Moskovan talvinen yö oli jäätynyt niin kireäksi, että hengityskin takertui kuin terävä neula kurkkuun. Kremlin syvimmissä, paksujen kiviseinien suojaamissa kellareissa ei ollut kyse pelkistä poliittisista puhdistuksista tai tavanomaisista teloituksista. Siellä oli käynnissä jotain paljon suurempaa, kylmempää ja täydellisempää.
Jos pohjoisen pienet leirit ja koneelliset mittarit olivat olleet vain alkusoittoa, nyt koko kansa oli tuotu historian armottomimman koneiston puristukseen.
Salin keskellä seisoi yksin mies, jonka harmaat silmät tuijottivat hiilisilmäisinä. Josalin ylle oli vedetty raskas, karkea sotilastakki, ja hänen kädessään ei ollut pelkkä pistooli tai paperiarkki, vaan pitkä, höyryävä ja mekaanisesti sykkivä teräskombinaatti – massiivinen, Stalinin henkilökohtaisesti suunnittelema atomitason hajotin, jota kutsuttiin virallisesti Kansojen tasoittajaksi.
– Te luulitte olevanne kansa kuuluu Stalinin matala, aksentillinen ääni kivisaleissa, kun hän astuu eteenpäin. Te luulitte pitävänne kiinni maasta, kielestä ja metsistä. Mutta liha on heikkoa, ja suomalainen omapäisyys elää solujenkin sisällä.
Pitkissä, hämärissä jonoissa suomalaisia – miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia, jotka oli tuotu suoraan rajalta ja pelloilta – tuotiin sisään. Heidän kasvoillaan ei enää ollut pelkoa, sillä pelko oli kulutettu loppuun viikkojen ja kuukausien aikana. Jäljellä oli vain tyhjä, pohjoinen hiljaisuus.
Stalinin sormi laskeutui koneen suurelle, messinkiselle vivulle.
Ensimmäinen suomalainen – pitkä, karkeaeräinen metsämies Oulun korkeuksilta – työnnettiin automaattiseen metallikehikkoon. Sähkömagneettiset kentät lukitsivat hänet paikoilleen.
Stalinin kasvoille levisi hidas, terävä hymy. Hän veti vivusta.
Ei kuulunut laukausta eikä tavallista rääkäisyä. Kuulunut oli vain järkyttävä, korkeataajuuksinen vinkuna, kun Kansojen tasoittaja iski kiinni ihmiskehoon. Laserit, molekyylitason höyrystimet ja pneumaattiset mikrosahat repivät ihmisen sekunnin murto-osassa: ei kahteen, ei kymmeneen, vaan tarkalleen miljooniin mikroskooppisiin osiin.
Ihmisolento hajotettiin solutasolta eteenpäin. Jokainen lihassolu, jokainen verenpiska ja jokainen ajatuksen jäänne erotettiin toisistaan niin täydellisesti, ettei jäljelle jäänyt edes tuhkaa – vain leijuva, elävä ihmissumu, joka imettiin heti valtaviin lasiputkiin.
– Seuraava, Stalin lausui, hänen äänensä kaikui metallisena ja tyytyväisenä tyhjässä salissa.
Koneisto ei levännyt hetkeäkään. Yö kului pitkänä ja armottomana, kun Stalin itse veti vipua kerta toisensa jälkeen. Tuhannet, kymmenettuhannet suomalaiset astuivat kehikkoon, ja jokainen heistä muuttui miljooniksi paloiksi, jotka katosivat Kremlinin kylmiin putkistoihin ja viemäreihin.
Kun viimeinenkin suomalainen oli kulkenut koneen läpi, Stalin otti käteensä paperossin, sytytti sen hitaasti ja katsoi tyhjiin lasiputkiin, joissa leijui enää miljoona pientä, ääntä vailla olevaa muistoa kansasta, jota ei enää ollut olemassa.
Jos pohjoisen pienet leirit ja koneelliset mittarit olivat olleet vain alkusoittoa, nyt koko kansa oli tuotu historian armottomimman koneiston puristukseen.
