Oli äärimmäisen raskas viime viikon loppupuoli. Kävimme katsomassa veljeni ja hänen tyttöystävänsä vauvaa ja yövyimme vanhempieni luona. Koko ajan tuntui että ei kestä olla, kun koko ajan piti olla pakolla kiinnostunut niiden jutuista. Kaikkea paskaa ne syytää mun niskaan, kaikkea masentavaa. Kuinka jotkut riitelee keskenään, mitä joku oli sanonut jollekin ja kuinka joku sitten oli loukkaantunut siitä. Tokihan ne nyt puhuu muutakin, mutta silti. Mä en jaksais kuunnella. Mä en edes soita niille enää, ne olettaa vaan että kaikki on mulla hyvin. Äidille olen masennuksestani kertonut ja nyt näyttää siltä ettei se ota mua vakavasti ollenkaan. Ts. ei usko. Sit se aina puhuu kauheen myötämieliseen sävyyn kuinka joku oli päättänyt päivänsä, kun ei enää jaksanut....
Mä kuvittelin että mua kaivattais sinne, että mua odotetaan. Kun sitä kuulemma sisaruksetkin kyselee. Vaan pikkusiskokin sanoi suoraan että "mä en halua sua tänne kun sä oot tommonen". Tarkotti vissiinkin sitä kun olen vähän sellainen määräilevä enkä kestä jahkailua.
Kuitenkin musta tuntui taas siltä että en kelpaa. Vaikka mä kaikkeni yritän aina, ikinä mä en kellekään kelpaa. Vanhempieni luo kun meen mä saan aina ruveta siivoamaan, kun joskus on niin sotkusta ettei kehtaa olla. Aivan kun ne ajattelis että kyllä mä siivoan, ei meidän tartte.
Nytkin mua niin tympäsee kun ei voi levätä yhtään. Koko ajan joku vaatii jotain. Aivan kuin kaatuu kaikki niskaan, kun en pysty täyttämään niitä. En ole riittävän hyvä mihinkään. En ole tarpeeksi hyvä jos en ole superihminen joka ehtii joka paikkaan, leikkelee nurmikot, siistii kukkapenkit aina tiptop, tiskaa, imuroi lakaisee ja luuttuaa ja leipätyön hoitaa vielä siihen päälle.Kaiken pitäis olla just pilkulleen. Vielä sais vähän harrastaakin välillä. Tällasiä paineita mm. anoppi laittaa mun niskaan. Kun se käy täällä, niin se huomaa kaikki epäkohdat, tarkastaa aina koko pihan ja sisälläkin kattelee tarkasti kaiken ja joka huoneeseen kattoo ellei vedä ovia kiinni.
Ukonkaan kanssa ei voi puhua mistään, musta tuntuu lähinnä siltä ettei sitä kiinnosta. Ja varmaankin sitä ei kiinnosta siksi kun en itekään jaksa olla kiinnostunut. Se vaan vastailee lyhytsanaisesti, eikä mun tee sitten mieli jatkaa. Kaikki on muutenkin niin turhaa ja väsyttävää. Ei oo oikeen motiivia mihinkään, mutta rauhassakaan ei voi olla. Tekemättömät työt pyörii päässä, pakko tehä ne että niistä pääsis vaikka ei oikein jaksais. MUtta pakko on vaan porhaltaa.
Mun tekis mieli huutaa ja räyhätä. Tuollanen syyllisyys on mun lähes jokapäiväinen seuralainen. Nytkin tuntuu väärältä kun istun tässä netin äärellä ja kirjotan tänne. Kun olis ihan oikeitakin hommia. Yleensäkin kaikki mitä teen ja ajattelen on väärin. Oma ajattelu on tyhmää,kaikki muut tietää paremmin miten olla ja elää omaa elämääni.
Mä oon niin kyllästynyt kaikkeen. Miettimään mitä pahaa olen tehnyt kun mua inhotaan noin kovasti ja onko mulla lupa tehdä näin, onko se hyväksyttävää. Mulla ei ole lupaa nauraa, tuntea iloa ja tyytyväisyyttä, mielihyvää. Mulla on lupa olla surullinen, mutta ei lupaa itkeä.
Mä haluaisin olla tomera ja reipas, mutta nauran silloin itselleni; "mikä luulet oikein olevasi kun tuolla tavalla iloitset ja touhuat. Kato miten typerältä näytät. Senkin läskimooses. Ei sulla oo oikeutta tuohon" Aivan kuin se kuuluis kaikille muille, ei mulle. Ei murustakaan mulle. Mä oon senkin ulkopuolella.
No niin, pakko oli saada kirjottaa tänne, pää halkeaa muuten. Kiitos kun jakksoit lukea.
Mä kuvittelin että mua kaivattais sinne, että mua odotetaan. Kun sitä kuulemma sisaruksetkin kyselee. Vaan pikkusiskokin sanoi suoraan että "mä en halua sua tänne kun sä oot tommonen". Tarkotti vissiinkin sitä kun olen vähän sellainen määräilevä enkä kestä jahkailua.
Kuitenkin musta tuntui taas siltä että en kelpaa. Vaikka mä kaikkeni yritän aina, ikinä mä en kellekään kelpaa. Vanhempieni luo kun meen mä saan aina ruveta siivoamaan, kun joskus on niin sotkusta ettei kehtaa olla. Aivan kun ne ajattelis että kyllä mä siivoan, ei meidän tartte.
