NOJATUOLI !

Hyvää isänpäivää!

Meillä sota-ajan lapsilla saattaa olla hyvin ristiriitaiset muistot
ja käsitykset omista isistämme, että ehkä osallistumiset ovat
vaikeita juuri tänä päivänä. Tai aihe vaikea lähestyä meidän
aikalaisillemme.
Isäthän olivat melkein lapsia vielä itsekin, saadessaan valtavan
vastuun puolustaa isänmaata ja kansaa. Oma isäni joutui suo-
raan asepalveluksesta rintamalle.
Vuosien kuluessa perhe kasvoi. Isä ei tuntenut meitä, emmekä
me lapset tunteneet isää. Isä oli joku henkilö, joka ei asunut
kotona, vaan Sodassa.
Ja kun sota loppui, oli perhe koossa. Meille lapsille isä oli aivan
tuntematon mies, joka röyhkeästi asettui vaan taloksi, uskalsipa
vielä valloittaa äidin vierestä nukkumapaikan, joka aina oli varattu
jollekin meistä lapsista. Se oli etuoikeus, jonka puolesta tuli eri-
mielisyyksiä. Mutta "välirauhassa" sovimme, että aamulla on pääsy
vapaa vanhempien sänkyyn tulla peuhaamaan.

Isä olikin hyvä keksimään leikkejä, peuhaamaan kanssamme ulkona
talvella, rakensi lumilinnoja, mutta kutsui niitä "poteroiksi" (ehkä
potero tuli vaistomaisesti mieleen rintamalta), antoi kelkoille vauhtia
mäenlaskussa.
Äidin ei muista koskaan leikkineen kanssamme. Hänellä oli niin
paljon muuta tekemistä, eikä maalla olisi katsottu hyvällä silmällä jos
naapurin eukko oli lastensa kanssa hippasilla ulkona, tai hyppäsi
ruutua niin että tissit hölkkyi.

Sotatraumaisia miehiä oli ympäri Suomea, varsinkin rimtamamiehiä,
joihin isänikin kuului. Hän oli ollut ratsulähettinä eli kuriirina. Verta-
hyytäviä kertomuksia, joita on saanut mielessään työstää.

Parhaiten näyttää traumoista selvinneen ne miehet, jotka istuivat
esikunnissa, eikä olleet suoraan kuulien ruokana.
Eräänä päivänä sain yllätyksen, kun olin netillä lukemassa Rukajärven
taistelun sotapäiväkirjaa, jotka kirjoitettiin käsin, minuutti minuutilta
tapahtumien edetessä ja tunsin oman setäni kauniin käsialan!
Olin kyllä tietänyt, että hän oli ollut kirjurina, mutta että näkisin hänen
erikoisen käsialansa kirjoittamassa taistelun kulusta juuri sinä päivänä
kun isä haavoittui ratsastaessaan viestinvientimatkalla esikuntaan.

Kiitos Hil-la, kun muistutit isästä!

Aurinkoista isänpäivää!
/MdK

Isänpäivää ei kyllä vietetty ainakaan minun lapsuudessani, tai edes kuusikymmentäluvulla kun olin teini. "Isä voi olla kuka vain, mutta äiti on yksi ainoa " meillä oli tapana sanoa joskus nuorempana, ja tottahan se on, isyys oli ja vieläkin tietyllä tavalla sattumanvaraista, eikä suinkaan aina suunniteltua ja kontrolloitua suvunjatkamista lakisääteisissä tai kirkon siunaamissa perheyhteisöissä, jotka miellämme yhteiskuntamma perussoluiksi.
Tommi Kinnusen Pitkän aukea paneutuu myös isyyden monenlaisiin kuvioihin sekä heteron että homoseksuaalisen isän näkökulmasta. Kinnusen oma seksuaalinen suuntaus ei ole tiedossa, mutta että hänellä on puoliso ja hän on isä tiedetään..
Kuten MdK tuossa ylempämä osuvasti kuvasi, meidän isämme joutuivat ottamaan vastuun maan puolustamisesta melkein lapsina. Minunkin isäni oli vasta parikymppinen kun talvisato puhkesi ja jatkosodan alkuvaiheessa hän avioitui äitini kanssa. Me lapset saimme kyllä pitää isän kotona, mutta se isä joka palasi sodasta ja rakensi perheen sodan jälkeen oli traumatisoitonut, sodan vaurioittama, mutta kuitenkin jaksoi uskoa tulevaisuuteen.
Muistoni isästä ovat kuin timotein varteen pujotetut ahomansikat, valtaosa nostalgisia ja hyvänmakuisia, maistuvat suvelta ja auringolta, mutta jokunen joukossa maistuu metsäluteelle. Uskon kuitenkin, nyt jälkikäteen, että omat käsitykseni isän luonteesta, traumoista ja heikkouksista tulevat äitini kertoman kautta ja peilaavat enemmän öidin omia pettymyksiä, asenteita ja toivomusten täyyttymöttömyyttä mitä tulee isän suhteen.
Isäni kuoli nuorena, vain 53 vuoden iässä jaolin kaukana silloin, toisella puolella maapalloa. Säilytän toki edelleenkin isän kirjeitä, jotka hän lähetti minulle ja tiedän että isä ajatteli minua ja toivoi parastani.
Olen tullut siihen johtopäätökseen että kokonaiskuva isästäni on paljon vivahteisempi kuin nuorena luulin. En vain koskaan aikuisiässä oppinut tuntemaan häntä.

