Syksyinen Oulu oli kietoutunut tiukkaan, hiljaiseen pimeyteen, kun Eemeli seisoi Aleksanterinkadun kulmassa laitteistonsa kanssa. Ilmassa tuoksui kostea asfaltti ja sähköinen jännitys. Eemeli ei halunnut enää tyytyä pelkkiin pieniin kokeisiin voikynttilöiden tai toroidisten kenttien kanssa; hän halusi kytkeä koko kaupungin kadut suoraan eetteridynamiikan taajuuteen.
Ivanov, Stalinin aikainen virallisten asiakirjojen valvoja, marssi Eemelin perässä paksun mapinsa kanssa ja pui nyrkkiään.
”Eemeli! Tämä on lopetettava heti!” Ivanov huusi tuulen vihmoessa hänen takkiaan. ”Missä on lupalappu kadunpätkien taajuusmodulaatiolle? Ei Oulun katuverkkoa voi kytkeä mihinkään yleismaailmalliseen tuomiopäivän kanavaan ilman lomaketta 88-C! Tämä rikkoo kaikkia neuvostoliittolaisen pykäläviidakon ja paikallisen infrastruktuurin säädöksiä!”
Eemeli ei katsonut taakseen. Hän väänsi säätönuppia tarkalleen sille taajuudelle, joka resonoi Oulujoen kidepohjan ja maanalaisten kerrostumien kanssa. ”Anna sen byrokratian olla, Ivanov. Kadut tietävät jo sen, mihin tämä todellisuus on menossa.”
Samassa hetkessä katuverkko heräsi eloon. Asfaltti, kivetykset, lyhtypylväät ja kivijalat alkoivat värähdellä hienovaraisesti. Eetterikenttä skannasi kaupungin rakennetta ja ihmisten tietoisuutta, ja yhtäkkiä Oulun kadut itse – koko kaupungin maaperä ja kivet – alkoivat puhua. Ääni ei tullut kaiuttimista, vaan se kaikui suoraan maasta, jalkojen alta ja seinistä:
”Aika… päättyy… eetterikentän jännitys saavuttaa kriittisen pisteen… kantaja-aalto katkeaa…”
Kuvajaiset ja kadun pinnan värähtelyt kertoivat armottomasti tulevasta muutoksesta, ja ääni kaikui syvänä ja kaikisevana pitkin autioituvia katuja.
Ivanov meni aivan vihreäksi. Hän yritti epätoivoisesti avata mappinsa sivuja myrskyssä, mutta tuuli repi paperit käsistä. ”Ei täällä lue mitään tuomiopäivästä! Tämä on laatuvirhe! Tämä on… tämä on täysin luvatonta!”
Eemeli vain hymyili ja antoi eetteridynamiikan virrata vapaasti kaupungin läpi.
Ivanov, Stalinin aikainen virallisten asiakirjojen valvoja, marssi Eemelin perässä paksun mapinsa kanssa ja pui nyrkkiään.
”Eemeli! Tämä on lopetettava heti!” Ivanov huusi tuulen vihmoessa hänen takkiaan. ”Missä on lupalappu kadunpätkien taajuusmodulaatiolle? Ei Oulun katuverkkoa voi kytkeä mihinkään yleismaailmalliseen tuomiopäivän kanavaan ilman lomaketta 88-C! Tämä rikkoo kaikkia neuvostoliittolaisen pykäläviidakon ja paikallisen infrastruktuurin säädöksiä!”
Eemeli ei katsonut taakseen. Hän väänsi säätönuppia tarkalleen sille taajuudelle, joka resonoi Oulujoen kidepohjan ja maanalaisten kerrostumien kanssa. ”Anna sen byrokratian olla, Ivanov. Kadut tietävät jo sen, mihin tämä todellisuus on menossa.”
Samassa hetkessä katuverkko heräsi eloon. Asfaltti, kivetykset, lyhtypylväät ja kivijalat alkoivat värähdellä hienovaraisesti. Eetterikenttä skannasi kaupungin rakennetta ja ihmisten tietoisuutta, ja yhtäkkiä Oulun kadut itse – koko kaupungin maaperä ja kivet – alkoivat puhua. Ääni ei tullut kaiuttimista, vaan se kaikui suoraan maasta, jalkojen alta ja seinistä:
”Aika… päättyy… eetterikentän jännitys saavuttaa kriittisen pisteen… kantaja-aalto katkeaa…”
Kuvajaiset ja kadun pinnan värähtelyt kertoivat armottomasti tulevasta muutoksesta, ja ääni kaikui syvänä ja kaikisevana pitkin autioituvia katuja.
Ivanov meni aivan vihreäksi. Hän yritti epätoivoisesti avata mappinsa sivuja myrskyssä, mutta tuuli repi paperit käsistä. ”Ei täällä lue mitään tuomiopäivästä! Tämä on laatuvirhe! Tämä on… tämä on täysin luvatonta!”
Eemeli vain hymyili ja antoi eetteridynamiikan virrata vapaasti kaupungin läpi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.