Nytkin mua niin tympäsee kun ei voi levätä yhtään. Koko ajan joku vaatii jotain. Aivan kuin kaatuu kaikki niskaan, kun en pysty täyttämään niitä. En ole riittävän hyvä mihinkään. En ole tarpeeksi hyvä jos en ole superihminen joka ehtii joka paikkaan, leikkelee nurmikot, siistii kukkapenkit aina tiptop, tiskaa, imuroi lakaisee ja luuttuaa ja leipätyön hoitaa vielä siihen päälle.Kaiken pitäis olla just pilkulleen. Vielä sais vähän harrastaakin välillä. Tällasiä paineita mm. anoppi laittaa mun niskaan. Kun se käy täällä, niin se huomaa kaikki epäkohdat, tarkastaa aina koko pihan ja sisälläkin kattelee tarkasti kaiken ja joka huoneeseen kattoo ellei vedä ovia kiinni.
Ukonkaan kanssa ei voi puhua mistään, musta tuntuu lähinnä siltä ettei sitä kiinnosta. Ja varmaankin sitä ei kiinnosta siksi kun en itekään jaksa olla kiinnostunut. Se vaan vastailee lyhytsanaisesti, eikä mun tee sitten mieli jatkaa. Kaikki on muutenkin niin turhaa ja väsyttävää. Ei oo oikeen motiivia mihinkään, mutta rauhassakaan ei voi olla. Tekemättömät työt pyörii päässä, pakko tehä ne että niistä pääsis vaikka ei oikein jaksais. MUtta pakko on vaan porhaltaa.
Mun tekis mieli huutaa ja räyhätä. Tuollanen syyllisyys on mun lähes jokapäiväinen seuralainen. Nytkin tuntuu väärältä kun istun tässä netin äärellä ja kirjotan tänne. Kun olis ihan oikeitakin hommia. Yleensäkin kaikki mitä teen ja ajattelen on väärin. Oma ajattelu on tyhmää,kaikki muut tietää paremmin miten olla ja elää omaa elämääni.
Mä oon niin kyllästynyt kaikkeen. Miettimään mitä pahaa olen tehnyt kun mua inhotaan noin kovasti ja onko mulla lupa tehdä näin, onko se hyväksyttävää. Mulla ei ole lupaa nauraa, tuntea iloa ja tyytyväisyyttä, mielihyvää. Mulla on lupa olla surullinen, mutta ei lupaa itkeä.
Mä haluaisin olla tomera ja reipas, mutta nauran silloin itselleni; "mikä luulet oikein olevasi kun tuolla tavalla iloitset ja touhuat. Kato miten typerältä näytät. Senkin läskimooses. Ei sulla oo oikeutta tuohon" Aivan kuin se kuuluis kaikille muille, ei mulle. Ei murustakaan mulle. Mä oon senkin ulkopuolella.
No niin, pakko oli saada kirjottaa tänne, pää halkeaa muuten. Kiitos kun jakksoit lukea.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tosi kurja tilanne!! =( tekis varmaan hyvää jos pystysit purkaa tunteitas jollekkin ihmiselle esim psygologille.nii tai sit sanot nillee kaikille päi naamaa...ei sull oo mitää hävittävääkää!!
tsemppiä !
mutta....jos mä sanon päin naamaa jotain vanhemmilleni siitä seuraa haukut. Todetaan kuinka kauhea ja huono olen, liian koppava. Mä kyllä käyn terapiassa, mutta en osaa siellä sanoa mitään syvällistä....kaipais jotain kipinää, ärsykettä jolloin paineet purkautuu. En osaa muuten.
Mä oon aina ollu liian kiltti, eikä mulla oo omaa mielipidettä asioista. Ei mulla oo saanu olla. Kun muutin kotoa omaan asuntoon, riidan kanssa sekin tapahtui.Isä otti taas asiasta "kunnian" itelleen. Sanoi että hyvä kun lähden, ei tuollasta jaksa enää katella. Vannotti vielä etten väitä kellekään että hän olis minut ajanu kotoa pois. Meinasi lyödäkin...
Nyt musta tuntuu että kaikki kaatuu...avoliitto menee perseelleen ja työpaikka siinä samalla. Mä en vaan yksinkertasesti jaksa enää mitään. Kaikki on niin raskasta ja turhauttavaa. En haluais nähä ketään ihmisiä, edes miestänikään. Ei mulla oo mitään asiaa kenellekään. Ärsyttää jos mies avaakin suunsa. Painuisivat kaikki helvettiin kiusaamasta mua ja antaisivat mun olla.
Tuo on todella paha vika, tiedän sen koska itselläni on sama; eli olen liian kiltti. Minusta on tullut oikea juoksupoika kaikille sukulaisille jotka on vaatimassa aina jotain. Sitten jos yritän kieltäytyä niin minut syyllistetään kuin pahin rosvo joka yrittää vain saada omaa aikaa. Poden masennuksesta mutta en viitsi siitä kertoa, en halua osoittaa että olen heikko.
Pahinta on kuitenkin se että minulla ei oikeastaan ole kenellekkään kelle kertoa. Ei sisaruksia, ei äitiä tai isää.
Joskus vaan toivoisin että voisin muuttaa jonnekkin todella kauas missä ei ikinä tarvitsisi kuulla/nähdä typeriä sukulaisia.