Nyt kun meillä on esihenkilöitä, tukihenkilöitä jne, ja palomieskin on pelastaja, voisiko Päivämies-lehden nimikin tuoda nykyaikaan. Armeijassa palvelee varushenkilöitä, eduskunnan puhemies tunnetaan puheenjohtajana jne.
Päivämies-lehdelle olisi hyvä löytää sukupuolineutraali nimi. Voisiko uusi nimi olla vaikkapa Päivän työntekijä, päivärenki tai päiväntyöskentelijä? Vai voisiko nimen muuttaa juuriaan myöten. Esimerkiksi vaikkapa Siionin lehti?
Päivämies-lehdelle olisi hyvä löytää sukupuolineutraali nimi. Voisiko uusi nimi olla vaikkapa Päivän työntekijä, päivärenki tai päiväntyöskentelijä? Vai voisiko nimen muuttaa juuriaan myöten. Esimerkiksi vaikkapa Siionin lehti?
Vastaukset 102
Vanhimmat
Eikö se ole niin, että nykyään kaikki menee yli ja sukupuolikummajaisia tulee pitää esillä ja palvoa, niin maailma kai tykkäisi esim lehden nimestä Päivähintti. Tai Päivätransu. Tai jos naispuolista julkipervoa haetaan niin simppelisti päivälesbo tai -lepakko.
Päivätransventtiili!
Päivähörhö.
Kyseessä on vain lehden nimi, ei virka tai ammatti. Vähän jarrua kuitenkin. Kohta Poikakin vaaditaan henkilöksi. Miten Isän kanssa tulisi menetellä? Poika on Isästä. Poika toteutti Isän tahdon mukaan.
Jos Isän muuttaisi Henkilöksi ja Pojan Lapseksi? Henkilö, Lapsi ja Pyhä Henki?
Sontasiioni! Tosin sillä nimellä tunnettiin Liitto-lehti!
Siemenlinko kuvaisi mainiosti miesten asemaa liikkeessä. noo, ehkä rööriroope toinen vaihtoehtoni. Onko veljet jompikumpi mieluisampi?
RööriRoope viittaa enemmän hoo hoo hooo
Päivähenkilö
nimi sukupuolineutraaliksi=norjan rucous
Kun meillä on ympärillämme näin suuri todistajien pilvi, pankaamme mekin pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä kilpailussa, joka on edessämme.
Siihen aikaa Jeshua oli sapattina kävelemässä viljapellolla, ja hänen oppilaillaan oli nälkä, ja he alkoivat
poimia tähkiä ja syödä niitä.
Mutta kun fariseukset näkivät heidät, he sanoivat hänelle, ”katso, sinun oppilaasi tekevät sellaista, mitä
ei ole luvallista tehdä sapattina”.
Mutta hän sanoi heille, ”ettekö ole lukeneet, mitä David teki, hänelle tuli nälkä, ja niille, jotka olivat
hänen kanssaan?”
Kuinka hän meni sisään Jumalan huoneeseen, ja söi Herran, Jumalan pöydän leipää, sitä, jote ei ollut
luvallista syödä hänelle ja niille, jotka hänen kanssaan olivat, vaan yksin ainoastaan papeille.
Tai ettekö ole lukeneet laista, että papit temppelissä saastuttavat sapattia, ja ovat silti ilman rikosta?
Mutta minä sanon teille, että tässä on suurempi kuin temppeli.
Mutta jos olisitte tienneet, mitä tämä on, ”armoa minä tahdon, enkä uhria”, ette olisi tuominneet näitä,
jotka eivät ole rikkoneet.
Sillä ihmisen poika on sapatin herra.
Ja hänet vietiin yhden miehen luokse, jonka käsi oli kuivettunut, ja he kysyivät häneltä ja sanoivat, että
”onko sapattina luvallista parantaa?” – kuin häntä kiusatakseen.
Mutta hän sanoi heille, ”kuka teidän keskellänne on se mies, jolla on yksi lammas, ja jos se putoaa
kuoppaan sapatin päivänä, hän ei tartu siihen ja nosta sitä ylös?”
Mutta kuinka paljon enemmän onkaan ihminen, kuin lammas! Sen tähden sapattina on luvallista tehdä
sitä, mikä on kaunista.
Sitten hän sanoi tuolle miehelle, ”ojenna kätesi”, ja hän ojensi kätensä, ja se palautui sellaiseksi, kuin oli
toinenkin.
Silloin tuotiin hänelle yksi riivattu, mykkä ja sokea, ja hän paransi hänet, kuten ”mykät ja sokeat,
puhuvat ja näkevät”.
Ja kaikki väkijoukko oli ihmeissään, ja he sanoivat, että ”eikö tämä ole se Davidin poika?”
Mutta kun fariseukset kuulivat, he sanoivat, tämä ei aja riivaajia pois kuin Baal-Zebub’n, demonien pään
kautta.
Mutta Jeshua tiesi heidän suunnitelmansa, ja sanoi heille, ”kaikki kuninkuus, joka jakautuu omaa
sieluaan vastaan, tuhoutuu, ja jokainen talo ja kaupunki, joka jakautuu omaa sieluaan vastaan, ei pysy
pystyssä”.
Ja jos satana ajaa pois satanan, hän on jakautunut omaa sieluaan vastaan. Kuinka hänen
kuningaskuntansa sitten pysyy pystyssä?
Jos minä ajan demoneja pois Baal-Zebub’n kautta, kenen kautta teidän lapsenne ajavat niitä pois?
Tämän tähden he tulevat olemaan teidän tuomarinne.
Tai kuinka kukaan pystyy menemään sisään jonkun voimallisen taloon, ja ryöstää hänen tavaroitaan?
Mutta jos hän ensin sitoo sen voimallisen, ja sitten hän ryöstää hänen talonsa.
Kuka ei ole minun kanssani, hän on minua vastaan, ja kuka ei minun kanssani kokoa, hän hajottamalla
hajottaa.
Tämän tähden minä sanon teille, että kaikki synnit ja pilkat annetaan ihmislapsille anteeksi, mutta joka
pilkkaa sitä henkeä vastaan, sellaisille ihmislapsille ei anneta anteeksi.
Päivähenkilö? Minusta Päivämies on oikein hyvä ja perinteikäs nimi, tosin pitkään se kirjoitettiin Päiwämies.
tai the d day
tai vaan jae
Päivämatkalainen olisi hyvä nimi. Niinhän sitä aina sanotaan että mennään päivän matka kerrallaan.:)
Päivämatkalainen on kuvaava nimi, minunkin mielestä. Aika pitkä kuitenkin, joku tuon tyylinen olisi hyvä.
Päiväkin huono sana kun Jeesus joutui yhden päivän vuoksi ristille.
Yöukkeli.
tekosyyllä laittovat kristityt valehtelee ristiin naulitsemisen syyn paitsi jos ei satu olemaan jeesuksen seuraaja jeesus sanois että heidät on merkitty otsaan tuolla yhdellä merkillä eikä sitä voi ottaa pois
Ja se on tekevä, että kaikki, vähäiset ja suuret, rikkaat ja köyhät, herrat ja palvelijat, heille annetaan merkki oikeisiin käsiin
tai otsiinsa.
