Marraskuu on tullut. Pian maa pakastuu, ja kesän kukat ovat jo lakastuneet. Puissa on enää muutama sitkeä lehti, jotka tuuli irrottaa yksi kerrallaan. Luonto osaa luopua. Se ei kysy, onko valmis. Se vain päästää irti, koska vuodenaika vaihtuu. Ihmisen sydän ei toimi yhtä kuuliaisesti. Se voi jäädä elokuuhun, vaikka kalenteri näyttää marraskuuta.
Nyt on vain hiljaisuus. Ei sellaista rauhoittavaa hiljaisuutta, jossa kaksi ihmistä voi olla sanomatta mitään. Vaan sellaista, jossa toinen on poissa eikä kerro miksi. Jossa puhelin ei soi, viestiä ei tule eikä kysymyksiin saa vastausta. Sellainen hiljaisuus ei ole tyhjää. Se on täynnä asioita, joita ei koskaan sanottu.
En minä odottanut täydellistä rakkautta. En ihmistä, jonka kanssa ei koskaan riideltäisi tai jonka kanssa kaikki menisi aina oikein. Olisin halunnut ihan tavallisen, epätäydellisen yhteisen elämän. Sellaisen, jossa ostetaan kukkia ilman erityistä syytä. Halataan keittiössä ohimennen. Suukotellaan, kun toinen tulee lähelle. Nukutaan päiväunet vierekkäin, vaikka piti tehdä jotain hyödyllistä.
Olisin halunnut pitää sinusta huolta, mutta myös tuntea, että minustakin pidetään huolta. Lähteä ulos katsomaan, minne tie vie. Löytää uusi polku, istua jossakin veden äärellä, nauraa omille typerille jutuillemme. Haaveilla joskus tulevasta, joskus vain seuraavasta viikonlopusta. Ei mitään suurta näytelmää. Vain kaksi ihmistä, jotka tahtovat olla toistensa elämässä.
Siksi minun on niin vaikea käsittää tätä. Miten joku, jonka kanssa on jaettu läheisyyttä ja tulevaisuuden ajatuksia, voi muuttua ihmiseksi, jolle ei enää voi edes sanoa hyvää huomenta? Miten yhteinen maailma voi sulkeutua ilman viimeistä keskustelua? En tiedä vastausta. Ja ehkä juuri se tekee tästä niin raskasta: mieli yrittää ratkaista kysymystä, johon vain toinen voisi vastata.
Olen miettinyt omia virheitäni. Niitä sanoja, jotka olisi voinut sanoa toisin, ja niitä hetkiä, jolloin olisi pitänyt ymmärtää paremmin. En väitä olleeni täydellinen. En edes helppo aina. Mutta en myöskään usko, että kaikki yhdessä koettu olisi ollut merkityksetöntä. Minulle se ei ollut. Minä olin siinä tosissani, myös silloin kun arki oli hankalaa.
Joskus olen vihainen, joskus surullinen. Ja seuraavassa hetkessä kaipaan taas syliisi. Ei se ole mitään tuuliviirimäisyyttä. Rakkaus, pettymys ja loukatuksi tulemisen tunne voivat elää samassa sydämessä.
Tiedän, että tämä näyttää yksipuoliselta. Minä kaipaan, minä muistan, minä kirjoitan. Sinulta ei kuulu mitään. Ehkä et enää ajattele minua. Ehkä ajattelet joskus. Ehkä olet jo rakentanut elämäsi aivan toisenlaiseksi. Minä en tiedä, enkä aio esittää tietäväni. Mutta pitkä hiljaisuus kertoo ainakin sen, ettet nyt halua olla minuun yhteydessä. Se on raskas asia hyväksyä.
Kaikkein kipeintä ei ole vain se, etten saa olla lähelläsi. Kipeää on myös ajatus, etten ehkä ole sinulle enää kaivattu. Että se ihminen, jota tahtoisin halata juuri tänä iltana, ei ehkä haluaisi kohdata minua lainkaan. Että minä muistan kesän viimeisiä suudelmia ja sinulle ne saattavat olla jo kaukainen, suljettu luku. Tätä tunnetta ei voi vähätellä pois sillä, että käskee jatkaa elämää.
