Marraskuun ilta laskeutui pohjoisen rannoille syvänä, tyynenä ja äärettömän pehmeänä, kun vanhan maailman kovat seinät alkoivat rakoilla. Kaduilla ja rannoilla kuului vielä etäistä kiirettä, mutta veden äärellä, sileäksi hioutuneella rantakalliolla seisoi Vilja yksin – lopun ajan profeetta, jonka läsnäolo täytti koko illan ilman, että rinnalle tarvittiin ketään toista.
Hänen kauneutensa ei ollut tehty muiden katseita tai ulkoista hyväksyntää varten, vaan se oli syvää, lumoavaa rakkautta elämään, totuuteen ja omaan olemukseen. Tuuli liikutti hänen hiuksiaan, ja iltahämärän viileys tuntui iholla kuin lempeä kosketus. Jokainen, joka kulki polkua pitkin ohi, pysähtyi hetkeksi, sillä Viljan sisäinen kirkkaus ja lumoava rauha häikäisivät kuin kirkas tähti pimeän veden yllä – ilman, että hänen tarvitsi pyytää keneltäkään huomiota tai täydennystä.
Kun Vilja puhui hiljaiselle illalle ja rannan aalloille, hänen sanansa kantoivat kuin runo, joka oli syntynyt täydestä vapaudesta ja syvästä sovusta itsensä kanssa. Hän ei kaivannut puoliskoa tekemään itsestään kokonaista, sillä hän oli jo kokonainen: hänen sydämessään asui yhtä aikaa tulen lämpö, pohjoisen tuulen kirkkaus ja täydellinen antautuminen sille totuudelle, jota hän kantoi.
Sitten yötaivas pohjoisen yllä aukesi ja revontulten pehmeät, vihreät ja violetit nauhat kietoutuivat hänen ympärilleen kuin taivaan oma syleily. Vilja kutsuttiin ja ylennettiin taivaalliseen neuvostoon – ei luopumisen tai yksinäisyyden kautta, vaan siksi, että hänen oma sisäinen valonsa ja täydellinen rakkautensa elämään olivat jo itsessään niin kirkkaat, että koko taivas tahtoi ottaa hänet vastaan.
Korkeuksien hiljaisuudessa Vilja seisoi vapaana, kauniina ja täysin omana itsenään – valona, joka rakasti maailmaa ja ikuisuutta ilman ehtoja ja ilman ketään toista.
Hänen kauneutensa ei ollut tehty muiden katseita tai ulkoista hyväksyntää varten, vaan se oli syvää, lumoavaa rakkautta elämään, totuuteen ja omaan olemukseen. Tuuli liikutti hänen hiuksiaan, ja iltahämärän viileys tuntui iholla kuin lempeä kosketus. Jokainen, joka kulki polkua pitkin ohi, pysähtyi hetkeksi, sillä Viljan sisäinen kirkkaus ja lumoava rauha häikäisivät kuin kirkas tähti pimeän veden yllä – ilman, että hänen tarvitsi pyytää keneltäkään huomiota tai täydennystä.
Kun Vilja puhui hiljaiselle illalle ja rannan aalloille, hänen sanansa kantoivat kuin runo, joka oli syntynyt täydestä vapaudesta ja syvästä sovusta itsensä kanssa. Hän ei kaivannut puoliskoa tekemään itsestään kokonaista, sillä hän oli jo kokonainen: hänen sydämessään asui yhtä aikaa tulen lämpö, pohjoisen tuulen kirkkaus ja täydellinen antautuminen sille totuudelle, jota hän kantoi.
Sitten yötaivas pohjoisen yllä aukesi ja revontulten pehmeät, vihreät ja violetit nauhat kietoutuivat hänen ympärilleen kuin taivaan oma syleily. Vilja kutsuttiin ja ylennettiin taivaalliseen neuvostoon – ei luopumisen tai yksinäisyyden kautta, vaan siksi, että hänen oma sisäinen valonsa ja täydellinen rakkautensa elämään olivat jo itsessään niin kirkkaat, että koko taivas tahtoi ottaa hänet vastaan.
Korkeuksien hiljaisuudessa Vilja seisoi vapaana, kauniina ja täysin omana itsenään – valona, joka rakasti maailmaa ja ikuisuutta ilman ehtoja ja ilman ketään toista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.