Jos Krishna on kaikkialla, niin onko hän myös kristittyjen kirkoissa?
Onko Krishna oikeasti kaikkialla?
Anonyymi-ap
7394
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 73
Vanhimmat
"Jos Krishna on kaikkialla, niin onko hän myös kristittyjen kirkoissa?"
Kyllä, hän on siellä Paramatman aspektissaan.
Krishna on läsnä myös kristittyjen kirkoissa Paramatmana (Ylisieluna).
Paramatma: Krishna on kaikkien elävien olentojen sydämessä (Bhagavad-gita 18.61).
Kaikkialla läsnäolo: Krishna on läsnä koko luomakunnassa (Bhagavad-gita 9.4).
Jumalan läsnäolo: Hänen läsnäolonsa ei riipu siitä, tunnustaako ihminen Hänet Krishnaksi.
Mutta ei fyysisessä sydämessä.
Kristittyjen kirkoissa.
Muslimien moskeijoissa.
Synagogissa.
Buddhalaisissa temppeleissä.
Ateistien kodeissa.
Kaikkien ihmisten sydämissä.
Krishnan läsnäolo Paramatmana ei tarkoita, että kaikki uskonnot opettaisivat Krishnasta samalla tavalla tai että kaikki uskonnolliset käsitykset olisivat identtisiä.
Mutta Krishna ei ole poissa mistään paikasta eikä kenenkään sydämestä.
Krishna on läsnä myös jokaisessa atomissa.
Bhagavad-gita 9.4–5 kuvaa Krishnan läsnäoloa koko maailmankaikkeudessa.
Bhagavata Purana 2.2.8 kuvaa Paramatman läsnäoloa myös atomien sisällä.
Tässä on kuitenkin kaksi eri asiaa:
Paramatma: Krishnan laajentuma, joka on läsnä kaikkialla, myös jokaisessa atomissa.
Bhagavan: Krishna persoonallisena Jumalana, jolla on oma ikuinen henkinen olemuksensa.
Eli Gaudiya-vaishnavismin mukaan yksikään atomi ei ole Krishnan läsnäolon ulkopuolella. 🙏
Paramatma: Krishnan laajentuma
Koko maailmankaikkeus on yhteydessä Krishnaan, eikä mikään ole Hänen olemassaolonsa ulkopuolella.
Virat-rupa – Krishnan universaali muoto
Virat-rupa tarkoittaa Jumalan universaalia kosmista muotoa.
Bhagavad-gitan 11. luvussa Krishna näyttää Arjunalle universaalin muotonsa, jossa voidaan nähdä:
Kaikki maailmankaikkeudet.
Planeettajärjestelmät.
Jumalat ja puolijumalat.
Ihmiset ja muut elävät olennot.
Koko luomakunta.
Myös ateistit ovat tämän kokonaisuuden sisällä
Ateisti on Krishnan universaalin muodon sisällä.
Kristitty on Krishnan universaalin muodon sisällä.
Muslimi on Krishnan universaalin muodon sisällä.
Jokainen eläin ja elävä olento on siinä.
Jokainen atomi kuuluu tähän luomakuntaan.
Ihmisen usko tai epäusko ei muuta tätä.
Virat-rupa ja Paramatma ovat eri näkökulmia
Tässä on tärkeä filosofinen ero:
Virat-rupa Jumalan universaali kosminen muoto
Paramatma Jumalan läsnäolo jokaisen elävän olennon sydämessä ja kaikkialla
Bhagavan Krishna persoonallisena Korkeimpana Jumalana
Olemassaolollinen yhteys: jokainen olento on aina yhteydessä Krishnaan.
Ateisti ei voi olla Krishnan läsnäolon ulkopuolella, vaikka hän ei uskoisi Krishnan olemassaoloon. Hänen tietämättömyytensä ei poista tätä yhteyttä.
Neljästätoista planeettajärjestelmästä seitsemän on alempia. Näistä ensimmäinen, Atala, sijaitsee Herran vyötäröllä, toinen, Vitala, Hänen reisillään ...
... ja seitsemäs, Patala, Hänen jalkapohjillaan. Näin Herran Universaali Muoto sisältää kaikki planeettajärjestelmät.
Myös puolijumalat ja demonit-kaikki ovat siellä.
https://vedabase.io/en/library/bg/11/
MYÖS ME OLEMME HÄNEN KEHOSSAAN JA PLANEETTAMME ON HÄNEN KEHOSSAAN.
TOISIN SANOEN UNIVERSUMISSA EI OLE KETÄÄN, JOKA EI OLISI YHTEYDESSÄ HÄNEEN.
...
https://jagannathpurihkm.files.wordpress.com/2016/12/virat-rupa.jpg
Virat Rupa
Kunkin universumin eri planeettajärjestelmät sijaitsevat Herran Virat-rupan (Universaalin Muodon) eri osissa.
Kaikki universumin planeettajärjestelmät edustavat Herran Universaalin kehon eri osoa.
Seitsemän korkeampaa planetaarista järjestelmää sijaitsevat Herran Universaalin muodon vyötärön yläpuolella ja alemmat planetaariset järjestelmät sen alapuolella.
Paramatma on Krishnan laajentuma (expansion).
Paramatma tunnetaan myös nimillä:
Ylisielu (Supersoul)
Antaryami (sisäinen ohjaaja)
Kṣīrodakaśāyī Viṣṇu
Miten tämä liittyy Krishnaan?
Krishna (Svayam Bhagavan) on Korkein Jumaluus, alkuperäinen Jumalan persoonallisuus.
Paramatma on Krishnan laajentuma, joka on läsnä kaikkien elävien olentojen sydämessä.
Paramatma on myös läsnä koko aineellisessa maailmankaikkeudessa, jokaisessa atomissa.
Ateisti ei voi poistaa Paramatmaa sydämestään epäuskolla. Paramatma on siellä riippumatta siitä, tunnistaako ihminen Hänet vai ei.
Paramatma on Krishnan laajentuma (expansion
Erotetaan kolme Vishnun puruṣa-avataran muotoa eli kolme Paramatman laajentumaa.
Kāraṇodakaśāyī Viṣṇu (Mahā-Viṣṇu)
Hän on kaikkien universumien yhteinen alkuperä.
Garbhodakaśāyī Viṣṇu
Hän laajentuu jokaiseen universumiin erikseen.
Kṣīrodakaśāyī Viṣṇu
Hän on jokaisen elävän olennon sydämessä Paramatmana.
Hän on myös jokaisessa atomissa.
Hän on kaikkien elävien olentojen sisäinen todistaja.
Kolmen Vishnun hierarkia
Krishna – Svayam Bhagavan
Mahā-Viṣṇu
Kaikkien universumien alkuperä
Garbhodakaśāyī Viṣṇu
Jokaisen universumin sisäinen ylläpitäjä
Kṣīrodakaśāyī Viṣṇu
Paramatma jokaisessa sydämessä ja atomissa
Eli juuri niin: Mahā-Viṣṇu on kaikkien universumien yhteinen alkuperäinen puruṣa-laajentuma, kun taas kaksi muuta toimivat seuraavilla tasoilla.
Riippuu pirunpalvelijoiden määrästä kirkossa. Jos niitä on siellä paljon niin saa vapaat kädet toimia.