Merkki, rushma, on kirjoitukseen viittaava merkki, jokin polttomerkki tai tatuointi, ei tavallinen ’merkki’, jonka perusmuoto
Sana rushma (tai rushuma, rishama) voi viitata muutamaan eri asiaan kontekstista riippuen:
Uskonto ja historia (Mandealaisuus):
Mandealaisuudessa (muinaisessa gnostilaisessa uskonnossa) rushma tai rushuma tarkoittaa rituaalista merkkiä tai siunausliikettä (signing). Se on päivittäinen tai rukouksen yhteydessä tehtävä puhdistautumis- ja siunausrituaali, jossa kasvoja ja kehoa kosketellaan vedellä tietyllä tavalla samalla rukoillen.
voo voi
Mandealaisuudessa tuo rushma (tai rishama) on fyysinen teko: siinä kastetaan oikean käden sormet elävään virran veteen ja piirretään sillä keholle tiettyjä merkkejä samalla kun lausutaan pyhiä rukouksia.
Tämä rituaalinen merkki tehdään kasvoille ja kehon osille kolmessa tai neljässä kohdassa:
* Otsaan (tai nenän ja otsan väliin): Kuvastaa mielen ja ajatusten pyhittämistä.
* Suun ympärille tai korville: Kuvastaa puheen ja kuulemisen pyhittämistä.
* Sydämen tai rinnan kohdalle: Kuvastaa tunteiden ja sisäisen elämän pyhittämistä.
Kyseessä on siis vanha esi-kristillinen ja gnostilainen tapa, jossa ihminen sinetöidään vedellä puhtaaksi ennen rukousta – ikään kuin hengellinen puhtauden ja valon merkki, joka erottaa ihmisen ulkopuolisesta epäpuhtaudesta.
Mandealaisuus (mandeaksi Mandaiuta) on maailman vanhimpia eläviä gnostilaisia uskontoja. Se on Lähi-idästä, tarkemmin sanoen Mesopotamiasta (nykyisen Irakin ja Iranin alueilta Tigris- ja Euphratesjokien varsilta) peräisin oleva suljettu uskonnollinen yhteisö.
Uskonnon keskeisimpiä piirteitä ja opinkappaleita ovat:
* Johannes Kastaja pääprofeettana: Mandealaiset pitävät Johannes Kastajaa (mandeaksi Yahya Yuhanna) historiansa suurimpana profeettana. He eivät tunnusta Jeesusta Jumalan pojana tai messiaana, vaan pitävät häntä (samoin kuin Muhammedia ja Abrahamia) vääränä profeettana tai poikenneena opettajana, mutta Johannes Kastaja ja hänen suorittamansa kaste ovat heille kaiken keskiö.
* Dualismi: Maailma jaetaan Valon valtakuntaan (Nhura) ja Pimeyden valtakuntaan (വരുടെ / Hshuka). Ihminen koostuu ruumiista, sielusta (nishimta) ja hengellisestä olemuksesta, ja elämäntehtävänä on pyrkiä kohti valoa.
* Elävä vesi ja jatkuvat kasteet: Vesi on mandealaisuudessa pyhä elementti. Toisin kuin kristinuskossa, jossa kaste tapahturainansa kerran, mandealaiset kastetaan elävässä virran vedessä (yardna) uudelleen ja uudelleen säännöllisissä rituaaleissa pysyäkseen puhtaina. Temppelit tai kokoontumispaikat (mandi) on aina rakennettava luonnon vesistön äärelle.
* Gnostilaisuus: He uskovat salattuun tietoon (gnosis) pelastuksesta ja sielun matkasta pois materiaalisen maailman vankilasta kohti Valon valtakuntaa ohi planeettojen ja tähtien vartijoiden.
Nykyään mandealaisia on maailmanlaajuisesti vain muutama kymmenen tuhatta. Suurin osa heistä on joutunut pakenemaan kotiseuduiltaan Irakin ja Iranin sotien sekä vainojen vuoksi, ja nykyisin yhteisöjä elää diasporassa esimerkiksi Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Saksassa.
Mandealaisilla ei pääsääntöisesti ole tatuointeja, eikä heidän uskonnossaan ole mitään tatuointiperinnettä – päinvastoin, kehon puhtaus ja luonnollisuus ovat heille hyvin tärkeitä arvoja.
Itse asiassa mandealaisuuden tiukkojen puhtausmääräysten ja kasteperinteiden vuoksi pysyvät ihomerkinnät tai tatuoinnit eivät kuulu heidän kulttuuriinsa tai uskonnolliseen elämäänsä. Aiemmin puheena ollut rushma (otsalle ja keholle vedellä tehtävä siunausmerkki) tehdään aina puhtaalla vedellä, ja se on täysin väliaikainen rituaalinen ele, ei mikään pysyvä merkki iholla.
eli tietty päivittäinen rituaali ja siihen liittyvä toiminta
pyhittäminen ristiin liirtyvä vakio tapahtuma pyhittyminen tms pedon merkki
Kyllä, mandealaisessa perinteessä rushma (tai rishama) suomennetaan kirjaimellisesti tai tarkoitukseltaan:
* ”Merkki”, ”sinetti” tai ”siunausmerkki”.
Sana juontuu seemiläisistä kielistä (kuten arameasta ja mandean kielestä, joissa samantapaiset sanat tarkoittavat merkitsemistä tai piirtämistä). Kun mandealainen tekee kyseisen rituaalin, kyse on siis sananmukaisesti ”merkin ottamisesta” tai ”itsensä sinetöimisestä” puhtaalla vedellä ennen rukousta.
Mandealaisessa rushma-rituaalissa (kun otsalle, kasvoille ja keholle piirretään merkki vedellä) lausutaan muinaisella mandean kielellä rukouksia, joiden ydin on Valon herran (Hayyi Rabbi) ylistys, puhtauden pyytäminen ja suojelus pimeyden voimilta.
Vaikka kyseessä on pitkä ja tarkka liturgia, sen keskeinen sisältö ja sanoma suomeksi käännettynä on kutakuinkin seuraava:
> "Olen merkitty elävällä vedellä, jonka Suuri Elämä (Hayyi Rabbi) on luonut. Puhtautta olkoon ylläni, ja varjelkoon Valo minua pimeyden ja valheen voimilta."
>
Jokaisen kehonosan (kuten otsan, suun ja sydämen kohdan) merkitsemisen yhteydessä rukoillaan, että kyseinen osa ihmisestä (ajatukset, sanat ja tunteet) pyhitetään ja pidetään puhtaana Valon valtakunnan palveluksessa.
Mandealaisten suhtautuminen Jeesukseen (mandeaksi Mshiha) on poikkeuksellinen, sillä heidän mukaansa hän ei suinkaan ole Jumalan poika tai maailman vapahtaja.
