Oulun rauhanyhdistyksen takahuoneessa tuoksui kahvi, tuore pulla ja se aito, syvä hurskaus, josta vanhoillislestadiolainen liike oli aina ammentanut voimansa. Mutta tuona iltana ilman halki leikkasi vielä yksi tuoksu: upouusien, suoraan New Yorkin keskuspankista pakattujen setelinippujen paperi.
Einari Lepistö pyyhkäisi silmälasejaan rouhulla kädellään. Hän oli mies, joka nautti pohjalaisten viljelijöiden ja uskonveljien jakamattomasta luottamuksesta. Eduskunnassa hän oli puolustanut maalaisliittolaista Suomea, kyntänyt peltojaan ja puhunut aina isänmaan, esivallan ja raittiuden puolesta. Mutta nyt maailmanpolitiikan rattaat olivat jauhamassa niin raskaasti, että vanhat totuudet olivat koetuksella.
Pöydän toisella puolella istui mies, jonka puvuntakki oli leikattu aivan eri tavalla kuin lestadiolaispappien tai maanviljelijöiden vaatteet. Miehellä oli yllään hienoa gabardiinia, ja hänen taskustaan pisti esiin diplomaattipassi. Hän oli Mr. Henderson, virallisesti yhdysvaltalaisen kulttuurijärjestön asiamies, mutta Oulun sataman miehet ja helsinkiläiset tiedustelijat tiesivät tarkalleen, minkä katon alla hän todellisuudessa työskenteli. CIA:n rahakirstun vartija oli tullut pohjoiseen.
– Lepistö, herra Henderson sanoi murtaen suomeaan, – Moskova ei nuku. Kommunismi leviää kuin kulovalkea Pohjois-Pohjanmaan pitäjissä. Teillä on täällä vahva liike, kurinalaiset miehet, jotka eivät kumartele vasemmistolle. Mutta te tarvitsette painoarkkeja, lehtiä, taloja ja koulutusta. Ja me... meillä on varoja auttaa teitä puolustamaan vapautta.
Einari katsoi pöydällä lepäävää nahkasalkkua. Siellä oli dollareita määrä, jolla Suomen Maaseuden nuorisoseurat ja lestadiolainen lehdistö voisivat ostaa uusia painokoneita, levittää sanaa ja pitää huolen siitä, että punaisten aatteet eivät saisi jalansijaa lestadiolaiskylissä.
– Onko näissä rahoissa veret mukana? Einari kysyi hiljaisesti, äänellä, joka oli tuttu seurojen penkeiltä.
– Nämä rahat ovat vapauden hinta, Henderson hymyili kylmästi. – Eikä kukaan saa koskaan tietää. Ne kierrätetään säätiöiden jaoteiden kautta. Te saatte pitää seurakuntanne puhtaana, kunhan me pidämme huolen siitä, että Neuvostoliitto ei ota tätä maata haltuunsa.
Einari Lepistö tiesi tekevänsä jotain, mitä vanhat maallikkosaarnaajat olisivat kauhistelleet. Isänmaa oli aina pitänyt pitää puhtaana ulkopuolisten salajuonista. Mutta pelko siitä, että ateismi ja kommunismi tuhoaisivat kaiken sen, minkä varaan heidän lapsensa kasvoivat, oli vahvempi. Hän nyökkäsi hitaasti.
– Olkoon niin. Mutta Siionin asioita ei myydä. Nämä menevät lehtityöhön ja isänmaan suojelemiseen.
Vuodet kuluivat, mutta salaisuus ei pysynyt ikuisesti piilossa. Vaikka paperit hävitettiin ja dollarit muutettiin painomusteeksi ja kokoustaloiksi, tarinat alkoivat elää.
Kun totuus CIA:n salaisesta rahoituksesta suomalaisille kansanliikkeille ja poliitikoille vuosikymmeniä myöhemmin alkoi paljastua historian hämäristä, vanhoillislestadiolaisuuden piirissä aiheesta vaiettiin syvään. Miten liike, joka opetti olevansa maailmasta erillään ja vain taivaallisen valtakunnan kansalaisia, oli ottanut vastaan rahaa kylmän sodan kapitalistiselta supervallalta?