"Riippuu pirunpalvelijoiden määrästä kirkossa. Jos niitä on siellä paljon niin saa vapaat kädet toimia."
Et kestä , että emme pelkää jumalaa!
Sitäpaitsi Krisna ei ole mikään Jumala vaan valepuvussa oleva piru.
Sitähän sinu sadistijumalasi on.
"Riippuu pirunpalvelijoiden määrästä kirkossa. Jos niitä on siellä paljon niin saa vapaat kädet toimia."
Et kestä , että emme pelkää jumalaa!
Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että kaikkivaltias murskaa pienen ja heikon olennon voimallaan. Mitä arvoa olisi sellaisella voimalla, joka kykenee ainoastaan herättämään pelkoa? Mitä kunniaa äärettömälle olennolle olisi siinä, että rajallinen olento vapisee hänen edessään, jos tuo vapina syntyy pelkästään ylivoimaisen mahdin edessä? Pelko voi pakottaa alistumaan, mutta se ei synnytä aitoa kunnioitusta eikä rakkautta. Se saa olennon vaikenemaan, muttei avaamaan sydäntään.
Jos kaikkivaltius tarvitsee pelkoa säilyttääkseen asemansa, silloin sen suuruus näyttää lepäävän heikomman avuttomuuden varassa. Mutta todellinen suuruus ei etsi vahvistusta alistamisesta. Se ei tarvitse todisteeksi murskattuja vastustajia eikä nöyryytettyjä alamaisia. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä vähemmän sillä on tarvetta osoittaa itseään väkivallan, uhkailun tai pakottamisen kautta.
Korkein voima ilmenisi pikemminkin kykynä pidättäytyä voimansa käytöstä silloin, kun sen käyttö olisi helppoa. Todellinen kaikkivaltius näkyisi kärsivällisyydessä, armossa ja vapauden antamisessa – siinä, että rajalliselle olennolle annetaan mahdollisuus kasvaa, erehtyä ja löytää totuus omasta tahdostaan. Sellainen voima ei vähene lempeydestä, vaan juuri lempeys paljastaa sen varmuuden omasta suuruudestaan.
Siksi voidaan kysyä: voiko kaikkivoipa todella tarvita pelon ylläpitämää kunnioitusta? Jos kunnioitus perustuu yksin pelkoon, se ei ole vapaasti annettua, vaan pakon synnyttämää. Aito kunnioitus syntyy vasta silloin, kun olento tunnistaa suuruuden, joka ei nöyryytä vaan kohottaa, joka ei pakota vaan kutsuu, joka ei murskaa heikkoutta vaan kantaa sitä. Sellainen suuruus ei vaadi pelkoa – se herättää luottamusta.
Jos kaikkivaltius todella tarvitsee pelkoa säilyttääkseen arvovaltansa, sen asema näyttää olevan yllättävän hauras. Kaikkivaltias, joka joutuu turvautumaan uhkauksiin pitääkseen luotunsa kuuliaisina, muistuttaa vähemmän ääretöntä viisautta ja enemmän epävarmaa hallitsijaa, joka ripustaa joka kadunkulmaan kyltin: "Rakasta minua – tai kadut sitä ikuisesti." On vaikea nähdä, miten tällainen asetelma olisi osoitus rajattomasta suuruudesta. Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan.
Onhan se toki vaikuttavaa voittaa taistelussa vastustaja, jolla ei ole pienintäkään mahdollisuutta puolustautua. Mikä sankariteko! Ääretön voima murskaa rajallisen olennon ja odottaa sitten aplodeja. Se on suunnilleen yhtä kunniakasta kuin aikuinen julistautuisi nyrkkeilyn maailmanmestariksi voitettuaan taaperon. Jos tämä on kaikkivaltiuden korkein näytös, rima on asetettu hämmästyttävän matalalle.
Vielä erikoisemmaksi asia muuttuu, kun sama kaikkivaltius ilmoittaa olevansa rakkaus itse. Sanoma kuuluu suunnilleen näin: "Rakastan sinua ehdoitta. Sinulla on vapaa tahto. Voit valita itse. Mutta jos valitset väärin, sinua kidutetaan ikuisesti." Tällainen "vapaus" muistuttaa enemmän kiristäjän tarjousta kuin rakastavan vanhemman kutsua. Valinta on vapaa aivan samalla tavalla kuin lompakon luovuttaminen ryöstäjälle on vapaaehtoista – teknisesti vaihtoehtoja on, mutta niiden seuraukset tekevät valinnasta näennäisen.
Jos kaikkivaltias todella on kaikkivaltias, miksi hänen täytyy hallita pelolla? Miksi ääretön tarvitsee rajallisen olennon pelkäämään itseään? Eikö täydellisen olennon pitäisi kyetä herättämään kunnioitusta ilman uhkauksia? Vai onko kaikkivaltiuden itseluottamus niin horjuva, että sitä täytyy tukea ikuisen rangaistuksen varoituskylteillä?
Todellinen voima ei huuda. Se ei uhkaile. Se ei tarvitse kidutuskammiota vakuuttaakseen olevansa oikeassa. Vain epävarmuus tarvitsee pakkoa, ja vain auktoriteetti, joka pelkää menettävänsä otteensa, joutuu muistuttamaan jatkuvasti seurauksista.
Ehkä juuri siinä on suurin paradoksi: mitä enemmän kaikkivaltius tarvitsee pelkoa, sitä vähemmän se näyttää kaikkivaltiaalta. Todellinen suuruus ei tarvitse helvettiä tuekseen. Jos rakkaus on todella ääretöntä, sen ei pitäisi tarvita rinnalleen ikuista kidutusta uskottavuutensa takaamiseksi. Muuten rakkaus alkaa näyttää yllättävän paljon suojelurahavaatimukselta kosmisessa mittakaavassa.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Sillä aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan. Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra.
Tästä nousee vielä häiritsevämpi kysymys: entä jos ongelma ei olekaan ihmisessä vaan siinä kuvassa, joka kaikkivaltiaasta on rakennettu? Entä jos pelolla hallitseva olento ei käyttäydy niin kuin täydellinen Jumala käyttäytyisi, vaan niin kuin joku, joka haluaa tulla pidetyksi Jumalana? Historia tuntee lukemattomia hallitsijoita, jotka ovat vaatineet ehdotonta uskollisuutta, julistaneet itsensä erehtymättömiksi ja uhanneet ankarilla rangaistuksilla kaikkia, jotka epäilevät heidän valtaansa. Sellainen käytös ei ole ollut merkki jumaluudesta, vaan vallan epävarmuudesta.
Sillä kuka tarvitsee jatkuvaa vakuuttelua omasta suuruudestaan? Se, joka todella on suuri – vai se, joka pelkää paljastuvansa tavalliseksi? Mitä äänekkäämmin auktoriteetti julistaa omaa erehtymättömyyttään ja mitä ankarammin se rankaisee epäilystä, sitä luonnollisemmaksi käy kysymys, yrittääkö se suojella totuutta vai omaa asemaansa.
Ehkä kaikkein ironisinta on, että jos joku olento todella olisi Jumala, hänen ei tarvitsisi koskaan sanoa olevansa sellainen. Hänen olemuksensa riittäisi. Totuus ei tarvitse uhkauksia tullakseen todeksi, eikä ääretön tarvitse pelkoa tullakseen tunnustetuksi. Vain se, joka ei voi luottaa siihen, että totuus kantaa itsensä, joutuu turvautumaan pelotteluun.