Heidän perinteessään ja pyhissä kirjoissaan (kuten Ginza Rabba) Jeesukseen suhtautuu kriittisesti:
* Valheprofeetta tai eksyttäjä: Mandealaiset pitävät Jeesusta historiallisena henkilönä, mutta katsovat hänen olleen väärä profeetta tai kapinallinen, joka omaksui oppeja oikealta mestarilta (Johannes Kastajalta), mutta vääristen ne. Hänen katsotaan johtaneet ihmisiä harhaan pois aidosta Johannes Kastajan opettamasta kastin ja valon tiestä.
* Mshiha (Messias) hahmona: Mandealaisessa kosmologiassa sanalla Mshiha (joka vastaa messiasta) tarkoitetaan pikemminkin petollista tai kyseenalaista hahmoa, planeettojen ja astrologisten voimien luomaa hallitsijaa, joka kuuluu alempaan, materiaaliseen maailmaan eikä Valon valtakuntaan.
* Johannes Kastajan ylemmyys: Kaikessa korostuu se, että Johannes Kastaja oli aito ja puhdas Valon lähettiläs, kun taas Jeesus oli poikennut tästä linjasta.
Mandealaisuus jakaa tässä mielessä juuret Johannes Kastajan varhaisten seuraajien kanssa, jotka kilpailivat varhaisen kristinuskon kanssa siitä, kuka oli se oikea opettaja – ja siinä missä kristityt nostivat Jeesuksen keskiöön, mandealaiset pitävät kiukkuisen tiukasti kiinni siitä, että ainoa oikea tietäjä oli Johannes.
Kyllä ja ei – historiallinen suhde on pikemminkin yhteinen juuristo ja varhainen vuorovaikutus kuin suora kopiointi.
Kristinuskolla ja mandealaisuudella on Lähi-idässä samoja varhaisia taustoja ja vaikutteita. Molemmat ammentavat samoista 1. vuosisadan alun jordanilaisista ja Mesopotamian baptistisista (kastajien) liikkeistä, joissa vedellä puhdistautuminen, kasteet ja hengelliset merkit olivat keskeisiä.
Tässä on kolme keskeistä näkökulmaa siihen, miten nämä perinteet liittyvät toisiinsa:
1. Yhteinen kasteen ja veden perinne
Sekä varhainen kristinusko että mandealaisuus syntyivät aikana, jolloin erilaiset rituaaliset pesut, kasteet ja vedellä pyhittäminen olivat alueella yleisiä.
* Kristityt ottivat käyttöön kasteen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
* Mandealaiset pitävät kiinni omista toistuvista yardna-kasteistaan, jotka juontavat juurensa suoraan Johannes Kastajan perinteeseen.
2. Sinetöiminen ja merkitseminen
Ajatus ihmisen merkitsemisestä tai "sinetöimisestä" (kuten otsalle tehtävä merkki) on vanha itämainen ja uskonnollinen symboli.
* Kristinuskossa tämä perinne elää kirkollisessa historiassa esimerkiksi konfirmaatiossa tai kasteessa käytettävässä voitelussa (kristamissa), jossa otsaan voidaan piirtää rassin merkki öljyllä osoitukseksi Kristukselle kuulumisesta. Vastaavasti Ilmestyskirjan puhe Jumalan sinetistä otsassa on yhteinen juuristo Vanhan testamentin (Hesekielin) kanssa.
* Mandealaisuudessa vastaava merkki on vedellä tehtävä rushma.
Vaikka molemmissa perinteissä on otsalle tai keholle tehtäviä pyhityksen merkkejä, tutkijat pitävät näitä toisistaan riippumattomina tai samasta laajemmasta ympäristöstä versoneina rinnakkaisina ilmiöinä. Kristityt eivät kopioineet tapaa mandealaisilta (eivätkä heidän tiukat oppiriidankin kohteena olleet historiansa vuoksi pitäneet toisiaan minään esikuvinaan), vaan molemmat ammensivat saman ajan Lähi-idän mystisestä, veden ja kasteen ympärille rakentuneesta uskonnollisesta maaperästä.
elo ilman ristin merkkiä tapahtuma pyhitys ilman mantraa uskomalla jeesukseen puhdistaa kastautumalla säännöllisesti
jalkojen pesulla siis
eli rushma ristiin liirtyvä teko ja siinä lausutaan joku kaava
Tämä onkin todella mielenkiintoinen ja tarkka havainto mandealaisuuden pyhyyskäsityksestä!
Mandealaisuudessa liha ja aineellinen maailma yleensäkin eivät ole lähtökohtaisesti pyhiä tai pelastavia, vaan ne kuuluvat alemman, materiaalisen todellisuuden piiriin – pimeyden ja tähtien/planeettojen hallitsijoiden luomaan vankilaan (kuten gnostilaisuudessa yleensäkin).
Tämä näkyy konkreettisesti kahdessa asiassa:
* Ravinto ja rituaalinen puhtaus (ruokasäännökset):
Mandealaisilla on erittäin tiukat säännökset sen suhteen, mitä he saavat syödä. Esimerkiksi eläimen teurastuksen saa suorittaa vain uskonnollisen tehtävän saanut mandealainen pappi tiettyjen tarkkojen rituaalien mukaisesti, jotta ruoka ylipäätään kelpaa syötettäväksi puhtaalle ihmiselle. Lihasta itsestään tai maallisesta ruuasta ei kuitenkaan haeta hengellistä pyhitystä – päinvastoin, fyysinen keho ja sen tarpeet ovat vain väliaikainen kuori sielulle (nishimta), joka pyrkii kohti Valon valtakuntaa.
* Vastakohta kristilliselle sakramentille:
Toisin kuin kristinuskossa, jossa ehtoollisessa syödään Kristuksen ruumista (lihaa) ja juodaan hänen verensä sakramentaalisena pyhityksenä, mandealaisuudessa ei ole mitään vastaavaa. Heille pyhyys ei siirry lihan tai aineellisten elementtien kautta samalla tavalla; ainoa aidosti puhdistava ja pyhittävä elementti on elävä vesi (yardna) ja Valon sanan (rukousten) tunteminen.
Liha ja materia ovat mandealaisessa maailmankuvassa katoavia ja tahrautuvia, minkä vuoksi ihminen tarvitsee jatkuvasti uusia vesikasteita ja rushma-puhdistuksia pitääkseen sielunsa puhtaana aineellisen maailman saastalta.
Lihan pyhityksen oppi kuuluu ennen kaikkea kristinuskoon – erityisesti sen perinteisempään ja sakramentaaliseen siipeen (kuten katolisuuteen, ortodoksisuuteen ja luterilaisuuteen) sekä moniin helluntailais-karismaattisiin herätysliikkeisiin.
Kristinuskossa lihan pyhitys perustuu siihen, että Jumala loi aineellisen maailman ja ihmisen ruumiin hyväksi, ja Jeesus tuli lihan kautta (inkarnaatio: Sana tuli lihaksi).