Elän minä. Käyn töissä, hoidan asioita, nauran välillä, kuuntelen musiikkia ja huomaan yhä maailmassa kauniita asioita. Ikävä ei tarkoita, ettei muuta elämää olisi. Se tarkoittaa, että siinä elämässä on yksi paikka, joka jäi tyhjäksi. Sen näkee pienissä asioissa: laulussa, maisemassa, iltavalossa, hetkessä jolloin tekisi mieli kääntyä kertomaan jotakin juuri sinulle.
Kirjoitan, koska kaikelle tälle on löydettävä sanat. En siksi, että voisin runolla pakottaa ketään palaamaan. En siksi, että joku tuntematon hyväksyisi suruni tai antaisi sille määräajan. Eikä siksi, että haluaisin tehdä toisesta pahaa ihmistä. Kirjoitan, koska olin onnellinen kanssasi monina hetkinä, ja nyt niiden hetkien muisto sattuu. Suru ja kauneus asuvat kummallisesti samassa huoneessa.
Minä en tarvitse lupaa ikävöidä. Mutta minun on myös opittava, ettei oma rakkauteni yksin riitä rakentamaan kahden ihmisen yhteistä tulevaisuutta. En voi rakastaa sinun puolestasi, vastata sinun puolestasi enkä tehdä hiljaisuudesta keskustelua. Se on ehkä tämän kaiken karuin opetus. Rakkauden täytyy saada kulkea molempiin suuntiin, muuten toinen jää lopulta seisomaan yksin sen varaan.
Nyt ulkona pimenee aikaisin. Kohta pakkanen piirtää ikkunoihin kuvioita, ja kesä tuntuu entistä kaukaisemmalta. Minä en tiedä, missä nukut tänä yönä tai millaisia unia näet. En tiedä, onko jossakin elämässäsi minulle enää minkäänlaista paikkaa. Mutta juuri tänä iltana minä en lähetä sinulle vaatimusta enkä syytöstä. Lähetän ajatuksen, joka on hiljainen ja lempeä.
Toivon, että sinulla on lämmin. Että saat painaa pääsi tyynyyn ilman huolia. Että näet kauniita, levollisia unia ja heräät aamuun, joka kohtelee sinua hyvin. Ja toivon, että joskus minäkin löydän sen levon, jossa ei enää tarvitse odottaa vastausta jokaiseen kysymykseen.
Marras
Nyt on vain hiljaisuus. Ei sellaista rauhoittavaa hiljaisuutta, jossa kaksi ihmistä voi olla sanomatta mitään. Vaan sellaista, jossa toinen on poissa eikä kerro miksi. Jossa puhelin ei soi, viestiä ei tule eikä kysymyksiin saa vastausta. Sellainen hiljaisuus ei ole tyhjää. Se on täynnä asioita, joita ei koskaan sanottu.
En minä odottanut täydellistä rakkautta. En ihmistä, jonka kanssa ei koskaan riideltäisi tai jonka kanssa kaikki menisi aina oikein. Olisin halunnut ihan tavallisen, epätäydellisen yhteisen elämän. Sellaisen, jossa ostetaan kukkia ilman erityistä syytä. Halataan keittiössä ohimennen. Suukotellaan, kun toinen tulee lähelle. Nukutaan päiväunet vierekkäin, vaikka piti tehdä jotain hyödyllistä.
Olisin halunnut pitää sinusta huolta, mutta myös tuntea, että minustakin pidetään huolta. Lähteä ulos katsomaan, minne tie vie. Löytää uusi polku, istua jossakin veden äärellä, nauraa omille typerille jutuillemme. Haaveilla joskus tulevasta, joskus vain seuraavasta viikonlopusta. Ei mitään suurta näytelmää. Vain kaksi ihmistä, jotka tahtovat olla toistensa elämässä.
Siksi minun on niin vaikea käsittää tätä. Miten joku, jonka kanssa on jaettu läheisyyttä ja tulevaisuuden ajatuksia, voi muuttua ihmiseksi, jolle ei enää voi edes sanoa hyvää huomenta? Miten yhteinen maailma voi sulkeutua ilman viimeistä keskustelua? En tiedä vastausta. Ja ehkä juuri se tekee tästä niin raskasta: mieli yrittää ratkaista kysymystä, johon vain toinen voisi vastata.
