"Hän oli saanut sen vihdoinkin valmiiksi, elämänsä työn ja kaiken työnsä tarkoituksen: oman huoneensa metsään, kannokkoisen ahon laitaan.
Kaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut, toisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut, toisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa ojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella maannut ja toisen saunassa kylpenyt—ahneitten isäntien, jotka kovia töitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat. Toisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt— paikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.
Eikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo rykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.
Oli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän takalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.
Kymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin että alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa, kun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu, turvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen ja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset voimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei ollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut.
Eikä hän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että pääsisi edes oman katon alle kuolemaan.
Ja nyt oli pantava pirtti lämmite ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen tuli elämässä omaan takkaan.
Hän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla kuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä, mutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.
Vetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka tutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja heikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän valkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa metsää vasten kelmeän syysillan valossa.
Se on hänen tupansa, hänen oma tekemänsä… Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan… Hän katselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin jossakin toisella puolen maailman......."
Kaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut, toisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut, toisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa ojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella maannut ja toisen saunassa kylpenyt—ahneitten isäntien, jotka kovia töitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat. Toisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt— paikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.
Eikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo rykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.
Oli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän takalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.
Kymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin että alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa, kun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu, turvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen ja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset voimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei ollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut.
Eikä hän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että pääsisi edes oman katon alle kuolemaan.
Ja nyt oli pantava pirtti lämmite ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen tuli elämässä omaan takkaan.
Hän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla kuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä, mutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.
Vetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka tutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja heikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän valkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa metsää vasten kelmeän syysillan valossa.
Se on hänen tupansa, hänen oma tekemänsä… Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan… Hän katselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin jossakin toisella puolen maailman......."
Vastaukset 2
Vanhimmat
Noin se menee tänäänkin, yksinäisten kuusikoista tupettavien yksinkertaisten tonttujen elämä.
Vain yksinäinen viranhaltija seisoo pienen kuipan reunalla, jonne asettelee pienen laatikon peittelee ja kävelee pois.
Pieni merkki jää maan päällä näyttämään paikkaa jollekkin, kuin pallukka muikkuverkon päässä.
Kerran kirponee työväline rukkasesta viimeisen kerran mätlähdys käy ja ympärillä vain pimenevä metsä ja tuulen tohina