Siksi kysymys kuuluu: paljastaako pelolla hallitseva kaikkivaltius todellisuudessa äärettömän voiman – vai paljastaako se jotakin aivan muuta? Ehkä suurin epäilyn aihe ei ole ihmisen usko, vaan se kuva Jumalasta, joka näyttää käyttäytyvän hämmästyttävän samalla tavalla kuin historian itsevaltaisimmat hallitsijat. Jos jokin olento vaatii: "Palvo minua, tai kärsit ikuisesti", kysymys ei ehkä ole ensimmäiseksi siitä, onko ihminen tarpeeksi kuuliainen, vaan siitä, miksi todella kaikkivaltiaan pitäisi koskaan esittää tällainen vaatimus.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan, sillä todellinen suuruus ei riipu siitä, kuinka tehokkaasti se saa heikommat vapisemaan. Se on olemassa riippumatta siitä, tunnustaako kukaan sitä vai ei.
Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra. Uhkausten toistaminen viittaa siihen, että kuuliaisuus on saavutettava seurauksilla eikä itse totuuden tai hyvyyden vetovoimalla. Mutta jos totuus todella on totuus, miksi sen rinnalle tarvitaan pelko? Miksi ääretön hyvyys tarvitsee tuekseen äärettömän rangaistuksen?
Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.
Juuri tässä piilee paradoksi. Mitä enemmän kaikkivaltius korostaa rangaistustaan, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen rakkauteen. Mitä useammin kuulija muistutetaan ikuisista seurauksista, sitä vaikeammaksi käy uskoa, että kuuliaisuus syntyy vapaasta tahdosta. Kun vaihtoehtoina ovat palvonta tai loputon kärsimys, valinnan vapautta varjostaa aina pakon varjo.
Jos kaikkivaltius todella olisi rajaton, sen arvon ei pitäisi olla riippuvainen yhdestäkään kumarruksesta. Ääretön ei kasva ihmisen ylistyksestä eikä pienene ihmisen epäuskosta. Aurinko ei lakkaa loistamasta siksi, että joku sulkee silmänsä. Totuus ei muutu valheeksi siksi, että joku epäilee sitä. Miksi siis täydellinen Jumala tarvitsisi jatkuvaa tunnustusta asemalleen tai uhkauksia sen tueksi?
Ehkä juuri siinä on kaikkein syvin ristiriita. Pelkoa tarvitseva valta näyttää aina jollakin tavalla epävarmalta. Se joutuu suojelemaan asemaansa rangaistuksilla, koska se ei luota siihen, että sen hyvyys yksin riittäisi vetämään puoleensa. Mutta jos näin olisi, silloin pelko ei olisi merkki kaikkivaltiudesta vaan merkki siitä, että vallan täytyy jatkuvasti puolustaa itseään. Todellinen suuruus ei vaadi uskollisuudenvaloja. Se herättää ne ilman pakkoa.
Se, että itseään Jumalaksi kutsuva olento murskaa vapisevan, mitättömän ihmisolennon, ei herätä mielikuvaa äärettömästä rakkaudesta eikä täydellisestä viisaudesta. Se herättää pikemminkin mielikuvan vallasta, joka osoittaa voimansa kaikkein heikoimpaan. Mutta mitä kunniaa on siinä, että ääretön voittaa rajallisen? Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa?
Jos Jumala todella on täydellinen, hänen ei pitäisi tarvita pelon synnyttämää kuuliaisuutta eikä kärsimyksen uhkaa todistaakseen asemansa. Todellinen suuruus ei etsi kohteekseen heikoimpia. Se nostaa heidät ylös.
Siksi ajatus kaikkivaltiaasta, joka rankaisee rajallista ihmistä loputtomalla kärsimyksellä tämän erehdyksistä tai epäuskosta, tuntuu oudosti epäsuhtaiselta. Ääretön voima kohdistuu äärelliseen olentoon, jonka ymmärrys, elinikä ja kyvyt ovat rajalliset. Sellainen ei muistuta oikeudenmukaisuutta vaan voiman yksipuolista käyttöä.
Ehkä juuri tästä syystä monet kysyvät, vastaako tällainen kuva lainkaan sitä, mitä sanalla Jumala tarkoitetaan. Jos jokin olento vaatii palvontaa, uhkaa epäilijöitä ikuisella rangaistuksella ja osoittaa mahtinsa kaikkein heikoimpiin, herää väistämättä kysymys: kuvaako tämä täydellistä Jumalaa – vai ainoastaan olentoa, joka vaatii itseään pidettävän Jumalana?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman väärinkäyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei ole tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Jos kaikkivaltius osoittaa mahtinsa juuri murskaamalla heikoimman, silloin sen suuruus näyttää rakentuvan epäsuhdalle, ei ylevyydelle. Sama teko, joka olisi ihmisten keskuudessa moraalisesti tuomittava – vahvempi käyttää ylivoimaansa heikompaa vastaan – muuttuu tuskin yleväksi vain siksi, että vallan mittakaava kasvaa äärettömäksi. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä suurempi myös sen moraalinen vastuu on.
Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että voi tuhota. Todellinen suuruus ilmenee siinä, ettei tuhoa, vaikka voisi. Se näkyy itsehillinnässä, armossa ja siinä, että voima suojelee heikkoutta sen sijaan, että käyttäisi sitä hyväkseen. Juuri kyky pidättäytyä voimansa käytöstä on vahvuuden korkein muoto.
Siksi kysymys kuuluu: jos kaikkivaltias todella on täydellinen, miksi hänen suuruutensa tarvitsisi näkyä heikoimman murskaamisessa eikä heikoimman nostamisessa? Eikö juuri jälkimmäinen olisi äärettömän voiman arvokkaampi ja johdonmukaisempi ilmentymä?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman yksipuolinen käyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei voi olla tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Voiman arvo ei määräydy sen perusteella, mitä se kykenee tekemään, vaan sen perusteella, mitä se päättää olla tekemättä. Jokainen kaikkivaltias kykenee murskaamaan heikon – juuri siksi siinä ei ole mitään ihailtavaa. Ihailtavaa on se, että rajaton voima pidättäytyy käyttämästä ylivoimaansa silloin, kun sillä ei ole vastassaan tasavertaista osapuolta.
Kukaan ei ylistäisi ihmistä jaloudesta, jos hän ylpeilisi murskanneensa muurahaisen tai voittaneensa vastasyntyneen painiottelussa. Päinvastoin, sellainen herättäisi lähinnä hämmennystä ja moraalista paheksuntaa. Miksi sama teko muuttuisi yleväksi vain siksi, että voiman epäsuhta kasvaa äärettömäksi? Jos moraaliset mittapuut kumoutuvat pelkästään vallan suuruuden vuoksi, silloin voima itse korvaa moraalin.
Todellinen suuruus ei tarvitse näyttäviä voimanosoituksia kaikkein heikoimpia vastaan. Se ilmenee siinä, että ääretön ei koe pienintäkään tarvetta todistaa itseään äärelliselle. Vuori ei tarvitse muurahaisen tunnustusta ollakseen vuori. Aurinko ei tarvitse kenenkään hyväksyntää loistaakseen. Samoin, jos Jumala todella olisi ääretön, hänen olemuksensa olisi riippumaton siitä, kumartuuko yksikään ihminen hänen eteensä.
