Meidän iässä monet eroaa. Miten pian olette "löytäneet itsenne" eron jälkeen? Minusta ero teki jonkunlaisen tunnevammaisen. Kun ei ole toista ihmistä jatkuvasti vierellä (etäsuhde) niin on ikävä toista, kun toinen on poissa. Jos taas ollaan saman katon alla viikkokin, niin toisen läsnäolo alkaa ahdistaa. Onko tämä normaalia?? Ei ole ns. kokonainen olo koskaan. Joku haikeus kulkee mukana; voin kuvitella, että lapsilla on sellainen päällänsä, kun he elävät kahden kodin välillä - aina ikävä jotakin.
Voiko erosta toipua täysin vai jääkö sieluun ikuisia haavoja? En enää menisi naimisiin saman ihmisen kanssa; eli siis ikävä ei ole sellaista, mutta joku tasapaino puuttuu. Tunnistatteko itsenne muutkin ;)
Voiko erosta toipua täysin vai jääkö sieluun ikuisia haavoja? En enää menisi naimisiin saman ihmisen kanssa; eli siis ikävä ei ole sellaista, mutta joku tasapaino puuttuu. Tunnistatteko itsenne muutkin ;)
Vastaukset 18
Vanhimmat
kunnes oikeasti hyväksyn toisen ihmisen elämääni. En tunne oloani rikkinäiseksi vaan harvinaisen ehjäksi. En kaipaa, enkä mieti miehiä. Ihanan sees olo.
Mieli on rauhallinen, eikä tarvi hötkyillä mitään. Olen tyytyväinen ihan itsekseni. En tarvitse toista ihmistä tekemään oloani hyväksi.
mukava kuulla. olet harvinaisen sinut itsesi kanssa etkä ole jäänyt (tai et ainakaan näytä sitä helposti) murehtimaan asioita. olet jatkanut elämääsi eteenpäin.
en voi kun sanoa että voi kun se olisikin kaikille yhtä helppoa. toivottavasti sinulta löytyy myös ymmärrystä ja myötätuntoa (empatiaa) niitä kohtaan joilla eroprosessi ei ole ollut yhtä helppo.
jokatapauksessa, kauniita ja lämpimiä elokuun iltoja teille molemmille! :o)
Minä olen vain löytänyt sisäisen rauhan sotkujen jälkeen.
Viisaammat kertovat avioerosta toipumiseen menevän viisi vuotta, tiedä häntä, toiset toipuvat nopeammin ja toisilla siihen menee kauemmin. Takapakkeja voi tulla monestikin, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että on päässyt erosta yli kokonaan. Vanha suolakin saattaa janottaa ja moni kokeilee vielä kerran. Näin minäkin tein aikoinaan, ei liitto kuitenkaan enää toiminut, vaan lopullinen ero siitä tuli. Minulla oli vaihtelevia kausia eron jälkeen, välillä halusin olla yksin, ilman miestä ja välillä oli mieletön hellyyden- ja läheisyydenkaipuu. Entistä miestäni en kaivannut, vain toisen ihmisen läheisyyttä ja syliä, mutta yksin olemiseenkin tottuu ja jossain vaiheessa oli minunkin helppo olla yksin. Oma koti ja oma reviiri ovat kuitenkin minulle olleet aina tärkeitä, enkä olisi ollut valmis jakamaan niitä toisen ihmisen kanssa.
