Astuin ulos tutkimushuoneesta ja harpoin käytävää eteenpäin. Ehtisin vielä neljän junaan. Käytävän päästä vahatusta lattiasta peilasi kirkas aurinko. Käytävällä kulki ihmisiä, kiireisiä hoitajia, hoitoon tulleita potilaita, omaisia, koko yhteiskunta pienoiskoossa.
Seisahduin pölmistyneenä suuren ikkunan eteen, olisin voinut vannoa, että käytävän päässä piti olla ovi. Käännyin kannoillani mietin mistä olin tullut. Olinko lähtenyt väärään suuntaan tutkimushuoneesta. Nauratti ja nolotti. Vilkaisin ympärilleni ja lähdin harppomaan yhtä päättäväisesti toiseen suuntaan. Käytävän päässä oli suuret lasiset pariovet, astuin toiseen käytävään ja pysähdyin miettimään kumpaan suuntaan jatkaa.
Valkotakkinen hoitaja työnsi tyhjää vuodetta, yskäisin ja yritin tavoittaa hoitajan katsetta. Turhaan. Kohautin harteitani ja jatkoin oikealle.
Olin kulkenut käytäviä hyvän aikaa, pari kertaa olin kysynyt neuvoa, ystävälliset hoitajat hymyilivät lempeästi ja selittivät hitaasti, oikealle, vasemmalle, portaita alas ja taas oikealle, vai oliko se vasemmalle. Sairaalan käytävät olivat kuin loputon labyrintti.
Katsoin käytävillä kulkevia ihmisiä, oliko joku heistä sairaalan vanki, joku noista hauraista harmaahapsisista mummoista, katsoiko tuo mummo anovasti silmiini.. etsikö hänkin tietä ulos, oliko etsinyt jo kauan? Ehkä vuosia, kuvittelin kuinka mummo viimein löysi tiensä ovelle, vain jotta hoitaja tarttuisi kyynärvarteen ja taluttaisi vanhuksen takaisin sisään, auttaisi mummorukan käytävän varrelle unohtuneeseen vuoteeseen ja unohtaisi tämän siihen.
- On täällä ovi ulos, mummo hymyili tullessaan kohdalleni. Ilmeisesti pulmani oli silminnähtävä.
- Kertovatko he mistä sen löytää? Hymyilin hölmön jännityksen vallassa. Pelkäsinkö todella etten löytäisi enää takaisin ulos.
- Toiset kertovat, toiset harhauttavat. Kannattaa katsoa keneltä kysyy, mummo hymyili ja lykkäsi rollaattoria eteenpäin.
- Tiedättekö te missä ulko-ovet ovat?
- Toki, mummo nauroi. – Mutta minua he eivät yksin päästä ulos, voisitte toimia saattajana, ehkä saamme harhautettua heidät, mummo jatkoi kuiskaten.
Katsoin vanhusta, mietin oliko tämä höpsähtänyt, vai huumorintajuinen. Vanhukset ovat inhottavia, heille pitäisi laittaa leima otsaan, täydessä ymmärryksessä ja täyttä ymmärrystä vailla tai huonokuuloinen ja vastaavasti erittäin tarkkakuuloinen.
Ohitseni rollaattoria työntävä vanhus tuntui olevan kaikkea. Ovela, hauska, ilkimys. Harpoin naisen vierelle kosketin tämän kättä ja odotin kunnes vanhus katsoi kohti.
- Toimin saattajananne, jos näytätte minulle oven, mutisin vilkuillen hoitajia.
- Nuo joille on sininen kynä taskussa ovat alimmalla tasolla, vaihtavat kuiviin ja pesevät, mummo mutisi.
- Entä nuo joilla on paljon kyniä, mutisin vilkaisten valkotakkisten joukkoa joka pyyhälsi ohi takin helmat hulmuten.
- Lääkäreitä, ylihoitajia.
- Mistä tiedät, mutisin tihrustaen pieniä nimilappuja valkeitten takkien rintapielissä, tällä vanhuksella ilmeisesti oli erittäin tarkka näkö.
- Lääke-esittelijät jakavat kyniä käydessään, se jolla on eniten kyniä on ylilääkäri.
Vilkaisin vierelläni olevaa vanhusta uudella kunnioituksella.
Olimme kulkeneet käytäviä vasemmalle ja oikealle, ajaneet hissillä kerroksesta toiseen, väliin tuntui, että vanhus kierrätti minua huvikseen sairaalassa. Tehdäkseen selväksi että tiesi tarkalleen mitä minkäkin oven takana tapahtui. Ruumishuoneen ohi mentäessä nainen kohautti harteitaan ja naurahti.