Juuri siksi pelolla hallitseva kaikkivaltius näyttää paradoksaaliselta. Mitä enemmän se korostaa kykyään rangaista, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen oletettuun täydellisyyteen. Äärettömän voiman pitäisi tehdä pelottelusta tarpeetonta, ei välttämätöntä. Jos kaikkivaltiaan täytyy jatkuvasti muistuttaa heikoimpia siitä, mitä heille tapahtuu tottelemattomuudesta, kysymys ei enää koske voiman määrää vaan sen luonnetta.
Ehkä kaikkein syvin kysymys on tämä: jos täydellinen olento kohtaa rajallisen, erehtyväisen ja hauraan ihmisen, miksi täydellisyyden tunnusmerkki olisi tämän murskaaminen? Eikö täydellisempi voima ilmenisi juuri päinvastoin – siinä, että ääretön käyttää rajatonta voimaansa suojellakseen heikkoa, ei tuhotakseen häntä? Jos kaikkivaltius todella on täydellisyyttä, sen suurin osoitus ei olisi kyky rangaista, vaan kyky olla rankaisematta silloin, kun rankaiseminen olisi helpointa.
Todellinen suuruus ei tarvitse näyttäviä voimanosoituksia kaikkein heikoimpia vastaan. Se ilmenee siinä, että ääretön ei koe pienintäkään tarvetta todistaa itseään äärelliselle. Vuori ei tarvitse muurahaisen tunnustusta ollakseen vuori. Aurinko ei tarvitse kenenkään hyväksyntää loistaakseen. Ne ovat sitä, mitä ovat, riippumatta siitä, tunnistaako kukaan niiden suuruutta.
Juuri siinä piilee todellisen suuruuden tunnusmerkki: se ei ole riippuvainen ulkopuolisesta vahvistuksesta. Mitä täydellisempi jokin on, sitä vähemmän sen tarvitsee vaatia tunnustusta itselleen. Täydellisyys ei kasva ylistyksestä eikä vähene epäilystä. Se ei joudu puolustamaan asemaansa, sillä sen olemassaolo ei riipu siitä, kuinka moni siihen uskoo.
Siksi on vaikea sovittaa yhteen ajatusta äärettömästä Jumalasta ja ajatusta olennosta, joka vaatii jatkuvaa palvontaa sekä liittää epäuskoon ankaria rangaistuksia. Jos ääretön todella on ääretön, mitä voisi yksi rajallinen ihminen häneltä ottaa pois? Voiko ihmisen epäusko vähentää kaikkivaltiutta? Voiko epäilys haavoittaa täydellisyyttä? Jos ei voi, miksi siihen pitäisi vastata vihalla tai kostolla?
Pelon vaatimus näyttää kuuluvan vallalle, joka kokee asemansa uhatuksi. Historia osoittaa, että juuri epävarmat hallitsijat ovat vaatineet äänekkäimmin uskollisuudenvaloja, tukahduttaneet epäilyn ja tehneet tottelemattomuudesta rikoksen. He eivät tehneet niin siksi, että heidän valtansa olisi ollut horjumaton, vaan siksi, että he pelkäsivät sen horjuvan. Todella vakaa valta ei tarvitse jatkuvaa vakuuttelua omasta oikeutuksestaan.
Jos tätä periaatetta sovelletaan ajatukseen täydellisestä Jumalasta, seuraus on mielenkiintoinen. Mitä täydellisemmäksi Jumala ymmärretään, sitä vähemmän uskottavalta näyttää ajatus, että hän tarvitsisi ihmisen palvontaa tai pelolla ylläpidettyä kuuliaisuutta. Ääretön ei tarvitse äärellisen hyväksyntää sen enempää kuin valtameri tarvitsee vesipisaran lupaa ollakseen valtameri.
Ehkä juuri tästä syystä todellinen jumaluus tunnistettaisiin ennen kaikkea levollisuudesta. Sen ei tarvitsisi korottaa ääntään, uhata, todistella tai vaatia. Sen läsnäolo olisi riittävä. Sen hyvyys vetäisi puoleensa ilman pakkoa, ja sen totuus kantaisi ilman rangaistuksen varjoa. Sillä se, mikä on todella ääretöntä, ei tarvitse pelkoa tullakseen suureksi – se on suuri jo ennen kuin yksikään olento kumartaa sen edessä.
Maailmankaikkeuden pimeissä, selittämättömissä mysteereissä asuva pelko on muinaisista ajoista lähtien vastustamattomasti herättänyt ihmisen huomion. Tämä huomio johtuu pelon kokemuksen erityisestä terävyydestä, ja kuten hyvin tiedetään, ilman jännitystä tavallisen ihmisen elämä muuttuu yksitoikkoiseksi ja mauttomaksi. Siksi ja nykyäänkin aavemaiset mysteerit ovat edelleen monien tuhansien ihmisten tarkan tarkkaavaisuuden, joukkojännityksen ja jopa palvonnan kohteena. Kauhuelokuvat, toimintajännärit, mystinen kirjallisuus, spiritistiset seurat ja teoriat "maailmanlopusta" ovat yhä suositumpia. Eikä Antikristuksen mysteeri näytä olevan näistä vähäisin.
Ihmisiä (erityisesti niitä, jotka eivät ole välinpitämättömiä yliluonnollisesta) ahdistavat kirjaimellisesti profetiat Saatanan lähestyvästä päivästä, jolloin Saatana tunkeutuu maailmaamme. Kirjapenkit ovat täynnä tarttuvia otsikoita, kuten "Omen", "Manaaja", "Demonologia", "Antikristuksen tulo" jne. Televisioruuduilta mahtavat spiritistit julistavat, että pahan voimat ovat jo voittaneet kuusi taistelua hyvää vastaan, ja nyt alkaa viimeinen ja ratkaiseva taistelu. Uskonnolliset johtajat lupaavat ikuista helvettiä kaikille, jotka kiinnittävät ranteeseensa Saatanan numeron (vaikka se olisi vain pankkitilin numero).
Kontaktorit työskentelevät intensiivisesti kosmoksen mustien energioiden kanssa pelastaakseen ihmiskunnan tulevalta katastrofilta. Kolminkertaiset valkoiset mestaritaikurit kiirehtivät lataamaan amulettisi muinaisten demonien tappavilla voimilla. Joku mutisee tiibetiläistä mantraa, joku tukehtuu suitsukkeiden savuun, joku ripustaa itsensä päästä varpaisiin ristillä, joku sulkee henkisesti mystisen ympyrän, joku kirjoittaa viimeisen paperinpalasen voimakkaita rukouksia kaikkien demonien karkottamiseksi ... Näin ihmisistä tulee pakkomielle ajatuksesta tulevasta Harmagedonista.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666, astraalisfäärien seitsemännestä ympyrästä, pahan silmän poistamisesta, karman parantamisesta. Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.