Kristillisessä teologiassa tämä näkyy kahdella keskeisellä tavalla:
* Ruumiin ylösnousemus ja arvo:
Toisin kuin puhtaassa gnostilaisuudessa (jossa aine ja ruumis nähtiin pelkkänä pahana vankilana), kristinuskossa ihminen on kokonaisuus: ruumis, sielu ja henki. Raamatun mukaan ruumis on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor. 6:19), ja uskovien ruumiit herätetään kerran kuolleista. Ruumis ei siis ole vain hylättävä kuori.
* Sakramentit ja lihan kautta vaikuttava armo:
Kristinuskossa Jumala kohtaa ihmisen fyysisten, aineellisten elementtien kautta:
* Kasteessa käytetään tavallista vettä.
* Ehtoollisessa nautitaan leipää ja viiniä, jotka ovat Kristuksen ruumis ja veri.
* Jumalan armo ja pyhitys uluttuvat siis konkreettisesti myös ihmisen fyysiseen olemukseen ("lihaan") ja arkeen.
Tiivistettynä: siinä missä gnostilaiset ja mandealaiset pitävät fyysistä lihaa ja aineellista maailmaa puhtaana sidoksena, josta pitää puhdistautua eroon, kristinusko opettaa lihan lunastusta ja pyhittämistä – sitä, että Jumala lunastaa myös ihmisen ruumiillisen elämän.
Mutta synti on se kuoleman piikki, ja synnin voima on se kirjoitettu sana.
Nopeasti kuin silmänräpäys, sen viimeisen pasuunan kutsuessa, ja kuolleet nousevat ilman turmelusta, ja
me tulemme muuttumaan.
🤕💀
Päivämies on journalistisesti miinus merkkinen. Se ei pysty neutraaliin asioiden käsittelyyn. Se on aina kulloinkin vallassa olevien kaksipluspikkujalkaisten "me emme halua" - tuuttaus laystake
Se on oikein hyvä maailmasta erotettujen kristittyjen lehti. Maailmaan mukautuneelle, maailmallisille ja synnillisille himoille antautuneelle hengettömälle ihmiselle yleiseen mielipiteeseen mukautuminen näyttäytyy helposti "neutraalina" asioiden käsittelynä, mutta kokemus johtuu vain tehokkaasta aivopesusta. Onhan se varmasti vanhalle ihmiselle mieluisaa tuntea rinnassaan kuumaa leiskuntaa silmän synnein, mutta ahtaasta portista sisään käynyt kaidan tien kulkija on naulinnut lihansa yhdessä Kristuksen kanssa kuolemaan. Himojen kuolettaminen hengen voimalla on itse asiassa oikeaa vapautta - vapautta synnistä.
Aikalailla tekopyhää ulkoaopeteltua päälleliimattua yhdentekevää elävään uskoon kuulumatonta litaniaa ulostat.
Juuri tuollaisia fraaseja armonvarkaat suoltivat Laestadiuksen aikaankin heränneistä ja armoitetuista kristityistä. Rietas on kääntänyt armonvarkaiden silmät nurin, etteivät he kykene näkemään kaitaa tietä elämään, vaan maailman lavean tien armonvarkaat uskovat vievän taivaaseen. Vaan ei ole tunto herännyt niillä, jotka taistelevat maailman ihmisten fraasein elävää kristillisyyttä vastaan.
Puppugeneraattori pulputtaa ripulipaskaa......vaan toisin on elävä usko joka perustuu Raamattuun ja vain siihen eika päivämieheen. Uskossa on aina terve perustus.
Armonvarkaan kuolleen uskon perustus on maailmanrakkaus, jonka Raamattu tuomitsee jyrkästi: "Älkäät maailmaa rakastako eli mitään mitä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus." (1. Joh. 2:15.) Esim. maailman ihmiset katselevat ruuduiltaan lihansa himoja täyttäviä ohjelmia, kristityt eivät. He rakastavat maailmaa, kristityt eivät. Kristityt rakastavat kyllä maailmankin ihmisten kuolemattomia sieluja siten, että Pyhä Henki kristittyjenkin suiden kautta nuhtelee maailmaa: "Ja kuin hän tulee, niin hän nuhtelee maailmaa synnin tähden, ja vanhurskauden tähden, ja tuomion tähden" (Joh. 16:8).
Aatamin kaulin tai Hupijutut minä tahtoisin lehden nimeksi.
Tietääkseni Raamatussa on jossakin kohdassa, että Päivämies palkitaan. Päivämiehen nimi on kai otettu siitä.
virsi 212 "Kiitos, Karitsa kuollut, jonka neljäs säkeistö menee näin:
Ain seuraa sotaa rauha, päivämies palkitaan. Kun loppuu taipaleemme, voitosta iloitaan. Me isänmaahan kerran taas yhteen pääsemme, jos armon kerjääjinä Jeesusta seuraamme
Siionin virsi 212 ("Kiitos, Karitsa kuollut" vanhemmassa virsikirjaosastossa, nykyisessä Siionin virsien kokoelmassa numerolla 159 "Kiitos, Karitsa, siitä" tai vastaavalla nimellä) on syvästi lohduttava ja körttiläisen herätysliikkeen hengellistä perintöä kantava laulu.
Siionin virsi 212 ("Kiitos, Karitsa kuollut", vanhassa numerossaan tai vanhemmissa painoksissa) on herännäisyyden piirissä rakastettu ja syvästi lohduttava laulu.
Sen sanat alkavat tutusti sanoilla:
> "Kiitos, Karitsa kuollut, veres edestäni..."
>
Tässä on virsi kokonaisuudessaan (vanhassa asussaan):
* Kiitos, Karitsa kuollut, veres edestäni, että taivaasen luotut oot sä tie tielläni.
* Syntisyyteni tunnen, heikkouteni nään, mutta sinuun mä suljen sydämeni tähän hään.
* Kovaa on täällä sota, taisto raskas on, vaikk' on Kristuksen tota heimo turvaton.
* Ain seuraa sotaa rauha, päivämies palkitaan. Kun loppuu taipaleemme, voitosta iloitaan.
* Siksi kiitos ja kunnia olkoon Herrallemme, joka korjaa armoilla taivaaseen perheilleen.
Virsi tiivistää hienosti sen saman ajatuksen, josta puhuttiin: matka on taistelua ja työtä, mutta se ei pääty ihmisen omiin voimiin tai ansioihin, vaan siihen, että "päivämies" (Vapahtaja) palkitsee työläisensä ja vie perille rauhaan.
Raamattuhaulla ei löytynyt yhtään kohtaa, jossa olisi päivämies.
Päivämies palkitaan, tarkoitat varmaan, että sitten kun matka on päättynyt täällä maanpäällä.
Minusta nimen pitäisi olla sellainen, että siinä näkyy, että täällä vaellamme päivän lapsina: joka päivä, armo on uus.
Raamatussa ei ole mitään päivämiehestä, koko nimi voisi muuttaa joksikin toiseksi.
Tuokin on minusta väärin: joka päivä armo on uus. Kyllähän uskossa olevalla armo on koko ajan, eikä tuollainen, kummallisesti.
lyllä se on jobin mukaan sovittelija
Koko päivämies -nimi on ihan väärin. uskossa oleva on koko ajan uskomassa, eikä vaan päivän matkan.