- Joskus ajattelen jumalan unohtaneen minut tänne. Kaikki ystäväni ovat palanneet taivaankotiin jo vuosia sitten.
- Ei jumala unohda ketään.
- Niin luulisi, joskus kun rukoilen tuntuu ihan kuin jumala tuhahtaisi, katsoisi minuun ja sanoisi ettei vielä ole aikani. Herran tähden milloin se on? Kuinka vanhaksi ihminen yleensä voi elää.
- Vanhako rouva on?
- Neiti, nainen näpäytti ja hymyili ohuilla huulillaan. - 88 vuotta kolme kuukautta ja neljätoista päivää, vanhus jatkoi.
- Voitte elää vielä hyvinkin parikymmentä vuotta, hymyilin.
- Toivottavasti en. Mitä ihmeen järkeä on kitua täällä toistasataa vuotta jos voisi syntyä uudelleen terveenä ja aloittaa alusta.
Olimme tulleet viimein sairaalan pääovelle, vilkaisin olkani yli takanamme liikkuvia ihmisiä. Melkein odotin jonkun huomaavan kuinka lähenimme automaattisesti aukeavia ovia. Olinko vainoharhainen?
Mummo lähti kulkemaan katua alas, mutisi itsekseen jatkaessaan matkaa. Seisoin vielä pitkän tovin tuijottaen pienen kumaraan painuneen hahmon katoamista mutkan taakse. Katsoin sairaalaa, valkotakkinen hoitaja harppoi vauhdilla ulos ovista, odotin hoitajan ryntäävän naisen perään, mutt tämä pysähtyi päästyään oven vierellä olevan seinäkkeen taakse, kaivoi hetken taskuaan ja työnsi savukkeen huulille.
- Sairaala tekee hulluksi, hoitaja mutisi imien posket lommolla salaista savukettaan.
Huokaisin hiukan ja käännyin kulkemaan asemalle, junani oli mennyt ja monta muuta junaa sen jälkeen. Mitä väliä? Kiire oli kadonnut.
*******************
saa arvostella
Seisahduin pölmistyneenä suuren ikkunan eteen, olisin voinut vannoa, että käytävän päässä piti olla ovi. Käännyin kannoillani mietin mistä olin tullut. Olinko lähtenyt väärään suuntaan tutkimushuoneesta. Nauratti ja nolotti. Vilkaisin ympärilleni ja lähdin harppomaan yhtä päättäväisesti toiseen suuntaan. Käytävän päässä oli suuret lasiset pariovet, astuin toiseen käytävään ja pysähdyin miettimään kumpaan suuntaan jatkaa.
Valkotakkinen hoitaja työnsi tyhjää vuodetta, yskäisin ja yritin tavoittaa hoitajan katsetta. Turhaan. Kohautin harteitani ja jatkoin oikealle.
Olin kulkenut käytäviä hyvän aikaa, pari kertaa olin kysynyt neuvoa, ystävälliset hoitajat hymyilivät lempeästi ja selittivät hitaasti, oikealle, vasemmalle, portaita alas ja taas oikealle, vai oliko se vasemmalle. Sairaalan käytävät olivat kuin loputon labyrintti.
Katsoin käytävillä kulkevia ihmisiä, oliko joku heistä sairaalan vanki, joku noista hauraista harmaahapsisista mummoista, katsoiko tuo mummo anovasti silmiini.. etsikö hänkin tietä ulos, oliko etsinyt jo kauan? Ehkä vuosia, kuvittelin kuinka mummo viimein löysi tiensä ovelle, vain jotta hoitaja tarttuisi kyynärvarteen ja taluttaisi vanhuksen takaisin sisään, auttaisi mummorukan käytävän varrelle unohtuneeseen vuoteeseen ja unohtaisi tämän siihen.
- On täällä ovi ulos, mummo hymyili tullessaan kohdalleni. Ilmeisesti pulmani oli silminnähtävä.
- Kertovatko he mistä sen löytää? Hymyilin hölmön jännityksen vallassa. Pelkäsinkö todella etten löytäisi enää takaisin ulos.
- Toiset kertovat, toiset harhauttavat. Kannattaa katsoa keneltä kysyy, mummo hymyili ja lykkäsi rollaattoria eteenpäin.
- Tiedättekö te missä ulko-ovet ovat?