Olen miettinyt omia virheitäni. Niitä sanoja, jotka olisi voinut sanoa toisin, ja niitä hetkiä, jolloin olisi pitänyt ymmärtää paremmin. En väitä olleeni täydellinen. En edes helppo aina. Mutta en myöskään usko, että kaikki yhdessä koettu olisi ollut merkityksetöntä. Minulle se ei ollut. Minä olin siinä tosissani, myös silloin kun arki oli hankalaa.
Joskus olen vihainen, joskus surullinen. Ja seuraavassa hetkessä kaipaan taas syliisi. Ei se ole mitään tuuliviirimäisyyttä. Rakkaus, pettymys ja loukatuksi tulemisen tunne voivat elää samassa sydämessä.
Tiedän, että tämä näyttää yksipuoliselta. Minä kaipaan, minä muistan, minä kirjoitan. Sinulta ei kuulu mitään. Ehkä et enää ajattele minua. Ehkä ajattelet joskus. Ehkä olet jo rakentanut elämäsi aivan toisenlaiseksi. Minä en tiedä, enkä aio esittää tietäväni. Mutta pitkä hiljaisuus kertoo ainakin sen, ettet nyt halua olla minuun yhteydessä. Se on raskas asia hyväksyä.
Kaikkein kipeintä ei ole vain se, etten saa olla lähelläsi. Kipeää on myös ajatus, etten ehkä ole sinulle enää kaivattu. Että se ihminen, jota tahtoisin halata juuri tänä iltana, ei ehkä haluaisi kohdata minua lainkaan. Että minä muistan kesän viimeisiä suudelmia ja sinulle ne saattavat olla jo kaukainen, suljettu luku. Tätä tunnetta ei voi vähätellä pois sillä, että käskee jatkaa elämää.
Elän minä. Käyn töissä, hoidan asioita, nauran välillä, kuuntelen musiikkia ja huomaan yhä maailmassa kauniita asioita. Ikävä ei tarkoita, ettei muuta elämää olisi. Se tarkoittaa, että siinä elämässä on yksi paikka, joka jäi tyhjäksi. Sen näkee pienissä asioissa: laulussa, maisemassa, iltavalossa, hetkessä jolloin tekisi mieli kääntyä kertomaan jotakin juuri sinulle.
Kirjoitan, koska kaikelle tälle on löydettävä sanat. En siksi, että voisin runolla pakottaa ketään palaamaan. En siksi, että joku tuntematon hyväksyisi suruni tai antaisi sille määräajan. Eikä siksi, että haluaisin tehdä toisesta pahaa ihmistä. Kirjoitan, koska olin onnellinen kanssasi monina hetkinä, ja nyt niiden hetkien muisto sattuu. Suru ja kauneus asuvat kummallisesti samassa huoneessa.
Minä en tarvitse lupaa ikävöidä. Mutta minun on myös opittava, ettei oma rakkauteni yksin riitä rakentamaan kahden ihmisen yhteistä tulevaisuutta. En voi rakastaa sinun puolestasi, vastata sinun puolestasi enkä tehdä hiljaisuudesta keskustelua. Se on ehkä tämän kaiken karuin opetus. Rakkauden täytyy saada kulkea molempiin suuntiin, muuten toinen jää lopulta seisomaan yksin sen varaan.
Nyt ulkona pimenee aikaisin. Kohta pakkanen piirtää ikkunoihin kuvioita, ja kesä tuntuu entistä kaukaisemmalta. Minä en tiedä, missä nukut tänä yönä tai millaisia unia näet. En tiedä, onko jossakin elämässäsi minulle enää minkäänlaista paikkaa. Mutta juuri tänä iltana minä en lähetä sinulle vaatimusta enkä syytöstä. Lähetän ajatuksen, joka on hiljainen ja lempeä.
Toivon, että sinulla on lämmin. Että saat painaa pääsi tyynyyn ilman huolia. Että näet kauniita, levollisia unia ja heräät aamuun, joka kohtelee sinua hyvin. Ja toivon, että joskus minäkin löydän sen levon, jossa ei enää tarvitse odottaa vastausta jokaiseen kysymykseen.
Marras
Vastaukset 2
Vanhimmat
mustasusi
Ja jatkuu