Kaupunki eli normaalia viikonloppuaan. Noljakassa perheet kantoivat ostoksia omakotitaloihinsa, opiskelijat täyttivät Tiedepuiston kulmilla olevat kahvilat, ja Ilosaaren rannassa muutama koiranulkoiluttaja katseli lokkien lentoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että korvissa alkoi hiljalleen soida matala, maata järisyttävä värinä.
Se ei ollut ukkosta. Se oli satojen raskaiden tykkiputkien yhteinen, synkronoitu herätys.
Ensimmäinen osuma ei varoittanut olemassaolollaan. Se vain tapahtui.
Koulukadun ylle revähti valtava tulipallo, kun 152-millimetrin sirpalekranaatti iski suoraan kerrostalon kattoon. Betoniseinät muuttuivat hienoksi pölyksi, ja paineaalto pyyhkäisi kadut tyhjiksi sekunnissa. Autoja lennähti ilmassa kuin leikkikaluja, ja ikkunat kilisivät sirpaleiksi kilometrien säteellä.
Tulimeri Pielisjoen varrella
Sitten alkoi helvetti.
Tykistökeskitys oli suunniteltu tuhoamaan kaiken elollisen ja rakennetun järjestelmällisesti, vyöhyke vyöhykkeeltä. Kranaatti toisensa jälkeen repi Joensuun sydäntä. Torinrannan historialliset puutalot syttyivät kerralla tuleen, ja ilmatila täytyi mustasta, sakeasta savusta, joka kätki alleen syyspäivän valon.
Pielisjoen ylittävät sillat – kaupungin elämänlangat – saivat omat osumansa. Teräspalkit vääntyivät kuumuudessa ja romahtivat jokeen vieden mukanaan ne, jotka yrittivät epätoivoisesti paeta itäpuolelta pakoon.
Ihmiset juoksivat kaduilla ilman päämäärää. Sireenit ulvoivat hetken, mutta samkenivat saman tien, kun sähköverkot ja muuntamot räjähtivät sirpaleiksi. Koko kaupunki muuttui yhdeksi valtavaksi, roihuavaksi pätsiksi. Maanjäristyksen kaltaiset iskut ravistelivat maata niin, että vanhimmatkin kivitalot antoivat perden ja sortuivat sisäänpäin.
Jälkeenjäänyt hiljaisuus
Tykistökeskitys kesti vain kaksikymmentä minuuttia, mutta siinä ajassa Joensuun vuosisatainen historia, kadut, kodit ja ihmiset pyyhittiin pois.
Kun viimeinenkin kranaatti oli pudonnut ja savupilvet alkoivat hitaasti laskeutua, Pielisjoen rannoilla ei liikkunut enää kukaan. Torin paikalla ammotti valtava, savuava kraatteri, ja puutalokorttelit olivat hiiltyneitä rauniokasoja, joista erottui enää satunnaisia betoninpaloja ja raudoituksia.
Joensuuta ei enää ollut. Oli vain hiljaisuus, palaneen puun ja asfaltin katku, ja jokeen valuva harmaa vesi, joka huuhtoi pois viimeisetkin merkityt jäljet siitä, että tällä paikalla oli joskus elänyt kaupunki.
Se ei ollut ukkosta. Se oli satojen raskaiden tykkiputkien yhteinen, synkronoitu herätys.
Ensimmäinen osuma ei varoittanut olemassaolollaan. Se vain tapahtui.
Koulukadun ylle revähti valtava tulipallo, kun 152-millimetrin sirpalekranaatti iski suoraan kerrostalon kattoon. Betoniseinät muuttuivat hienoksi pölyksi, ja paineaalto pyyhkäisi kadut tyhjiksi sekunnissa. Autoja lennähti ilmassa kuin leikkikaluja, ja ikkunat kilisivät sirpaleiksi kilometrien säteellä.
Tulimeri Pielisjoen varrella
Sitten alkoi helvetti.
Tykistökeskitys oli suunniteltu tuhoamaan kaiken elollisen ja rakennetun järjestelmällisesti, vyöhyke vyöhykkeeltä. Kranaatti toisensa jälkeen repi Joensuun sydäntä. Torinrannan historialliset puutalot syttyivät kerralla tuleen, ja ilmatila täytyi mustasta, sakeasta savusta, joka kätki alleen syyspäivän valon.
Pielisjoen ylittävät sillat – kaupungin elämänlangat – saivat omat osumansa. Teräspalkit vääntyivät kuumuudessa ja romahtivat jokeen vieden mukanaan ne, jotka yrittivät epätoivoisesti paeta itäpuolelta pakoon.
Ihmiset juoksivat kaduilla ilman päämäärää. Sireenit ulvoivat hetken, mutta samkenivat saman tien, kun sähköverkot ja muuntamot räjähtivät sirpaleiksi. Koko kaupunki muuttui yhdeksi valtavaksi, roihuavaksi pätsiksi. Maanjäristyksen kaltaiset iskut ravistelivat maata niin, että vanhimmatkin kivitalot antoivat perden ja sortuivat sisäänpäin.
Jälkeenjäänyt hiljaisuus
Tykistökeskitys kesti vain kaksikymmentä minuuttia, mutta siinä ajassa Joensuun vuosisatainen historia, kadut, kodit ja ihmiset pyyhittiin pois.
Kun viimeinenkin kranaatti oli pudonnut ja savupilvet alkoivat hitaasti laskeutua, Pielisjoen rannoilla ei liikkunut enää kukaan. Torin paikalla ammotti valtava, savuava kraatteri, ja puutalokorttelit olivat hiiltyneitä rauniokasoja, joista erottui enää satunnaisia betoninpaloja ja raudoituksia.
Joensuuta ei enää ollut. Oli vain hiljaisuus, palaneen puun ja asfaltin katku, ja jokeen valuva harmaa vesi, joka huuhtoi pois viimeisetkin merkityt jäljet siitä, että tällä paikalla oli joskus elänyt kaupunki.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.