Se alkoi Moskovan esikaupungissa talvella 1937, jolloin ilmakin maistui jäätyneeltä raudalta ja pelolta.
Kissa nimeltä Mihail ei ollut tavallinen maatiaiskissa. Sen kurkussa ei kehrännyt pelkkä tyytyväisyyden värinä, vaan puhdas, resonoiva sopraano, joka kykeni taivuttamaan säveliä ihmisen korvaa syvemmälle – suoraan sielun värähtelytaajuudelle. Sota- ja vainovuosina Mihail oli laulanut salaa kommunistisen puolueen virkamiehille ja taiteilijoille, jotka olivat kerrostalojen hämärissä huoneissa etsineet lohtua. Mutta Neuvostoliitossa jokainen ääni, jota ei voitu suoraan valjastaa koneiston lauluksi, oli vaarallinen.
Eräänä yönä senkin oviluukku kolisi. NKVD:n miehet olivat listanneet Mihailin "porvarillisen ja turmiollisen dekadenssin" levittäjäksi. Siihen aikaan katoamiset olivat arkipäivää; runoilijat ja laulajat vietiin Siperiaan tai teloituskuoppiin. Mutta Mihaililla oli yhdeksän hengen lisäksi jotain muuta: se osasi laulaa niin korkealta, että sen ääniaallot alkoivat kumota gravitaatiota.
Kun saappaat potkaisivat oven auki, Mihail ei paennut ikkunasta maahan, vaan se ponnisti ilmaan ja aloitti koloratuuri-huudon, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Sen keho alkoi hehkua himmeää, hopeista valoa, ja ääni repi ilmakehän kerroksia auki kuin näkymätön vetoketju.
Se pakeni ylöspäin.
Ohitse kiisivät Moskovan pimeät katot, sitten pilvet, sitten stratosfäärin hyiset rajat. NKVD:n upseerit tuijottivat taivaalle suu auki, kun heidän luokkavihollisensa, pieni harmaa kissa, lauloi itsensä ulos kansakunnan rajoilta, suoraan Stalinin ja totalitarismin tavoittamattomiin.
Matka halki tyhjyyden kesti päiviä. Mihail lauloi itselleen happea ja lämpöä, pitäen yllä eetteridynamiikan mukaista sisäistä tulipaloa. Kun se lopulta laskeutui kuun kamaralle – tomuiseen, hiljaiseen ja vaaleaan autiomaahan –, maa ei tuntunut kylmältä. Sen tassujen alla kuun kivet pitivät yhä tallessa ikuisen hiljaisuuden rauhaa.
Siellä, kaukana kaikista puoluekokouksista, ilmiantajista ja apostien vaatimuksista, Mihail istahti kraatterin reunalle. Se katsoi sinistä, kaukana loistavaa marmorikuulaa – maapalloa, joka näytti sieltä käsin pieneltä, vangitulta pisteeltä.
Ja siellä, ilman yhtäkään sääntöä tai patjaa, kuun autiossa tuulessa, kissa alkoi laulaa uudestaan. Ei enää pelosta, vaan siksi, että sen ääni kuului nyt vain ja ainoastaan tähdille.
Kissa nimeltä Mihail ei ollut tavallinen maatiaiskissa. Sen kurkussa ei kehrännyt pelkkä tyytyväisyyden värinä, vaan puhdas, resonoiva sopraano, joka kykeni taivuttamaan säveliä ihmisen korvaa syvemmälle – suoraan sielun värähtelytaajuudelle. Sota- ja vainovuosina Mihail oli laulanut salaa kommunistisen puolueen virkamiehille ja taiteilijoille, jotka olivat kerrostalojen hämärissä huoneissa etsineet lohtua. Mutta Neuvostoliitossa jokainen ääni, jota ei voitu suoraan valjastaa koneiston lauluksi, oli vaarallinen.
Eräänä yönä senkin oviluukku kolisi. NKVD:n miehet olivat listanneet Mihailin "porvarillisen ja turmiollisen dekadenssin" levittäjäksi. Siihen aikaan katoamiset olivat arkipäivää; runoilijat ja laulajat vietiin Siperiaan tai teloituskuoppiin. Mutta Mihaililla oli yhdeksän hengen lisäksi jotain muuta: se osasi laulaa niin korkealta, että sen ääniaallot alkoivat kumota gravitaatiota.
Kun saappaat potkaisivat oven auki, Mihail ei paennut ikkunasta maahan, vaan se ponnisti ilmaan ja aloitti koloratuuri-huudon, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Sen keho alkoi hehkua himmeää, hopeista valoa, ja ääni repi ilmakehän kerroksia auki kuin näkymätön vetoketju.
Se pakeni ylöspäin.
Ohitse kiisivät Moskovan pimeät katot, sitten pilvet, sitten stratosfäärin hyiset rajat. NKVD:n upseerit tuijottivat taivaalle suu auki, kun heidän luokkavihollisensa, pieni harmaa kissa, lauloi itsensä ulos kansakunnan rajoilta, suoraan Stalinin ja totalitarismin tavoittamattomiin.
Matka halki tyhjyyden kesti päiviä. Mihail lauloi itselleen happea ja lämpöä, pitäen yllä eetteridynamiikan mukaista sisäistä tulipaloa. Kun se lopulta laskeutui kuun kamaralle – tomuiseen, hiljaiseen ja vaaleaan autiomaahan –, maa ei tuntunut kylmältä. Sen tassujen alla kuun kivet pitivät yhä tallessa ikuisen hiljaisuuden rauhaa.
Siellä, kaukana kaikista puoluekokouksista, ilmiantajista ja apostien vaatimuksista, Mihail istahti kraatterin reunalle. Se katsoi sinistä, kaukana loistavaa marmorikuulaa – maapalloa, joka näytti sieltä käsin pieneltä, vangitulta pisteeltä.
Ja siellä, ilman yhtäkään sääntöä tai patjaa, kuun autiossa tuulessa, kissa alkoi laulaa uudestaan. Ei enää pelosta, vaan siksi, että sen ääni kuului nyt vain ja ainoastaan tähdille.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.