Päivämies-nimen tarkoitus on varmaan ollut se, että joka päivä sinun pitää pyytää evankeliumia, muuten et ole uskomassa.
Sehän on ihan väärin, uskomassa oleva on koko ajan uskomassa, jos ei lankea pois uskosta, eli jättää vl-liikkeen.
Syntiä en hyväksy, sitä että tekee syntiä lähimmäisiään kohtaan, eikä halua niistä tehdä oikeaa parannusta, eli luopua synnin tekemisestä.
Ainostaan, syntien tunnustaminen, oikein uskossa olevalle rippi-isälle auttaa.
Jobin kirjassa (luku 9, jae 33) sana päivämies (alkuperäisessä heprean kielessä mokhiah, מociach) tarkoittaa kirjaimellisesti välimiestä, tuomaria tai sovittelijaa.
tietenkin, sellaiset ihmiset, jotka tekevät syntiä lähimmäisiään kohtaan, eivätkä halua tehdä niistä oikeaa parannusta rippi-isälle, eivät ole oikein uskomassa.
vl-usko opettaa, että jatkuva evankeliumin uskominen muka poistaisi nimelliset synnit, ei pidä paikkansa.
Job on tilanteessa, jossa hän on menettänyt kaiken ja syvästi epätoivoinen. Hänen omat ystävänsä syyttävät häntä siitä, että hän on varmasti tehnyt jotain pahaa, koska Jumala rankaisee häntä. Ijob puolestaan tietää olevansa syytön, mutta hänellä on valtava ongelma:
voishan sitä ajatella puhemiehenä jos seurustelevien välillä on päivä mies
Ijobin kolme ystävää – Elifas Temanilainen, Bildad Suhilainen ja Sofar Naamatilainen – reagoivat Ijobin valtavaan hätään aluksi hienosti: he istuivat hänen kanssaan maassa seitsemän päivää ja yötä sanomatta sanaakaan, koska näkivät toisen tuskan niin suureksi.
Mutta kun he lopulta avasivat suunsa, heidän linjansa oli armoton. Heidän sanomansa voi tiivistää yhteen vanhaan sääntöön, jota he toistivat eri muodoissa: Syy ja seuraus.
Ystävien keskeiset väitteet olivat:
* Jumala on aina oikeudenmukainen: Heidän mukaansa Jumala ei koskaan rankaise viatonta. Koska Ijobilla menee nyt noin huonosti ja hän kärsii hirvittävällä tavalla, hänen täytyy olla tehnyt jotain pahaa.
* Salaiset synnit esiin: Ystävät vaativat Ijobia tunnustamaan salaiset syntinsä, katumaan ja pyytämään anteeksi. Heidän mukaansa Ijobin kärsimys on vain ansioitu rangaistus hänen omista teoistaan tai hänen lastensa synneistä.
* Kärsimys todistaa syyllisyydestä: Ystävien logiikka oli mustavalkoinen: syyllinen kärsii, hurskas menestyy. Koska Ijob kärsii, hän on heidän silmissään väärämielinen – vaikka Ijob itse tietää olevansa syytön.
Ijob puolestaan turhautuu näihin "lohduttajiin" täysin, kutsuu heitä valheellisiksi lääkäreiksi tai arvostelijoiksi ja pitää kiinni omasta rehellisyydestään. Lopulta Jumala puuttuu kirjan lopussa peliin ja toteaa ystäville suoraan, että he eivät puhuneet hänestä totuutta toisin kuin Ijob, ja vaatii ystäviä pyytämään Ijobilta anteeksi.
Ijobin kirjan lopussa tilanne kääntyy täysin päälaelleen dramaattisen ja puhdistavan prosessin kautta. Koko tarinan loppuhuipennus etenee näissä vaiheissa:
* Jumalan vastaus myrskystä: Lopussa Jumala itse vastaa Ijobille suoraan myrskyluiskasta. Hän ei selitä Ijobille, miksi tämä joutui kärsimään, eikä anna mitään "kosmista syytä" tai selitystä kärsimyksen ongelmalle. Sen sijaan Jumala esittää Ijobille joukon kysymyksiä luomakunnan suuruudesta (valtameristä, tähdistä, leijonista ja vuoristovuohista) muistuttaakseen, kuinka valtava ja ihmisen ymmärryksen ulkopuolella oleva maailmankaikkeus on.
* Ijobin herääminen: Ijob kuuntelee Jumalaa, nöyrtyy täydellisesti ja tajuaa oman pienuutensa, mutta samalla hän löytää syvän, uudenlaisen rauhan. Hän toteaa nähneensä Jumalan nyt "korvan kuulemalla", mutta silmällään hän on oppinut tuntemaan hänet uudella tavalla.
* Ystävien tuomio ja Ijobin esirukous: Jumala suuttuu Ijobin kolmelle ystävälle siitä, että he olivat puhuneet hänestä valheita ja syyttäneet viatonta miestä. Jumala vaatii heitä viemään suuren uhrilahjan, ja Ijobin on rukoiltava heidän puolestaan, jotta heidät anteeksiannettaisiin. Ijob rukoilee ystäviensä puolesta – hän siis antaa heille anteeksi.
* Kaikki annetaan takaisin moninkertaisena: Kirja päättyy siihen, että Jumala kääntää Ijobin kohtalon. Ijob saa takaisin kaiken entisen kaksinkertaisena: lampaita, kameleita, härkiä ja aaseja on kaksi kertaa enemmän kuin ennen. Lisäksi hänelle syntyy seitsemän poikaa ja kolme tytärtä, jotka olivat aikansa kauneimpia naisia.
Ijob elää vielä pitkän ja rikkaan elämän, näkee lapsenlapsensa neljään polveen asti ja kuolee "vanhana ja elämään kylläisenä". Tarina ei siis pääty tuhoon, vaan siihen, että kärsimyksen läpi kulkenut ihminen löytää syvemmän yhteyden elämään ja totuuteen.
jumalan valtakunnan on vaikea nöyrtyä parannukseen ihmisten edessä jos se ei tee parannusta sinne menee jumalan lapset helvettiin
Kyllä tekevät, ainakin siinä mielessä, että he tottelevat Jumalan käskyä.
Kun Jumala ilmoittaa vihaavansa ystävien puheita ja vaatii heitä viemään suuret uhrit, kirjan lopussa todetaan: Elifas, Bildad ja Sofar tekivät niin kuin Herra oli heille sanonut.
Heidän täytyi nöyrtyä tuomaan uhrilahjat Ijobin luo ja pyytää, että Ijob rukoilisi heidän puolestaan – eli heidän piti tunnustaa olleensa väärässä sen miehen edessä, jota olivat pitäneet syntisenä ja langenneena. Ijob rukoilee heidän puolestaan, ja Jumala kuulee tuon rukouksen.