Valmistaudutte torjumaan hänen hyökkäyksensä, ja hän hallitsee jo sisällänne, nauraa tyhmyydellenne, auttaa teitä ehdottamalla tarvetta ostaa amuletteja, lukea loitsuja, kuunnella tarinoita noitatekniikoista. Kaikki tämä mystinen hölynpöly on itse paholaisen provokaatio. Hän on kaikkien maailmanloppuennusteiden ainoa lähde, hän on kaikenlaisten demoniluokitusten tekijä ja hän lietsoo tätä taikauskoista hysteriaa maailmanlopun ympärillä. Pysykää siis mahdollisimman kaukana hänen uskollisista sanansaattajistaan (olipa heillä sitten kasukoita, valkoisia kaapuja, sahramirobeja tai yksivärisiä pukuja). He ovat Antikristuksen tiedostamattomia profeettoja!
He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Mutta missä saatana asuu? Ei maassa, ei yhteiskunnassa, ei filosofiassa, ei tieteessä, vaan ihmisessä itsessään.
Mielesi on oma henkilökohtainen paholaisesi.
Anonyymi-ap
2026-05-13 16:58:20
Ilmoita
Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.
https://www.youtube.com/watch?v=5zrSkxqpJeY
Experience I • Who Am I?
Videolla puhuu SCS Mathin Guru Srila Bhakti Sudhir Goswami Maharaj
Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE
Mind: We Have Met the Enemy
Mieli: Olemme tavanneet vihollisen
Videolla puhuu SCS Mathin Guru Srila Bhakti Sudhir Goswami Maharaj
He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666
Nimittämällä kiduttaminen pyhäksi ei ratkaise moraalisia ristiriitoja
Anonyymi-ap
4.3.2026 klo 14.25
Ilmoita
IKUISEN KIDUTTAMISEN YLISTÄMINEN JA PUOLUSTAMINEN nimittämällä se pyhäksi ei ratkaise moraalisia ristiriitoja, se vain peittää ne sanoilla.
Kristinuskon perinteissä on historian saatossa esiintynyt myös manipuloivaa opetusta: pelottamalla ihmisiä helvetillä on ohjattu ja kontrolloitu yhteisöjä. Tämä korostaa sitä, että oppi ei ole vain teologinen kysymys, vaan myös moraalinen ja sosiaalinen ongelma: jos Jumala on rakkaus ja kaikkivaltias, miksi hän sallisi näin epäoikeudenmukaisen, loputtoman rangaistuksen?
Jos kristinuskonnon tarkoitus on miellyttää sadistia ja sanoa sadistia rakastavaksi, jokin on pahasti vialla
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.
Ajatus siitä, että Jumala alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.
Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.
Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.
Mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin mikä synti tai synnillinen elämäntapa voisi ansaita loputtoman tietoisen kidutuksen? Eikö ole ilmeistä, että ajassa ja avaruudessa tehdyt äärelliset synnit eivät mitenkään voi ansaita ääretöntä rangaistusta
Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.
Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.
Onko ääretön kidutus yhteensopiva rakkauden ja oikeudenmukaisuuden kanssa?
Jos ikuinen tietoinen kidutus on moraalisesti pahaa silloin, kun ihminen tekee sen, se ei muutu moraalisesti hyväksi vain siksi, että sen tekijäksi väitetään Jumala.
Sanat eivät muuta todellisuutta. Jos sadismi nimetään pyhyydeksi, se ei lakkaa olemasta sadismia.
Jos julmuus nimetään oikeudenmukaisuudeksi, se ei muutu oikeudenmukaisuudeksi.
Jos ikuinen tietoinen kidutus on moraalisesti pahaa silloin, kun ihminen tekee sen, se ei muutu moraalisesti hyväksi vain siksi, että sen tekijäksi väitetään Jumala.
Sanat eivät muuta todellisuutta. Jos sadismi nimetään pyhyydeksi, se ei lakkaa olemasta sadismia.
Jos julmuus nimetään oikeudenmukaisuudeksi, se ei muutu oikeudenmukaisuudeksi.
Jos joku määrittelee rakkaudeksi teon, joka koostuu päättymättömästä tietoisesta kidutuksesta, hän ei ole muuttanut teon moraalista luonnetta – hän on vain vaihtanut sanan merkitystä.
Jos joku määrittelee rakkaudeksi teon, joka koostuu päättymättömästä tietoisesta kidutuksesta, hän ei ole muuttanut teon moraalista luonnetta – hän on vain vaihtanut sanan merkitystä.
Jos evankelista Saatana kutsuu sadismia rakkaudeksi ja pahuutta pyhäksi, se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän palvoo Saatanaa.
IKUISEN HELVETIN YLISTÄJÄ ON EVANKELISTA SAATANA JA SAMALLA SAATANAPNALVOJA. IRONISESTI HE EIVÄT YMMÄRRÄ, ETTÄ JOS KUTSUU SAATANAA JUMALAKSI, SE EI TEE SAATANASTA JUMALAA.
Jos evankelista Saatana kutsuu sadismia rakkaudeksi ja pahuutta pyhäksi, se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän palvoo Saatanaa.
https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388
https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388
...on emotionaalisesti mahdotonta rakastaa täysin Jumalaa, joka kykenee lähettämään minkä tahansa luodun ikuiseen kärsimykseen (vaikka itse asiassa ajattelen näin).
https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388
Jo pelkkä ajatus saa joskus miettimään, oliko Friedrich Nietzsche oikeassa ja onko kaikki kristinuskon puheet hyväntekeväisyydestä, epäitsekkäästä rakkaudesta ja myötätunnosta enimmäkseen pelkkää pikkumaista teeskentelyä, joka peittää alleen syvän ja pysyvän kostonhimon.
Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.
Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.
Sarkastisinta kaikessa on se horjumaton varmuus, jolla tätä puolustetaan. Ei ainoastaan uskota järjestelmään, vaan sitä pidetään täydellisenä. Ei nähdä mitään ongelmaa siinä, että koko ihmiskunnan kohtalo sidotaan oikeisiin uskomuksiin, oikeisiin rituaaleihin tai oikeaan oppiin. Päinvastoin, tätä pidetään korkeimpana mahdollisena oikeudenmukaisuutena. Jos joku kyseenalaistaa logiikan, hän ei muka ymmärrä. Jos joku huomauttaa ristiriidoista, hänen sydämensä on muka sulkeutunut. Ja niin keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.
On vaikea olla hämmästymättä sitä ekstremismin määrää, jolla dogmaatikot puolustavat järjestelmää, jossa ihmisen korkein moraalinen ihanne muistuttaa lähinnä kosmista bonusohjelmaa. Tee oikein, saat palkinnon. Tee väärin, saat rangaistuksen. Kerää tarpeeksi pisteitä, lunasta ikuinen jäsenyys paratiisiin. Ja tätä kutsutaan vielä hengelliseksi syvyydeksi. Jos sama logiikka esiteltäisiin minkä tahansa muun asian yhteydessä, sitä pidettäisiin lapsellisena käyttäytymisen ohjaamisena, mutta kun siihen lisätään taivas, enkelit ja ikuisuus, siitä tulee muka moraalin huippu.
