Se tapahtui silloin, kun taivas ja kuu eivät olleet vielä eronneet toisistaan omille teilleen, vaan roikkuivat alhaalla, aivan metsän latvojen yläpuolella, raskaana ja valkoisena kuin vastalypsetty maito.
Kylässä asui vanha mies, joka ei enää nukkunut öisin. Hän istui kuistillaan puupölkyllä ja katsoi, kuinka yö ei ollutkaan pimeä, vaan se oli tehty taivas kuusta – siitä samasta pehmeästä, hohtavasta aineesta, joka valui pilvien välistä suoraan maahan.
Moni sanoi, että kuun valo oli vain heijastusta aurinkolta, mutta vanha mies tiesi paremmin. Kuu oli taivaan oma sydän, joka oli irronnut paikaltaan ja jäänyt vaeltelemaan puiden ylle etsimään jotakuta, joka vielä muistaisi sen nimen.
Joka kerta kun tuuli puhalsi yli soiden, kuu heilahti hitaasti. Sen pinnalta tippui maahan pieniä, jäätyneen valon pisaroita, jotka tarttuivat ruohonkorsiin ja muuttuivat aamun koittaessa hopeisiksi kastepisaroiksi.
Eräänä yönä kuu laskeutui niin alas, että se hipaisi aivan talon kattoa. Sen pinnan kraatterit näkyivät yhtä tarkasti kuin vanhan ihmisen kämmenselän uurteet. Mies nousi hitaasti pölkyltään, käveli portaille ja ojensi kätensä kohti tuota matalaa, hohtavaa taivaankappaletta.
Kun hänen sormensa koskettivat kuun pintaa, se ei ollut kylmää kiveä eikä jäätä. Se oli lämmintä, vanhaa savea ja hiljaisuutta, joka tuoksui sammalelta ja kaukaisilta tähdiltä.
Sillä hetkellä taivas ja maa kohtasivat. Mies ei sanonut mitään, eikä kuu pyytänyt mitään; he olivat vain siinä yhdessä, kunnes sarastava aamu alkoi hitaasti pestä valoa pois ja nosti kuun takaisin korkeammalle, sinne minne se kuuluikin, odottamaan seuraavaa yötä.
Kylässä asui vanha mies, joka ei enää nukkunut öisin. Hän istui kuistillaan puupölkyllä ja katsoi, kuinka yö ei ollutkaan pimeä, vaan se oli tehty taivas kuusta – siitä samasta pehmeästä, hohtavasta aineesta, joka valui pilvien välistä suoraan maahan.
Moni sanoi, että kuun valo oli vain heijastusta aurinkolta, mutta vanha mies tiesi paremmin. Kuu oli taivaan oma sydän, joka oli irronnut paikaltaan ja jäänyt vaeltelemaan puiden ylle etsimään jotakuta, joka vielä muistaisi sen nimen.
Joka kerta kun tuuli puhalsi yli soiden, kuu heilahti hitaasti. Sen pinnalta tippui maahan pieniä, jäätyneen valon pisaroita, jotka tarttuivat ruohonkorsiin ja muuttuivat aamun koittaessa hopeisiksi kastepisaroiksi.
Eräänä yönä kuu laskeutui niin alas, että se hipaisi aivan talon kattoa. Sen pinnan kraatterit näkyivät yhtä tarkasti kuin vanhan ihmisen kämmenselän uurteet. Mies nousi hitaasti pölkyltään, käveli portaille ja ojensi kätensä kohti tuota matalaa, hohtavaa taivaankappaletta.
Kun hänen sormensa koskettivat kuun pintaa, se ei ollut kylmää kiveä eikä jäätä. Se oli lämmintä, vanhaa savea ja hiljaisuutta, joka tuoksui sammalelta ja kaukaisilta tähdiltä.
Sillä hetkellä taivas ja maa kohtasivat. Mies ei sanonut mitään, eikä kuu pyytänyt mitään; he olivat vain siinä yhdessä, kunnes sarastava aamu alkoi hitaasti pestä valoa pois ja nosti kuun takaisin korkeammalle, sinne minne se kuuluikin, odottamaan seuraavaa yötä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.