- Toki, mummo nauroi. – Mutta minua he eivät yksin päästä ulos, voisitte toimia saattajana, ehkä saamme harhautettua heidät, mummo jatkoi kuiskaten.
Katsoin vanhusta, mietin oliko tämä höpsähtänyt, vai huumorintajuinen. Vanhukset ovat inhottavia, heille pitäisi laittaa leima otsaan, täydessä ymmärryksessä ja täyttä ymmärrystä vailla tai huonokuuloinen ja vastaavasti erittäin tarkkakuuloinen.
Ohitseni rollaattoria työntävä vanhus tuntui olevan kaikkea. Ovela, hauska, ilkimys. Harpoin naisen vierelle kosketin tämän kättä ja odotin kunnes vanhus katsoi kohti.
- Toimin saattajananne, jos näytätte minulle oven, mutisin vilkuillen hoitajia.
- Nuo joille on sininen kynä taskussa ovat alimmalla tasolla, vaihtavat kuiviin ja pesevät, mummo mutisi.
- Entä nuo joilla on paljon kyniä, mutisin vilkaisten valkotakkisten joukkoa joka pyyhälsi ohi takin helmat hulmuten.
- Lääkäreitä, ylihoitajia.
- Mistä tiedät, mutisin tihrustaen pieniä nimilappuja valkeitten takkien rintapielissä, tällä vanhuksella ilmeisesti oli erittäin tarkka näkö.
- Lääke-esittelijät jakavat kyniä käydessään, se jolla on eniten kyniä on ylilääkäri.
Vilkaisin vierelläni olevaa vanhusta uudella kunnioituksella.
Olimme kulkeneet käytäviä vasemmalle ja oikealle, ajaneet hissillä kerroksesta toiseen, väliin tuntui, että vanhus kierrätti minua huvikseen sairaalassa. Tehdäkseen selväksi että tiesi tarkalleen mitä minkäkin oven takana tapahtui. Ruumishuoneen ohi mentäessä nainen kohautti harteitaan ja naurahti.
- Joskus ajattelen jumalan unohtaneen minut tänne. Kaikki ystäväni ovat palanneet taivaankotiin jo vuosia sitten.
- Ei jumala unohda ketään.
- Niin luulisi, joskus kun rukoilen tuntuu ihan kuin jumala tuhahtaisi, katsoisi minuun ja sanoisi ettei vielä ole aikani. Herran tähden milloin se on? Kuinka vanhaksi ihminen yleensä voi elää.
- Vanhako rouva on?
- Neiti, nainen näpäytti ja hymyili ohuilla huulillaan. - 88 vuotta kolme kuukautta ja neljätoista päivää, vanhus jatkoi.
- Voitte elää vielä hyvinkin parikymmentä vuotta, hymyilin.
- Toivottavasti en. Mitä ihmeen järkeä on kitua täällä toistasataa vuotta jos voisi syntyä uudelleen terveenä ja aloittaa alusta.
Olimme tulleet viimein sairaalan pääovelle, vilkaisin olkani yli takanamme liikkuvia ihmisiä. Melkein odotin jonkun huomaavan kuinka lähenimme automaattisesti aukeavia ovia. Olinko vainoharhainen?
Mummo lähti kulkemaan katua alas, mutisi itsekseen jatkaessaan matkaa. Seisoin vielä pitkän tovin tuijottaen pienen kumaraan painuneen hahmon katoamista mutkan taakse. Katsoin sairaalaa, valkotakkinen hoitaja harppoi vauhdilla ulos ovista, odotin hoitajan ryntäävän naisen perään, mutt tämä pysähtyi päästyään oven vierellä olevan seinäkkeen taakse, kaivoi hetken taskuaan ja työnsi savukkeen huulille.
- Sairaala tekee hulluksi, hoitaja mutisi imien posket lommolla salaista savukettaan.
Huokaisin hiukan ja käännyin kulkemaan asemalle, junani oli mennyt ja monta muuta junaa sen jälkeen. Mitä väliä? Kiire oli kadonnut.
*******************
saa arvostella
Vastaukset 1
Vanhimmat
Näpsäkkä pikku tarina, oikein lukukelpoista ja näppärästi kerrottua.
En yleensä pidä sairaala/lääkärikertomuksista, mutta tämä oli hyvä. Tosin kohta "Vanhukset ovat inhottavia" oli vähän ilkeä, mutta olenkin irrottanut sen asiayhteydestä.
Hyvä 8½, ja plussa vielä päälle.