Ikuisesti sinäkään et tule olemaan rikkinäinen, tulet löytämään sisältäsi vahvan naisen ja sen oman itsesi. Sitäpaitsi etäsuhde toimii monilla aivan mainiosti, silloin tietää mitä on kaivata toista ja toisaalta yhdessäollessa saa läheisyyttä ja rakkautta. Minun mielestäni erosta voi toipua kokonaan, tosin muistot siitä seuraavat loppuelämän ajan, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja. Toivotan sinulle oikein onnellista elämää ja kyllä sinä löydät itsesi, luota siihen!
samalta tuntuu ja takapakkeja tulee tunnetasolla silloin tällöin mutta ehkä elämä voittaa sittenkin.lasten puolesta on tietynlainen huoli koko ajan se ehkä eniten rassaa tilanteessa.Ittestä ei niin väliä olekkaan . uudet suhteet ja muu on oikeasti paljon hankalampi asia käytännössä järjestellä kun lapsille on taattava aikaa ja työt pitää hoitaa ja levätä pitäisi myös. Kuka haluaa siihen mukaan?? pelkäänpä ettei aikaa yksinkertaisesti riitä kaikille joten erakoituminen vaikuttaa melkeinpä houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Joskus tuntuu turhalta, tasapainoilla monen asian kanssa yhtä aikaa.Lapsiani rakastan, mutta mies siinä kaikessa mukana tuntuu olevan joskus liikaa..
Mutta se vie tosi monta vuotta. Itellä öbaut 5.
Sen huomaa siitä kun ei enää odota exältä mitään. Ei pety, ei toivo, ei suutu, vaan suhtautuu joten kuten ystävällisesti. Voi jutella. Ei ole mitään paineita suuntaan tai toiseen.
Olennaista on mun mielestä se, että hyväksyy omat tunteensa. Toki niitä jää jäljelle. Mun mielestä on mahdotonta päästä erosta täysin yli ennen kun hyväksyy että välittää toisesta lopun elämää.
Omasta erosta on reilut neljä vuotta, vaikee sanoo kauan siihen toipumiseen meni. Itse halusin erota ja olen ollut tyytyväinen ratkaisuun.
Eka vuosi taisi mennä ihan melkein pelkästään lapsia ajatelleen, että selviäisivät hyvin.
No, käytännössäkin tietysti aika meni lasten kuljettamiseen tarhaan/eskariin, työhön,
ruokakauppaan ja ruoanlaittoon.
Kun tuo mies selvisi omasta kriisistään, niin
paremmin tässä pystytään juttelemaan ja molemmat ajatellaan lasten parasta. Aika ystävinä ollaan pysytty. Ikinä en enää kuitenkaan uudelleen saman
kanssa aloittaisi, vaikka mies siihen valmis olisikin.
Jotain pienempää suhdetta on tässä välillä ollut,
mutta täytyy myöntää, että nyt toivoisin jo jonkun
ihan kunnon suhteenkin. Voisko se tasapainon tunteen puute olla vaan parisuhteen puutetta?
Ihminen ei kai kuitenkaan ole tarkoitettu yksin elämään ja jossain on toive kunnon suhteesta.
Väkisin en kuitenkaan ala suhteeseen, jollei sopivaa tule vastaan. Suosittelen keskittymään
itseä kiinnostaviin asioihin ja itseensä tutustumiseen. Se on myös monesti paljon kehittävämpää ja kasvattavampaa. Ahistaa se varmaan, kun yhtäkkiä joutuu uusien asioiden eteen. Naimisissa ollessaan ei välttämättä aina kyseenalaista asioita ja tukeutuu automaattisesti vanhaan tai jumiutuu. Nyt sulla on hyvä kasvun paikka, siihen kuuluu ahistuskin. Kyllä siitä toipuu, älä jumiudu kotiin, tapaa erilaisia ihmisiä.
Itse parikin eroa elämäni aikana läpikäyneenä olen sitä mieltä että ei oo tarkoituskaan unohtaa.Ajan kuluessa asiat vaan jotenkin "pehmenee". Sitten ne ei satuta enää...
Uusia asioita ei kannata pelätä,eikä tulevaa jättää elämättä...