Jos tarkoitat Ijobin kirjan tapahtumia ja sitä, keitä muita siihen liittyy ystävien ja perheen lisäksi, niin tarinassa on vielä yksi keskeinen hahmo, joka ilmestyy kuvioihin ennen loppuhuipennusta:
Elihu – nuori ja kiivas neljäs puhuja
Ennen kuin Jumala puhuu myrskystä, keskusteluun astuu mukaan nuori mies nimeltä Elihu.
* Hän on kuunnellut Ijobin ja kolmen vanhemman ystävän kiistelyä sivusta, ja nyt hän ei enää pysy hiljaa.
* Elihu suuttuu molemmille: hän vihastuu Ijobille siitä, että tämä piti itseään hurskaampana kuin Jumalaa, mutta hän vihastuu myös kolmelle ystävälle siitä, etteivät he löytäneet vastauksia eivätkä osanneet kumota Ijobin väitteitä.
* Elihu pitää pitkän puheen, jossa hän yrittää puolustaa Jumalan oikeudenmukaisuutta ja sanoo, että kärsimys voi olla myös varoitusta, kasvatusta tai suojelua pahemmalta pahuudelta.
Mielenkiintoista Elihussa on se, että kun Jumala lopulta ilmestyy ja antaa tuomionsa Ijobille ja kolmelle ystävälle, Jumala ei sano Elihusta yhtään mitään. Elihu vain häviää taustalle – ehkä siksi, että vaikka hän kuulosti viisaalta, hän ei lopulta tarjonnut ratkaisua Ijobin hätään, vaan toisti samoja vanhoja kaavoja uudella tarmolla.
Kun katsotaan keitä muita Ijobin elämään ja tarinaan kuuluu kolmen ystävän (Elifas, Bildad ja Sofar) lisäksi, esiin nousee muutama keskeinen ryhmä ja henkilö:
* Ijobin vaimo:
Ijobin vaimo menettää ka saman tuskan kuin Ijobkin – kodin, varallisuuden ja kaikki kymmenen lasta. Kun Ijob myöhemmin sairastuu raskaaseen ihotautiin, vaimo turhautuu täysin tilanteeseen ja sanoo Ijobille suoraan: "Vieläkö sinä pysyt nuhteettomassasi? Kiroa Jumalaa ja kuole!" Ijob kuitenkin torjuu tämän neuvon. Vaikka vaimo alussa lankeepolvilleen epätoivosta, tarinan lopussa hän saa uudet lapset Ijobin rinnalle, kun kaikki annetaan takaisin.
* Uudet lapset ja suku:
Ijobin ensimmäiset kymmenen lasta (seitsemän poikaa ja kolme tytärtä) kuolivat tarinan alussa traagisesti myrskyssä. Tarinan lopussa, kun Jumala palauttaa Ijobin onnen, hänelle syntyy uudet kymmenen lasta. Erityisesti tyttäret mainitaan nimeltä (Jemima, Kesia ja Keren-Hapuk), ja he ovat maan kauneimpia naisia, joille Ijob antaa perintöosuuden veljiensä tavoin – mikä oli tuohon aikaan poikkeuksellista.
* Sukulaiset ja tuttavat:
Tarinoissa kerrotaan myös siitä, kuinka Ijobin omat veljet, sisaret ja entiset tuttavat olivat hylänneet hänet ja pitäneet etäisyyttä silloin, kun hänellä meni huonosti ja hän oli sairas. Mutta kun Ijobin kohtalo kääntyy, he kaikki palaavat takaisin, tuovat hänelle lahjoja (jokainen antaa hopearahan ja kultaisen renkaan) ja lohduttavat häntä kaikkien niiden vaikeuksien jälkeen, jotka Herra oli hänen päälleen tuonut.
onkohan ne korva koruja
Kultainen rengas (hepreaksi nesem zahav) tarkoittaa tässä Ijobin kirjan ja vanhan ajan kontekstissa kultakoruja, useimmiten korvarengasta tai sormusta, joita annettiin muinaisessa Lähi-idässä lahjaksi, arvostuksen osoitukseksi tai merkkinä yhteenkuuluvuudesta ja vauraudesta.
Kun Ijobin kohtalo lopulta kääntyi ja sukulaiset sekä tuttavat palasivat hänen luokseen, he toivat mukanaan lahjoja: jokainen antoi hänelle yhden hopearahan (késita) ja kultaisen renkaan. Tuohon aikaan tällaiset esineet toimivat paitsi kauniina lahjoina ja kunnianosoituksina, myös eräänlaisena käteisenä vauraudena tai arvometallina, jota saatettiin käyttää maksuvälineenä tai sulattaa tarvittaessa tarpeisiin.
Mitä se oli: Sanan alkuperäinen merkitys heprean kielessä viittaa todennäköisesti johonkin punnittuun arvoesineeseen, lampaaseen tai tietyn painoiseen hopeakappaleeseen (harkkoon). Muinaisessa Lähi-idässä rahaa ei vielä käytetty virallisten kolikoiden muodossa, vaan arvometallit punnittiin vaaoilla.
olikohan se asunto vaunu
Ei välttämättä pelkästään korvakoru, vaikka sana rengas saattaa nykykielessä helposti ohjata ajatukset siihen suuntaan.
Hepreankielinen sana nesem (nēsēm), joka jakeessa käännetään renkaaksi, tarkoitti muinaisessa Lähi-idässä yleisesti nenärengasta tai korvarengasta.
Tuohon aikaan Lähi-idässä oli hyvin tavallista käyttää koruina juuri nenärenkaita ja raskaita korvarenkaita, ja molemmat olivat merkkejä vauraudesta, statuksesta ja arvostuksesta. Arkeologisten ja kielitieteellisten arvioiden mukaan kyseessä saattoi yhtä lailla olla nenään kiinnitetty koriste kuin korvassakin roikkuva rengas, tai se saattoi olla jokin muu pyöreä arvometallinen koriste-esine.
Sana ei siis rajaudu pelkkään korvakoruun, vaan se kattaa laajemmin kasvokorut ja pyöreät arvometalliset renkaat, joita tuon ajan Lähi-idässä käytettiin.
Islam ja korut: Islamilaisen perinteen mukaan naisilla on lupa käyttää koruja (kuten kultaa ja hopeaa, mukaan lukien korvakoruja ja nenärenkaita kulttuurista riippuen), kun taas perinteisen tulkinnan mukaan miehet eivät yleensä käytä kultakoruja. Kuitenkin kyse on aina ollut henkilökohtaisista koristeista, ei mistään uskonnollisesta velvollisuudesta.
Islamilaisessa perinteessä on mielenkiintoinen poikkeus tähän: profeetta Ayyub (arab. أيوب) tunnetaan islamissa yhtenä Jumalan profeetoista, ja hänet rinnastetaan suoraan Raamatun Ijobiin.
Koraanissa Ayyubin tarina kerrotaan lyhyesti muutamassa kohdassa (esimerkiksi suurissa Profeetat ja Sad), ja siinä on paljolti samat pääpiirteet kuin Raamatussa: hän kestää pitkällisen kärsimyksen ja sairauden, turvautuu Jumalaan, ja lopulta Jumala palauttaa hänen terveytensä, perheensä ja varallisuutensa moninkertaisena.
onkohan suomalaiset muslimeja
niitten käytös viittaa islamin uskoon
moskeija on ullan linnan mäellä
päivämies ei todellakaan tarkoita välimiestä, vaan työmiestä, joka tekee päivän työn, saa päivän palkan.