Salin keskellä seisoi yksin mies, jonka harmaat silmät tuijottivat hiilisilmäisinä. Josalin ylle oli vedetty raskas, karkea sotilastakki, ja hänen kädessään ei ollut pelkkä pistooli tai paperiarkki, vaan pitkä, höyryävä ja mekaanisesti sykkivä teräskombinaatti – massiivinen, Stalinin henkilökohtaisesti suunnittelema atomitason hajotin, jota kutsuttiin virallisesti Kansojen tasoittajaksi.
– Te luulitte olevanne kansa kuuluu Stalinin matala, aksentillinen ääni kivisaleissa, kun hän astuu eteenpäin. Te luulitte pitävänne kiinni maasta, kielestä ja metsistä. Mutta liha on heikkoa, ja suomalainen omapäisyys elää solujenkin sisällä.
Pitkissä, hämärissä jonoissa suomalaisia – miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia, jotka oli tuotu suoraan rajalta ja pelloilta – tuotiin sisään. Heidän kasvoillaan ei enää ollut pelkoa, sillä pelko oli kulutettu loppuun viikkojen ja kuukausien aikana. Jäljellä oli vain tyhjä, pohjoinen hiljaisuus.
Stalinin sormi laskeutui koneen suurelle, messinkiselle vivulle.
Ensimmäinen suomalainen – pitkä, karkeaeräinen metsämies Oulun korkeuksilta – työnnettiin automaattiseen metallikehikkoon. Sähkömagneettiset kentät lukitsivat hänet paikoilleen.
Stalinin kasvoille levisi hidas, terävä hymy. Hän veti vivusta.
Ei kuulunut laukausta eikä tavallista rääkäisyä. Kuulunut oli vain järkyttävä, korkeataajuuksinen vinkuna, kun Kansojen tasoittaja iski kiinni ihmiskehoon. Laserit, molekyylitason höyrystimet ja pneumaattiset mikrosahat repivät ihmisen sekunnin murto-osassa: ei kahteen, ei kymmeneen, vaan tarkalleen miljooniin mikroskooppisiin osiin.
Ihmisolento hajotettiin solutasolta eteenpäin. Jokainen lihassolu, jokainen verenpiska ja jokainen ajatuksen jäänne erotettiin toisistaan niin täydellisesti, ettei jäljelle jäänyt edes tuhkaa – vain leijuva, elävä ihmissumu, joka imettiin heti valtaviin lasiputkiin.
– Seuraava, Stalin lausui, hänen äänensä kaikui metallisena ja tyytyväisenä tyhjässä salissa.
Koneisto ei levännyt hetkeäkään. Yö kului pitkänä ja armottomana, kun Stalin itse veti vipua kerta toisensa jälkeen. Tuhannet, kymmenettuhannet suomalaiset astuivat kehikkoon, ja jokainen heistä muuttui miljooniksi paloiksi, jotka katosivat Kremlinin kylmiin putkistoihin ja viemäreihin.
Kun viimeinenkin suomalainen oli kulkenut koneen läpi, Stalin otti käteensä paperossin, sytytti sen hitaasti ja katsoi tyhjiin lasiputkiin, joissa leijui enää miljoona pientä, ääntä vailla olevaa muistoa kansasta, jota ei enää ollut olemassa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehkä tästä ajasta vielä joskus Venäjällä kirjoitetaan kirjoja sekä tehdään elokuvia. Siitä mitä oli elää maassa, jossa ei saanut sanoa sanaa sota ja jonkin toisen maan lippu oli syy joutua vankilaan.
Ajasta mitä ei olisi uskonut koskaan evoluution tässä vaiheessa oleville ihmisille koskaan tulevan.
Mutta miljdadien vuosien kehitys voi joskus ottaa takapakkia.
näin se on suomen lippua ei liehutella venäjällä on se vaan idiootwilla vaikjea ymmärtää kuka on isäntä talossa
mennään sinne ja eletään kun siat läävässä ja ihmetellään kun henki lähtee kuopan reunalla ja itketään kun oma kullo on pystyssä
sais edes elää täällä rauhassa mut kun kun kansa on paskan niellyt sika lauma joka eo tiedä sivistuksestä tuon taivaallista
Venäjä ihmiskunnan häpeä.
Tähänkö se miljoonien vuosien sivistys johti.
Alkaa epäilyttämään, että jos sittenkin.