Hyvää isänpäivää! Kiitos runosta, Hil-la ja muistoista, Mdk.

Lähetin onnittelut molemmille pojille ja tulin kutsutuksi isänpäiville vanhemman pojan luo. Että yhtä juhlaa..))

Totta tuo mitä Mdk totesi: isästä voi meidän ikäpolvella olla hyvinkin ristiriitaisia tuntoja. Monet isät olivat sodan käyneitä, joihinkin se oli jättänyt pysyvät jäljet ja kuten täälläkin on ollut puhetta, eipä ollut traumaterapiaa tarjolla heille.
Kun teen tuota kuolinsiivousta ja järjestelen arkistoani havanhdun yhä uudelleen siihen, miten vähän sittenkin tiedän vanhemmistani, isän suku jäi kotipaikkakunnalle, äidin ei, kolme sisarusta lähti Amerikkaankin.

Niinkö se on, että arki ja sen ponnistelut eivät antaneet tilaa tutustua omiin vanhempiin, heidän elämänvaiheisiinsa ja sitä kautta ehkä suurempaan ymmärryksen heistä, ennen muuta silloin, jos perheessä kannetaan näitä ylisukupolvisia traumoja, niistähän nykyisin puhutaan paljonkin ?

Aamu-TV:ssä oli Ani Kellomäen haastattelussa kaksi nuorta, vai keski-ikäistä ? - isää puhumassa omasta isästään. Molemmat kertoivat kaivanneensa läheisyyttä, ennemmän tunneilmaisua omilta isiltään.
Siinä nykyisät ovat kyllä petranneet, mielestäni.

Ellei sitten ole käynyt niin kuin Kari Suomalainen piirroksessaan totesi lapsen suulla: "nyt minulla on kaksi äitiä, eikä yhtään isää"...))

Pari kirjailijaakin esitti aikanaan kritiikkiä joidenkin feministien tavoitteesta saada mies "puhumaan tunteistaan". Muistaakseni Matti Pulkkinen totesikin, että jos mies avautuu, puhuu tunteistaan, nainen lähtee karkuun...)) Hyvä tavoite voi jäädä saavuttamatta, jos odotetaan liian nopeaa muutosta...

Oli miten oli, onnea - ja voimia - kaikille isille ja äideille, molempia tarvitaan ja molemmat ansaitsevat omat merkkipäivänsä vuodenkierrossa.
demeter1

Isänpäivää Korvesta@

Olette muistelleet isien traumoista sodan jälkeen. Isät vaikenivat kokemuksistaan ne lakaistiin maton alle.

Ei mitään uutta ja harvinaista tässäkään ketjussa.

Kun myrsky käy yli, herätään pirteänä uuteen päivään ja herkistytään isän päivään.

Eli, unohtakaa koko juttu.

Esikoiselleni tämä on ensimmäinen isäinpäivä, hän soitti ja minäkin tajusin, että hän on isä.

Itse kävin siivoamassa sukuhaudan ja vein kanervan sekä sytytin.kynttilän. Isän tyttö olin, eikä minulla onneksi ole puhumattomuuden taakkaa isän perintönä. Tajusin tänään myös parin kirjani tarinan muistuttavan jälkeläisilleni, että heidän isä oli hyvä isä.

Isänpäivä keksitty Amerikassa1909.
Suomessa kokeiltu kauppiaiden toimesta ensi kertaa vuonna 1949.
Kalenteriin merkitty ensi kerran 1970, ollen pois kalenterista v.1973-1986.
Viettäminen vakiintui1987 ja virallinen liputuspäivä siitä tuli 2019.

Tiedot Al

Kun luin ketjun alusta loppuun, en voi ottaa kantaa.
Isäni kävi kaikki sodat, eturintamassa taisteli ja Jumala varjeli niin, että terveenä palasi ja oli erittäin rakastava isä.
Traumoja ei kantanut mielessään, mutta ei meillä sodista puhuttu.
Oli rauha ja perhe oli isälleni hyvin tärkeä.
Sain kasvaa suojattua ja rakastettua lapsuutta johon kyllä kuuluivat pommikoneet ja pommitukset ihan naapurustoon.
Henkisesti terveessä perheessä kasvoin ja perin elämän usko ja luottamuksen vanhemmiltani.
Vanhempani elivät vanhoiksi molemmat, pitkäikäinen sukuperimä jatkuu minussa ja monessa polvessa minun jlkeeni.

Olenko ainoa isän rakastama ja kaikkeen työhön opettama sota ajan lapsi?
Kuulosta tuo rekattujen isäkerronta muuttuneen parin vuoden takaisesta, isän kuritusten alla olleesta lapsuudestanne, muutama rekattu on kai viisastunut ja nyt kertoo vain sen mikä näyttää paremmalta!