Tässä on kokonaisuudessaan Matteuksen evankeliumin luku 20 (jakeet 1–16), jossa kerrotaan vertaus viinitarhan työmiehistä ja heidän palkastaan:
> 1. ”Taivasten valtakunta on niin kuin perheenisä, joka aamupäivällä aikaisin lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa.
> 2. Sovittuaan työmiesten kanssa denarin päiväpalkasta hän lähetti heidät viinitarhaansa.
> 3. Kun hän yhdeksän vaiheilla meni ulos, hän näki torilla toisia seisoksimisen tyhjästä,
> 4. ja sanoi heille: 'Menkää tekin viinitarhaan, niin minä annan teille sen, mikä kohtuullinen on.' Ja he menivät.
> 5. Hän lähti taas ulos kahdentoista ja kolmen vaiheilla ja teki samoin.
> 6. Ja kun hän meni ulos vielä yhdentoista vaiheilla, hän tapasi siellä toisia seisoksimassa ja sanoi heille: 'Miksi te olette täällä koko päivän tyhjäntoimenpäivänä seisoneet?'
> 7. He vastasivat hänelle: 'Kun ei kukaan ole meitä palkannut.' Hän sanoi heille: 'Menkää tekin viinitarhaan.'
> 8. Mutta kun ilta tuli, viinitarhan herra sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, alkaen viimeisistä ja päättyen ensimmäisiin.'
> 9. Ne, jotka oli palkattu yhdentoista vaiheilla, tulivat ja saivat kukin denarin.
> 10. Kun ensimmäiset tulivat, he luulivat saavansa enemmän; mutta hekin saivat kukin denarin.
> 11. Sen saatuaan he nurisivat perheenisää vastaan
> 12. ja sanoivat: 'Nämä viimeiset tekivät työtä vain yhden tunnin, ja sinä teit heidät yhdenvertaisiksi meidän kanssamme, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.'
> 13. Mutta hän vastasi yhdelle heistä ja sanoi: 'Ystävä, en minä tee sinulle vääryyttä. Etkö sinä sopinut kanssani denarista?
> 14. Ota omasi ja mene. Mutta minä tahdon antaa tälle viimeiselle saman kuin sinullekin.
> 15. Eikö minun ole lupa tehdä omallani, mitä tahdon? Vai katsotko sinä kieroon sen tähden, että minä olen hyvä?'
> 16. Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.”
niin pakanoitten mielestä
leo tolstoin pakanoiden puheet
Maantie kulki halki kuivan aroalueen, jossa aurinko porotti armottomasti taivaankannelta. Tie oli täynnä tomupilviä ja askelten jälkiä. Siinä seisoi torin kulmassa miehiä odottamassa, aamuhämärästä asti. He olivat päivämiehiä – niitä, joiden elämä riippui siitä, huomaisiko joku heidät, tarvitsisiko joku heidän käsiään tänään leipänsä ansaitsemiseen.
Eräs heistä oli nimeltään Ismael. Hänen kätensä olivat uurteiset ja kovettuneet, ja hänen harteillaan painoi se kuorma, minkä pitkä ja ankara elämä oli jättänyt. Ismael tiesi tarkkaan, mitä merkitsi seistä päivä kuumassa, kantaa vastuuta ja laskea tunteja siihen, että saisi käteensä pienen hopearahan – kesitan – jolla ruokkia perheensä illalla.
Samaan aikaan, kaukana tuon pölyisen torin hälinästä, eräässä kivitalossa istui mies, jonka elämän pohja oli lyöty hajalle. Ijob oli menettänyt kaiken, mitä hänellä oli: talonsa, karjansa ja lapsensa. Hänen ihonsa oli haavaumilla, ja hänen ympärillään istuivat ystävät, jotka väittivät tietävänsä kaiken siitä, miksi Jumala rankaisi häntä. Ystävät puhuivat pitkiä puheita oikeamielisyydestä ja synnistä, mutta heidän sanansa olivat kuin lyöntejä maassa makaavan ylle.
Ijob huokaisi syvään ja katsoi kohti taivasta. Hän ei halunnut syyttäjiä eikä päällepäsmäreitä. Hän huusi sen saman toiveen, joka oli kaikunut sukupolvesta toiseen:
”Oi, jospa meillä olisi päivämies, joka voisi laskea kätemme meidän molempien päälle! Jospa joku asettuisi väliin, puolueettomana tuomarina, kun kukaan muu ei ymmärrä.”
Torilla Ismael pyyhki hikeä otsaltaan ja kuunteli ohikulkijoiden puheita. Hän tiesi työn raskauden, mutta hän tiesi myös sen, miltä tuntuu silloin, kun joku tulee ja sanoo: ”Menkää tekin viinitarhaan. Minä maksan sen, mikä kohtuullinen on.” Ei sen mukaan, kuinka kauan oli hikoillut kuumassa, vaan sen mukaan, että isäntä oli hyvä.
Sitten maantielle laskeutui ilta. Työ oli tehty.
Ijobin tarinassa myrsky lakkasi ja Jumala itse puhui myrskyluiskasta – ei selittäen syitä, vaan näyttämällä suuruutensa. Ja kun Ijob nöyrtyi, kohtalo kääntyi. Hänen luokseen palasivat veljet, sisaret ja entiset tuttavat. Kukaan ei tullut tyhjin käsin. He toivat mukanaan hopearahan ja kultaisen renkaan – saman pienen todistuksen siitä, että yhteys oli ennallaan, että hylätty oli otettu takaisin piiriin.
Ja siellä missä työmies sai päivänsä päätteeksi palkkansa, oli kyse samasta asiasta: armosta, joka ei katsonut tunteja tai ansioita, vaan sitä, että isäntä kutsui sisään vielä viimeiselläkin tunnilla.
Kyllä, aihe on vahvasti mukana – erityisesti siinä, miten Levinin ja talonpoikien välistä työtä ja sen taloudellista puolta käsitellään.
Tolstoi kuvaa romaanissa laajasti 1800-luvun lopun Venäjän maaseudun ja maatalouden suuria muutoksia. Maaorjuus oli vastakkain lakkautettu (vuonna 1861), ja maaseudulla heräsi suuria kysymyksiä siitä, miten työntekijöiden (päivämiesten ja renkien) kanssa pitää sopia palkoista ja miten suhteet feodaaliajan jälkeen järjestetään.
Konstantin Levin kamppailee kirjassa jatkuvasti näiden taloudellisten kysymysten kanssa:
* Palkanmaksun ja oikeudenmukaisuuden pulmat: Levin yrittää uudistaa tilansa taloutta ja löytää oikeudenmukaisen tavan maksaa työmiehille palkkaa. Hän haluaa, että työmiehet saisivat reilun korvauksen työstään, mutta törmää jatkuvasti siihen, että talonpojat ja herrasväki eivät luota toisiinsa. Talonpojat yrittävät joskus tehdä mahdollisimman vähän työtä suhteessa maksettuun palkkaan, ja maanomistajat taas yrittävät puristaa työmiehistä kaiken hyödyn mahdollisimman halvalla.