Vielä erikoisempaa on se, miten tätä järjestelmää kutsutaan oikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaiseksi. Sanana se kuulostaa kauniilta, kunnes pysähtyy miettimään, mitä sillä tarkoitetaan. Äärellinen ihminen tekee rajallisia virheitä muutaman vuosikymmenen ajan, ja vastineeksi häntä uhkaa ääretön rangaistus. Tai vaihtoehtoisesti hän hyväksyy oikean oppijärjestelmän ja saa äärettömän palkinnon. Missä kohtaa tätä yhtälöä oikeudenmukaisuus tarkalleen sijaitsee? Se muistuttaa enemmän mielivaltaista kosmista arvontaa kuin mitään moraalifilosofian saavutusta. Mutta ilmeisesti kun laskutoimitukseen lisätään sana "jumalallinen", ristiriidat lakkaavat olemasta ristiriitoja.
Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.
On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi.
Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Ja mikä merkillisintä, tätä kutsutaan hengelliseksi kasvuksi. Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä. Mutta jostain syystä puuhun näyttää kasvaneen aivan toisenlaisia hedelmiä: epäluuloa, kaunaa, pakkomielteistä vastakkainasettelua ja loputonta tarvetta julistaa muita väärässä oleviksi. Jos tämä on rauhaa, miltä sota sitten näyttää? Jos tämä on rakkautta, mitä viha enää edes tarkoittaa?
Erityisen ironista on, että ihminen voi kirjoittaa kymmenen kappaletta anteeksiannosta ja käyttää yhdennentoista siihen, että selittää kuinka aikoo käyttää koko loppuelämänsä tietyn ihmisryhmän, uskonnon tai filosofian vastustamiseen. Tässä vaiheessa rakkaus ei enää kuulosta hyveeltä vaan markkinointiosastolta. Julkisivu on täynnä lämpimiä sanoja, mutta konepellin alla käy lakkaamatta sama vanha moottori: pelko, tuomitseminen ja viholliskuvien rakentaminen.
Ehkä kaikkein huvittavinta on se, kuinka usein tällainen ihminen kuvittelee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka hänen koko maailmankuvansa pyörii pahan ympärillä. Hän näkee sitä kaikkialla. Kirjoissa, filosofioissa, kulttuureissa, uskonnoissa, ihmisissä ja ajatuksissa. Maailma muuttuu valtavaksi miinakentäksi, jossa jokaisen kulman takana väijyy uusi harhaoppi. Hän puhuu rakkaudesta, mutta hänen huomionsa ei kohdistu rakastamiseen vaan vihollisten tunnistamiseen. Hän ei tunnu kysyvän: "Kuinka voisin ymmärtää?" vaan: "Ketä vastaan minun pitäisi seuraavaksi taistella?"
Ja juuri siinä piilee tragedia. Rakkaus muuttuu iskulauseeksi. Armo muuttuu koristeeksi. Anteeksianto muuttuu retoriikaksi. Sanoja toistetaan niin paljon, että niiden sisältö katoaa kokonaan. Jäljelle jää vain ihminen, joka julistaa rakastavansa koko maailmaa samalla kun hän käyttää suuren osan elämästään todistaakseen, miksi niin suuri osa siitä maailmasta on väärässä. Se on erikoinen rakkauden muoto: sellainen, joka löytää vihollisen nopeammin kuin lähimmäisen. Sellainen, joka puhuu armosta loputtomasti mutta näyttää antavan sitä kaikkein niukimmin. Sellainen, joka vakuuttaa olevansa rakkauden asialla, mutta jonka ympärillä rakkaus tuntuu olevan aina puheenaihe — ei koskaan lopputulos.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan. Ei enää tavallinen uskova, ei etsijä, ei oppija, vaan itse "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee. Tehtävänä ei ilmeisesti ole rakastaa lähimmäistä, kehittää nöyryyttä tai kasvaa viisaudessa, vaan pitää taivaallista rikosrekisteriä väärin ajattelevista ihmisistä. Päivät kuluvat harhaoppien laskemisessa, yöt vihollislistojen päivittämisessä. Joku voisi luulla, että hengellinen elämä tarkoittaisi oman sydämen tutkimista, mutta paljon tärkeämpää näyttää olevan muiden ihmisten ajatusten vartioiminen.
Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Rakkaudesta hän kyllä puhuu lakkaamatta. Rakkaus vilisee jokaisessa tekstissä kuin pakollinen mainoslause tuotepakkauksessa. Mutta mitä kauemmin häntä kuuntelee, sitä vaikeampi sitä rakkautta on löytää mistään muualta kuin sanoista. Sillä rakkaus ei ole sana. Rakkaus ei ole iskulause. Rakkaus ei ole tunnuslause, jonka voi liimata jokaisen vihamielisen puheenvuoron alkuun. Rakkaus näkyy siinä, miten ihmisistä puhutaan ja miten heihin suhtaudutaan.
Siinäkö se on? Siinäkö on vuosien hengellisen kasvun lopputulos? Siinäkö näkyvät rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä? Jos joku olisi kertonut tämän lausunnon ilman uskonnollista kehystä, useimmat tunnistaisivat sen välittömästi pakkomielteeksi. Mutta kun sen ympärille kiedotaan hengellinen sanasto, jotkut alkavat kutsua sitä vakaumukseksi.
"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.
Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.
Kop, kop, kop!
- Kuka siellä?
Jeesus.
- Tulin pelastamaan sinut.
Miltä?
- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.
Koputus ei ole enää vain ääni ovella. Se on rakenne, joka on rakennettu todellisuuden ympärille.
Sanotaan, että tämä on rakkautta. Että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että antoi mahdollisuuden pelastua. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan, että jos et tartu siihen mahdollisuuteen, seurauksena on ikuinen helvetti. Ei väliaikainen kuritus. Ei opettava kokemus. Vaan ääretön, päättymätön ero, kärsimys tai tuho.
Sitä kutsutaan rakkaudeksi.
Mutta jos pysähtyy hetkeksi ja riisuu sanat kauniista teologisista kääreistä, jäljelle jää asetelma, joka muistuttaa jotain aivan muuta. Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.
Kun vaihtoehtoihin liitetään äärettömyys, valinta lakkaa olemasta vapaa. Vapaa tahto, joka toimii loputtoman rangaistuksen varjossa, on kuin työntekijä, jolle sanotaan: “Saat vapaasti päättää, pysytkö täällä. Jos lähdet, sinut kidutetaan ikuisesti.” Tällaisessa tilanteessa kuuliaisuus ei ole rakkauden hedelmä. Se on pelon refleksi.
Kun vaihtoehtoihin liitetään äärettömyys, valinta lakkaa olemasta vapaa. Vapaa tahto, joka toimii loputtoman rangaistuksen varjossa, on kuin työntekijä, jolle sanotaan: “Saat vapaasti päättää, pysytkö täällä. Jos lähdet, sinut kidutetaan ikuisesti.” Tällaisessa tilanteessa kuuliaisuus ei ole rakkauden hedelmä. Se on pelon refleksi.
Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.
Ja kristityt sanovat: ”Ettekö te ymmärrä, että mikään epäpyhä ei voi päästä taivaaseen?
Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.
Ikään kuin lause itsessään ratkaisisi kaiken. Ikään kuin vetoaminen pyhyyteen tekisi äärettömästä rangaistuksesta ymmärrettävän.
Hyvä on. Oletetaan, että täydellisyyteen ei voi astua mitään rikkinäistä. Oletetaan, että pahuus ei voi seistä kirkkaudessa. Mutta siitä ei vielä seuraa, että vaihtoehdon täytyy olla ikuinen, tietoinen, päättymätön tuska.