Einari Lepistön nimi painui muistoihin ristiriitaisena: miehenä, joka piti huolta omistaan, mutta joka tuona yönä Oulussa astui mukaan suureen peliin, jossa isänmaan ja taivaan valtakunnan rajat menivät vaarallisesti sekaisin.
Einari Lepistö pyyhkäisi silmälasejaan rouhulla kädellään. Hän oli mies, joka nautti pohjalaisten viljelijöiden ja uskonveljien jakamattomasta luottamuksesta. Eduskunnassa hän oli puolustanut maalaisliittolaista Suomea, kyntänyt peltojaan ja puhunut aina isänmaan, esivallan ja raittiuden puolesta. Mutta nyt maailmanpolitiikan rattaat olivat jauhamassa niin raskaasti, että vanhat totuudet olivat koetuksella.
Pöydän toisella puolella istui mies, jonka puvuntakki oli leikattu aivan eri tavalla kuin lestadiolaispappien tai maanviljelijöiden vaatteet. Miehellä oli yllään hienoa gabardiinia, ja hänen taskustaan pisti esiin diplomaattipassi. Hän oli Mr. Henderson, virallisesti yhdysvaltalaisen kulttuurijärjestön asiamies, mutta Oulun sataman miehet ja helsinkiläiset tiedustelijat tiesivät tarkalleen, minkä katon alla hän todellisuudessa työskenteli. CIA:n rahakirstun vartija oli tullut pohjoiseen.
– Lepistö, herra Henderson sanoi murtaen suomeaan, – Moskova ei nuku. Kommunismi leviää kuin kulovalkea Pohjois-Pohjanmaan pitäjissä. Teillä on täällä vahva liike, kurinalaiset miehet, jotka eivät kumartele vasemmistolle. Mutta te tarvitsette painoarkkeja, lehtiä, taloja ja koulutusta. Ja me... meillä on varoja auttaa teitä puolustamaan vapautta.
Einari katsoi pöydällä lepäävää nahkasalkkua. Siellä oli dollareita määrä, jolla Suomen Maaseuden nuorisoseurat ja lestadiolainen lehdistö voisivat ostaa uusia painokoneita, levittää sanaa ja pitää huolen siitä, että punaisten aatteet eivät saisi jalansijaa lestadiolaiskylissä.
– Onko näissä rahoissa veret mukana? Einari kysyi hiljaisesti, äänellä, joka oli tuttu seurojen penkeiltä.
– Nämä rahat ovat vapauden hinta, Henderson hymyili kylmästi. – Eikä kukaan saa koskaan tietää. Ne kierrätetään säätiöiden jaoteiden kautta. Te saatte pitää seurakuntanne puhtaana, kunhan me pidämme huolen siitä, että Neuvostoliitto ei ota tätä maata haltuunsa.
Einari Lepistö tiesi tekevänsä jotain, mitä vanhat maallikkosaarnaajat olisivat kauhistelleet. Isänmaa oli aina pitänyt pitää puhtaana ulkopuolisten salajuonista. Mutta pelko siitä, että ateismi ja kommunismi tuhoaisivat kaiken sen, minkä varaan heidän lapsensa kasvoivat, oli vahvempi. Hän nyökkäsi hitaasti.
– Olkoon niin. Mutta Siionin asioita ei myydä. Nämä menevät lehtityöhön ja isänmaan suojelemiseen.
Vuodet kuluivat, mutta salaisuus ei pysynyt ikuisesti piilossa. Vaikka paperit hävitettiin ja dollarit muutettiin painomusteeksi ja kokoustaloiksi, tarinat alkoivat elää.
Kun totuus CIA:n salaisesta rahoituksesta suomalaisille kansanliikkeille ja poliitikoille vuosikymmeniä myöhemmin alkoi paljastua historian hämäristä, vanhoillislestadiolaisuuden piirissä aiheesta vaiettiin syvään. Miten liike, joka opetti olevansa maailmasta erillään ja vain taivaallisen valtakunnan kansalaisia, oli ottanut vastaan rahaa kylmän sodan kapitalistiselta supervallalta?
Einari Lepistön nimi painui muistoihin ristiriitaisena: miehenä, joka piti huolta omistaan, mutta joka tuona yönä Oulussa astui mukaan suureen peliin, jossa isänmaan ja taivaan valtakunnan rajat menivät vaarallisesti sekaisin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.