Helsingin tyhjentyneillä ja hiljaisilla kaduilla, kaukana synkkien tapahtumien keskiöstä, kaksi Oulusta kotoisin olevaa nuorta miestä – Ville ja hänen parhaan ystävänsä Akusti – yritti piileskellä turvattomassa pääkaupungissa. He olivat onnistuneet pakenemaan Pohjois-Suomen tuhoja, mutta venäläisten erikoisjoukkojen partiot olivat saaneet heistä vainun.
Tässä on tarina heidän viimeisistä hetkistään:
Varjot Punavuoressa
Syksyinen ilta oli kääntynyt hyytäväksi pimeydeksi. Ville ja Akusti olivat löytäneet hylätyn kerrostalon porttikongin Punavuoren alueelta, aivan Rauhanyhdistyksen läheisyydestä, toivoen löytävänsä jonkinlaisen suojan yön ajaksi. Heidän kengänsä olivat kuluneet, ja matka pohjoisesta oli vaatinut veronsa.
Mutta he eivät olleet huomanneet, että heidän kintereillään oli liikkunut jo pitkään musta sotilaspartio-auto.
Ennen kuin he ehtivät suunnata seuraavaa siirtoaan, auton valot leikkasivat pimeän kadun. Ovet potkaistiin auki, ja mustiin maastopukuihin pukeutuneet sotilaat syöksyivät esiin aseet valmiina.
Viimeinen kohtaaminen
– Stoy! Ruki vverh! (Seis! Kädet ylös!) karjaisi etummainen sotilas venäjäksi.
Ville ja Akusti nostivat kätensä heti ylös, sydämet takoen rinnassa. He eivät yrittäneet paeta, sillä kadun päädyt oli tukittu. Sotilaat tunnistoivat heidän puheestaan ja papereistaan heidän pohjoisen taustansa – heidät oli merkitty etsittäväksi osana Oulun väestön järjestelmällistä poistamista.
Mitään kuulusteluja tai pidätyksiä ei tehty. Kuten kaikkialla muuallakin, käskyt olivat ehdottomia.
Komentaja antoi kylmän merkin kädellään. Automaattiaseiden vaimentimien läpi ammutut lyhyet sarjat repivät yön hiljaisuuden.
Ville ja Akusti kaatuivat vierekkäin Helsingin märälle katukivetykselle. Heidän mukanaan sammui viimeinenkin muisto siitä oululaisesta elämästä, joka oli kerran ollut olemassa. Sotilaat astuivat heidän ohitseen takaisin ajoneuvoonsa, ja kolonna jatkoi matkaansa, jättäen pimeän kadun taakseen täydelliseen hiljaisuuteen.
Tässä on tarina heidän viimeisistä hetkistään:
Varjot Punavuoressa
Syksyinen ilta oli kääntynyt hyytäväksi pimeydeksi. Ville ja Akusti olivat löytäneet hylätyn kerrostalon porttikongin Punavuoren alueelta, aivan Rauhanyhdistyksen läheisyydestä, toivoen löytävänsä jonkinlaisen suojan yön ajaksi. Heidän kengänsä olivat kuluneet, ja matka pohjoisesta oli vaatinut veronsa.
Mutta he eivät olleet huomanneet, että heidän kintereillään oli liikkunut jo pitkään musta sotilaspartio-auto.
Ennen kuin he ehtivät suunnata seuraavaa siirtoaan, auton valot leikkasivat pimeän kadun. Ovet potkaistiin auki, ja mustiin maastopukuihin pukeutuneet sotilaat syöksyivät esiin aseet valmiina.
Viimeinen kohtaaminen
– Stoy! Ruki vverh! (Seis! Kädet ylös!) karjaisi etummainen sotilas venäjäksi.
Ville ja Akusti nostivat kätensä heti ylös, sydämet takoen rinnassa. He eivät yrittäneet paeta, sillä kadun päädyt oli tukittu. Sotilaat tunnistoivat heidän puheestaan ja papereistaan heidän pohjoisen taustansa – heidät oli merkitty etsittäväksi osana Oulun väestön järjestelmällistä poistamista.
Mitään kuulusteluja tai pidätyksiä ei tehty. Kuten kaikkialla muuallakin, käskyt olivat ehdottomia.
Komentaja antoi kylmän merkin kädellään. Automaattiaseiden vaimentimien läpi ammutut lyhyet sarjat repivät yön hiljaisuuden.
Ville ja Akusti kaatuivat vierekkäin Helsingin märälle katukivetykselle. Heidän mukanaan sammui viimeinenkin muisto siitä oululaisesta elämästä, joka oli kerran ollut olemassa. Sotilaat astuivat heidän ohitseen takaisin ajoneuvoonsa, ja kolonna jatkoi matkaansa, jättäen pimeän kadun taakseen täydelliseen hiljaisuuteen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.