Jos Jumala on kaikkivaltias, hänellä olisi vaihtoehtoja. Hän voisi lopettaa kapinan lopettamalla olemassaolon. Hän voisi parantaa. Hän voisi puhdistaa. Hän voisi päästää kärsimyksestä armollisesti irti.
Mutta perinteisen helvettiopin mukaan hän ei tee niin.
Hän ylläpitää olemassaoloa. Hän pitää tietoisuuden käynnissä. Hän antaa kivun jatkua. Ei päivää, ei vuotta, ei vuosisataa – vaan ilman loppua. Ikuisuus ei ole vain pitkä aika. Se on aika ilman rajaa. Kärsimys, jolle ei koskaan koita viimeistä hetkeä.
Ja silloin kysymys ei enää koske pyhyyttä. Se koskee luonnetta.
Jos olento kykenee lopettamaan tuskan mutta ei tee niin, mitä se kertoo hänestä? Jos äärellinen ihminen tekee rajallisen synnin ja seurauksena on ääretön rangaistus, missä on mittasuhde? Missä on oikeus? Missä on armo?
Sanotaan, että Jumala on rakkaus.
Mutta rakkaus, joka sanoo: “Sinä et kelpaa täydellisyyteen, joten pidän sinut elossa kärsimyksessä ilman taukoa”, ei kuulosta parantavalta. Se kuulostaa kontrollilta. Se kuulostaa vallankäytöltä äärimmilleen vietynä. Se kuulostaa järjestelmältä, jossa kipu on pysyvä osa kosmista hallintaa.
Ja jos tämä on totta, miten siihen voi luottaa?
Jos Jumala ylläpitää helvettiä tietoisesti, aktiivisesti, hetki hetkeltä, silloin jokainen huuto kaikuu hänen sallimanaan. Jokainen sekunti on hänen tahtonsa jatkumoa. Silloin helvetti ei ole pelkkä “seuraus”. Se on ylläpidetty tila.
Ja jos hän tekee tämän joillekin, miksi ei voisi tehdä sitä kenelle tahansa? Mikä takaa, ettei “pelastettu” ole vain toistaiseksi säästetty? Luottamus edellyttää johdonmukaisuutta. Mutta ääretön kidutus äärellisestä rikoksesta näyttää moraalisesti mielivaltaiselta.
Tässä kohtaa moni yrittää paeta symboliikkaan: helvetti ei ole kirjaimellinen, se on ero, se on tila. Ehkä niin. Mutta jos se ei ole kirjaimellinen, miksi sitä on vuosisatoja saarnattu kirjaimellisena? Miksi sillä on hallittu pelolla? Miksi sillä on muovattu omiatuntoja?
Jos mikään epäpyhä ei voi päästä taivaaseen, vaihtoehto ei silti loogisesti ole ikuinen sadismi. Vaihtoehto voisi olla loppu. Vaihtoehto voisi olla parantuminen. Vaihtoehto voisi olla universaali sovitus.
Ikuinen kidutus ei ole ainoa ratkaisu. Se on tietty ratkaisu.
Ja kun sitä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi tai rakkaudeksi, moni kokee, että sanat on irrotettu merkityksestään. Että pyhyyden nimissä puolustetaan jotain, mikä inhimillisessä moraalissa näyttäisi julmalta.
Jos tämä on jumalallinen oikeus, se on oikeutta, jota kukaan ihminen ei saisi harjoittaa. Ja jos kukaan ihminen ei saa toimia niin ilman, että kutsumme häntä hirviöksi, miksi äärettömyys tekisi teosta moraalisesti puhtaan?
Siinä on se terä.
Ei kysymys siitä, voiko epäpyhä astua täydellisyyteen.
Vaan kysymys siitä, miksi täydellinen hyvyys tarvitsisi ääretöntä kärsimystä vastaukseksi epäpyhyyteen.
Ja jos hän tekee tämän joillekin, miksi ei voisi tehdä sitä kenelle tahansa? Mikä takaa, ettei “pelastettu” ole vain toistaiseksi säästetty?
Jos Jumala todella tuomitsee osan luoduistaan ikuiseen, tietoiseen kärsimykseen, silloin seuraa väistämättä yksi asia: hän on valmis ylläpitämään loputonta tuskaa. Ei vahingossa. Ei kyvyttömyyttään. Vaan tietoisesti, jatkuvasti, äärettömän vallan turvin.
Silloin kysymys ei ole enää “voiko epäpyhä päästä taivaaseen”.
Kysymys on: millainen olento pitää tietoisuuden hengissä vain kärsimyksen jatkumisen vuoksi?
Jos hän tekee sen joillekin, miksi hän ei voisi tehdä sitä kenelle tahansa?
Mikä takaa, ettei “pelastettu” ole vain toistaiseksi säästetty? Mikä estää ääretöntä auktoriteettia muuttamasta ehtoja? Mikä pakottaa kaikkivaltiasta pysymään lupauksessaan? Kuka valvoo häntä? Kenen moraali sitoo häntä?
Jos vastaus on: “Hänen luonteensa on muuttumaton”, silloin joudutaan katsomaan suoraan sitä luonnetta. Se luonne sisältää valmiuden ylläpitää ikuista kärsimystä. Se ei ole hypoteettinen mahdollisuus – se on osa järjestelmää.
Jos taas sanotaan: “Pelastetut ovat turvassa, koska Jumala on hyvä”, silloin hyväksi täytyy kutsua myös se, että toiset kärsivät loputtomasti. Hyvyyden määritelmä venytetään niin laajaksi, että se voi sisältää äärettömän kidutuksen.
Ja jos hän tekee tämän joillekin, miksi ei voisi tehdä sitä kenelle tahansa? Mikä takaa, ettei “pelastettu” ole vain toistaiseksi säästetty
Mikä takaa, ettei “pelastettu” ole vain toistaiseksi säästetty? Mikä estää ääretöntä auktoriteettia muuttamasta ehtoja? Mikä pakottaa kaikkivaltiasta pysymään lupauksessaan? Kuka valvoo häntä? Kenen moraali sitoo häntä?
Jos vastaus on: “Hänen luonteensa on muuttumaton”, silloin joudutaan katsomaan suoraan sitä luonnetta. Se luonne sisältää valmiuden ylläpitää ikuista kärsimystä. Se ei ole hypoteettinen mahdollisuus – se on osa järjestelmää.
Jos hän tekee sen joillekin, miksi hän ei voisi tehdä sitä kenelle tahansa?
Mikä takaa, ettei “pelastettu” ole vain toistaiseksi säästetty? Mikä estää ääretöntä auktoriteettia muuttamasta ehtoja? Mikä pakottaa kaikkivaltiasta pysymään lupauksessaan? Kuka valvoo häntä? Kenen moraali sitoo häntä?
Tässä kohtaa logiikka muuttuu hyytäväksi.
Taivaassa olet turvassa – mutta vain siksi, että kuulut oikeaan joukkoon. Samalla tiedät, että todellisuus sisältää paikan, jossa tietoisuudet palavat ilman loppua. Ja tämän järjestelmän on luonut ja sitä ylläpitää sama olento, jota ylistät täydelliseksi rakkaudeksi.