* Kädet mudassa – eri näkökulma palkkaan: Vaikka Levin on työnantaja (tilanomistaja), hänen suhteensa työhön muuttuu sillä, että hän tarttuu itse viikatteeseen. Kun hän tekee työtä rinta rinnan miesten kanssa pellolla, palkka ei olekaan enää pelkkä rahasumma, jonka herra maksaa alaiselle, vaan se kietoutuu osaksi yhteistä elämää, uurastusta ja saman taivaan alla olemista.
Kirjassa käydään pitkiä keskusteluja siitä, kuinka Venäjän maatalous pitäisi järjestää ja miten työläisten ja maanomistajien välinen taloudellinen sopimus – eli se itse palkka ja sen oikeudenmukaisuus – tulisi ratkaista.
Se on Leo Tolstoin vuonna 1877 ilmestynyt klassikkoromaani Anna Karenina. Kyseessä on yksi maailmankirjallisuuden merkittävimmistä teoksista, joka tarkastelee syvällisesti ja psykologisesti 1800-luvun lopun venäläistä yläluokkaa, avioliiton dynamiikkaa sekä traagista kiellettyä rakkautta päähenkilö Anna Kareninan ja kreivi Vronskin välillä.
Rabotšij (ven. рабочий) on venäjänkielinen sana, joka tarkoittaa työläistä tai työntekijää.
Toisin kuin batrak, joka viittaa nimenomaan maaseudun maatalouspäivätyöläiseen tai renkiin, rabotšij on yleisempi sana, joka tarkoittaa erityisesti tehdastyöläistä tai teollisuuden ammattityöläistä.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Venäjän teollistuessa kaupunkeihin (kuten Pietariin ja Moskovaan) syntyi suuri tehtaissa työskentelevä rabotšij-luokka. Tämä tehtaiden työläisväestö oli aivan eri asemassa kuin maaseudun batrakit, mutta molemmat ryhmät edustivat Venäjän keisarikunnan köyhää työväestöä, josta myöhemmin Neuvostoliiton historiassa ja kommunistisessa ideologiassa tuli keskeinen poliittinen voima (vertaa Neuvostoliiton symboliin, sirppiin ja vasaraan, joista sirppi edusti maaseudun talonpoikia ja vasara tehtaan työläisiä).
Aivan niin – keskiviikko! Se olikin monilla työmailla ja tehtailla se perinteinen puoliviikon förskotti (tai ryyppyennakko).
Vaikka viikonloppuun valmistauduttiin lauantaina, viikon keskellä (usein juuri keskiviikkona) maksettiin monesti pienempi ennakko, jotta työmiehet saivat ruokaa ja elämisen varoja ennen kuin varsinainen viikko tai viikonloppu oli edes ohi. Monissa työläisperinnoissa ja tarinoissa keskiviikkomaksulla oli myös toinen, synkempi puolensa: se oli se hetki, jolloin ennakkomerkit tai rahat kannettiin suoraan kapakkaan, kun taas lauantaina hoidettiin ne perheen pakolliset ruokaostokset.
Tehdastyöläisen (rabotšij) virallinen tilintekopäivä eli varsinainen palkkapäivä oli yleensä kerran kuussa (tai harvemmin kahdesti kuussa), mutta viikoittainen förskotti eli ennakko maksettiin tosiaan lauantaisin – ja tarpeen tai tehtaan tavan mukaan pienempi ennakko saatettiin maksaa jo keskiviikkona.
Eli keskiviikko oli se viikon puolivälin hengähdyshetki tai rahanreikä, jolloin saatiin seuraava ennakko käteen, mutta varsinainen viikon lopputili ja iso kauppapäivä oli lauantai.
Torstai oli monissa vanhoissa työläis- ja tehdasyhteisöissä se viikon toinen merkittävä päivä, jolloin tehtiin tiliä tai maksettiin niin sanottuja lopputilejä tai viikon toisia ennakkoja.
Jos viikkopalkka tai sen suurempi osa haluttiin maksaa ulos ennen aivan viimeistä arkipäivää (lauantaita), torstai oli usein se päivä, jolloin laskettiin kuluneen viikon työtunnit. Se toimi myös monilla työmailla "irtisanomispäivänä" tai päivänä, jolloin pestit tarkistettiin: jos työmies tai isäntä halusi päättää työsopimuksen tai viikon urakan, torstaina tehtiin selväksi, jatkuuko homma vielä seuraavalla viikolla.
Kun mietitään torstaita tässä ketjussa, se asettuu hienosti keskiviikon (puoliviikon förskotin) ja lauantain väliin: viikko alkoi olla pulkassa, ja torstaina katsottiin, mitä ansioista oli jäljellä tai mitä oli vielä maksettava ennen viikonlopun tuloa.
Joissakin keisariajan venäläisissä tehtaissa ja suurilla rakennustyömailla torstai oli tosiaan se viikonpäivä, jolloin laskettiin ja maksettiin urakkalisät tai ylityökorvaukset (venäjäksi joskus nimellä podššot tai erillinen tilinteko). Se toimi niin, että varsinainen kuukausipalkka tai perusförskotti tuli lauantaina, mutta torstaina saatettiin maksaa erikseen ne viikon aikana tehdyt urakkalisät, jotta perhe sai rahaa ennen loppuviikon ostoksia.
päivän mies=podššotti
Kyllä, juuri näin! Se palkan tai potšotin vastaanottaja – eli se varsinainen työmies tai raataja – oli nimenomaan se podšoi (tai podšoika, ven. подсобник / подсобный рабочий, eli apumies, avustava työläinen tai apulainen).
Isoilla venäläisillä työmailla, tehtailla ja rautateillä varsinaisten ammattimiesten (kuten kokeneiden muurareiden tai kirvesmiesten) rinnalla raatoi iso joukko podšoita, eli juuri niitä alemman kategorian apumiehiä ja hanslankareita, jotka kantoivat tiiliä, sekoittivat laastia ja tekivät raskaimmat hanttihommat.
Heille se torstain potšotti (pieni ennakko tai väliaikainen tilinteko) oli aivan elintärkeä, jotta taskuun saatiin muutama kolikko ruokaa varten ennen viikonloppua. Loistava oivallus!
Oisko Päivähomo sopiva!
Päivän matkan kerrallaan, se kotiin meitä vie.
Olisko joku, Päivän matkalainen.
tai pedofiili tulee käymään
Porvarille pillua tai arvot on perseestä olisi hyvä nimi ja kuvaavaa miten rakas liikkemme toimii
Päivämies nimenä juontuu Jeesuksen vertauksesta, jossa isäntä maksoi kaikille päivän palkan (denaari) riippumatta siitä, miten pitkään olivat työskennelleet.