Vastaanpahan tähän kun on ihan tuore ero itsellä takana ja "pallo on vähän hukassa" ja ties mieten kauan. Panee kyllä miettimään kun on jo toinen ero, että mikä meni pieleen. Tosin olen sen kyllä jo tiedostanut, sillä molemmat mieheni olivat alkoholisteja sitten loppujen lopuksi. Itse en alkoa juuri käytä kuin joskus. Miksi minun kohdalleni osuvat vain tuollaiset ihmiset. Kaiketi pitäisi mennä tutkituttamaan pääkoppansa. On ihan outo olo asua ihan yksin enkä tiedä miten kauan tässä menee ennen kuin tähän tottuu. Tottuuko koskaan. Joitakin tuttaviakin on ja omat aikuiset lapset ja lapsenlapsetkin, mutta illalla pyörin täällä ja mietin, että mitä tekisin kun on niin rauhaton olo.
Keskity itseesi, ala harrastamaan, kokeile uusia juttuja. Vaikka kansalaisopiston kursseille,
lue kirjoja, järjestä kutsuja. Kyllä sitä tarvitsee myös rauhaa ja itsekseen mietiskely-aikaa. Ehkä ensin pitää osata olla yksin,
että kaksi asuminen onnistuisi. Joo, kuullostaa
vähän kliseeltä; muutoksiin tottuminen vie tietysti aikansa. Olet myös nyt käännekohdassa,
joka voi ahdistuksien kautta viedä myös paljon parempaan!
Kannattaa myös miettiä, miksi on ajautunut alkoholistien puolisoiksi. Onko siinä mahdollisesti jotain, mitä on itse tarvinnut?
"Ehkä ensin pitää osata olla yksin,
että kaksi asuminen onnistuisi."
Opittuaan olemaan yksin, saattaa oivaltaa, ettei kaksin asuminen ole toimivan parisuhteen edellytys. Itse asiassa - monelta parisuhdetta rassaavalta asialta välttyy, kun malttaa asustella omassa huushollissa.
Myös e.m. itseensä keskittyminen on monin verroin helpompaa yksin asustellessa.
Alkoholistin kanssa eläneen "oma" elämä on kuitenkin usein myös pirstaloitunut, koska pullo hallitsee kaikkea perheessä. Pitää oppia kuin uudestaan rakastamaan itseä eikä pyöriä vain toisen "ympärillä"..Alkoholistin läheinen..tällä tarkoitan vaimoa "joutuu" luopumaan monesti omasta elämästäänkin, ja tarvitsee omaa rauhaa eron jälkeen entistäkin enemmän.
Eihän se kaksin asuminen pakollista toki ole,
mutta usein mukavaa kumminkin. Jokainen löytäköön
oman tapansa.
Itseen keskittyminen kannattaa mielestäni tuossa alkuperäisen kirjoittajan tapauksessa, koska se on ehkä jäänyt vähemmälle tai koska hän on tilanteessa, jossa asuu yksin. Ettei tartte
väkisin kaivaa uutta ihmistä asumaan kanssaan hetimmiten.
Voi ihmiset! Teillä on todella viisaita ja hyviä neuvoja. KIITOS :) On todella hyvä, kun tietää, ettei ole yksin tässä maailmassa ja yksin painiskelemassa samojen asioiden kanssa. Kun tekin olette selvinneet, niin mikä etten minäkin :)
Minä olin eron jälkeen vuoden yksin ja se riitti mulle..
Mulle ei jäänyt mitään vammoja sieluun,päin vastoin eheydyin eron jälkeen.
Mut kaikkihan käy ero vaihetta erilailla.
Minulle ero teki itseasiassa hyvää!! Pääsin vapauteen siittä avioliiton ikuisesta helvetistä.
ja nyt nautin vapaudesta!!
Terv.TT
toipua voi....omalla kohdallani siihen on mennyt reilu pari vuotta. Ja opittu on että jos ei ole asiaa loppuun käynyt niin uusista suhteista ei tule mitään....ja katkeruudesta kannattaa tietoisesti pyrkiä eroon.....vaikka välillä nieleskellen.....se ei auta itseä eikä ketään osallisia...esim.lapsia.......nokka vaan kohti uusia tuulia ja elämä hymyilee...