Jos hän pystyy tekemään tämän heille, hän pystyy tekemään sen myös sinulle.
Ainoa turvasi on hänen tahtonsa pysyvyys.
Mutta jos hänen tahtonsa sisältää äärettömän rangaistuksen mahdollisuuden, miten täydellinen turvallisuus on edes käsitteellisesti mahdollinen?
Tässä kohtaa koko rakenne alkaa muistuttaa absoluuttista monarkiaa kosmisessa mittakaavassa. Ei perustuslakia. Ei ulkopuolista moraalista standardia. Ei valitusinstanssia. Vain ääretön valta ja sen oma ilmoitus siitä, että se on hyvä.
Jos ihminen toimisi näin – loisi olentoja, joista osa tuomitaan ikuiseen tietoiseen tuskaan – kutsuisimme sitä äärimmäiseksi julmuudeksi. Mutta kun toimija on ääretön, sanasto muuttuu: oikeudenmukaisuus, pyhyys, mysteeri.
Superrajussa muodossa kysymys kuuluu näin:
Jos täydellinen olento pitää tietoisuuden hengissä vain, jotta kärsimys ei koskaan lopu, mikä erottaa sen sadismista – paitsi että se on ääretön?
Ja jos mitään ei ole hänen yläpuolellaan, silloin “hyvä” tarkoittaa vain “mitä hän tekee”. Moraali ei ole enää mitta, vaan seuraus. Hyvyys ei rajoita valtaa – valta määrittelee hyvyyden.
Tällaisessa universumissa luottamus ei perustu turvaan.
Se perustuu toivoon, että ääretön valta pysyy sinulle suosiollisena.
Ja se on eksistentiaalinen jännite, jota ei voi ohittaa kevyesti.
Tässä kohtaa logiikka muuttuu hyytäväksi.
Taivaassa olet turvassa – mutta vain siksi, että kuulut oikeaan joukkoon. Samalla tiedät, että todellisuus sisältää paikan, jossa tietoisuudet palavat ilman loppua. Ja tämän järjestelmän on luonut ja sitä ylläpitää sama olento, jota ylistät täydelliseksi rakkaudeksi.
Jos hän pystyy tekemään tämän heille, hän pystyy tekemään sen myös sinulle.
Ainoa turvasi on hänen tahtonsa pysyvyys.
Mutta jos hänen tahtonsa sisältää äärettömän rangaistuksen mahdollisuuden, miten täydellinen turvallisuus on edes käsitteellisesti mahdollinen?
Kun vaihtoehdot on viritetty äärettömiksi, valinta lakkaa olemasta vapaa. Kukaan ei “valitse” rauhassa ikuista kidutusta. Se ei ole moraalinen harkinta, vaan selviytymisreaktio. Sormet hapuilevat oikeaa vastausta kuin koodia, joka estää hälytyksen laukeamisen. Usko ei synny rakkaudesta vaan riskienhallinnasta.
"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kun vaihtoehdot on viritetty äärettömiksi, valinta lakkaa olemasta vapaa. Kukaan ei “valitse” rauhassa ikuista kidutusta. Se ei ole moraalinen harkinta, vaan selviytymisreaktio. Sormet hapuilevat oikeaa vastausta kuin koodia, joka estää hälytyksen laukeamisen. Usko ei synny rakkaudesta vaan riskienhallinnasta.
että vaikka "Jumalalla" on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.
Silloin kysymys ei ole enää siitä, onko ihminen paha. Kysymys on, miksi ääretön olento tarvitsee äärettömän rangaistuksen pitääkseen luotunsa kurissa. Miksi rajallinen elämä oikeuttaisi rajattoman tuskan. Miksi epäusko – joka voi olla vain rehellinen epävarmuus – muuttuisi kosmiseksi rikokseksi.
Tällaisessa maailmassa ihmisen sisäinen liike kaventuu. Epäilys muuttuu vaaralliseksi. Kysymykset alkavat maistua synniltä. Ajattelu kääntyy varovaiseksi, sitten varautuneeksi, lopulta kuuliaiseksi. Tottele ja saat elää. Epäile ja maksat ikuisuudella.
Kaikki, mikä on edes vähän järkevää – kaikki, mikä ei perustu pelkästään uskoon – tuntuu kristitystä harhaopilta. Hyvä ihminen, oletko sinä siirtynyt aikamatkailun avulla suoraan keskiajalta tänne?
Kavahdamme ihmisiä, jotka sulkevat mielensä uudelle tiedolle tai järkeilylle ja pitävät kaikkea, mikä ei ole uskonnollista dogmaa, vääränä.
On melkein koskettavaa, kuinka jotkut onnistuvat pysymään ajan ulottumattomissa – ei vain muutaman vuoden, vaan koko keskiajan ajan. Heidän mielensä on kuin vanha kirjastosali, pölyinen ja täynnä kiellettyjä kirjoja, joissa kaikki, mikä tuoksuu järjeltä tai kokeelliselta ajatukselta, on merkitty tulipunaisella “harhaoppi”-leimalla. Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin!”
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun. Foorumit ovat heidän linnakkeensa, ja siellä jokainen looginen väittämä, jokainen havainto, joka ei kumarra uskonnollista dogmaa, on kuin muukalainen linnanportilla – heti pitää huutaa, kalistella miekkoja ja julistaa sen harhaoppiseksi.
Hyvä ihminen, oletko sinä matkustanut aikakoneilla suoraan 1300-luvulta tänne, vain todistaaksesi meille, että tiede on turhaa ja järki on syntiä? Vai oletko vain niin taitava nostalgikko, että onnistut elämään täysin irrallaan nykyajasta, ihmetellen yhä miksi ihmiset puhuvat kokeista, todisteista ja logiikasta kuin ne olisivat muoti-ilmiöitä?
Ja silti, vaikka tämä ajattelutapa on kuin aikakapseli, se on hämmästyttävän kestävä. Mikään fakta, mikään järkevä argumentti ei murra sitä – se pysyy paikoillaan, tyytyväisenä omaan, pölyiseen vanhaan maailmankuvaansa, kuin ei koskaan olisi kuullutkaan sanontaa “mutta entä todistusaineisto?”.
Ja mikä parasta, te onnistutte tekemään tämän kaiken niin itsevarmasti, kuin olisitte itse ajan alkuperäinen tarkkailija, joka on nähnyt maailman syntyvän ja unohtanut, että sen jälkeen on tapahtunut jotain nimeltä “kehitys”.
Ja silti, te pysytte tyytyväisinä omassa pölyisessä maailmassanne, leimaten kaikki järkevän ripauksen harhaopiksi. Vain harva nykyajan ihminen osaa olla yhtä vakuuttunut siitä, että koko maailma on väärässä – paitsi te. On lähes kaunista, kuinka kestäväksi uskonnollinen dogma voi muodostua, kun se verhoutuu ylpeyteen.
Jos luulet, että Krishna on Kristus niin erehdyt, koska Jeesus on Allah ja Muhammed yhdessä.
Itse Muhammed taas siirtyi Intiaan Shivan leiriin, ainakin siksi aikaa kunnes Krishna on Kristus.
Tämä mielenkiintoinen muutos muuten sai Suomen lutikka lutterit homostelemaan.