Kun alkaa menettää ympäriltä läheisiä, sitä alkaa miettiä, mikä tämän kaiken tarkoitus on. Ihminen saattaa elää pitkänkin elämän ja silti olla poissa silmänräpäyksessä. On vaikea sisäistää sitä ajatusta, että joku ihminen oli vielä hetki sitten siinä ja hänen kanssaan pystyi juttelemaan ja vaihtamaan ajatuksia ja sitten puff! hän on poissa eikä häntä enää ole missään.
Sen jälkeen et pysty enää kertomaan sille ihmiselle mitään. Etkä saa vastausta. Se on ikävän todellinen merkitys ja tämän palstan tarkoitus.
Sen sijaan palstan ovat valloittaneet kirjoittajat, jotka eivät ikävöi, vaan kaipaavat. Kaipaavat elävää ihmistä, johon voi ottaa yhteyttä ja jolle voi kertoa tunteensa. Vielä olisi mahdollisuus, mutta jos viivyttelee liian pitkään, kaipaus voi muuttua ikävöinniksi.
Miksi se silti on niin vaikeaa? Kaikilla on huonoja kokemuksia ja traumoja, jotka muokkaavat ihmistä ja saavat aikaan pelkotiloja ja epävarmuutta ja riittämättömyyden tunnetta. Onko silti parempi elää loppuelämä yksin ja kaivaten? Tuhlata lyhyt elämä pelkotiloissa vellomiseen?
Olen monesti ajatellut, että jonkinlainen karma tai sallimus kyllä lopulta palkitsee, kunhan vaan pyrkii olemaan hyvä ihminen ja elämään elämänsä hyvin. Että kaikkien vastoinkäymisten ja kärsimysten jälkeen ansaitsen jotain hyvää ja onnea. Mutta ei maailma toimi niin. Vain aktiiviset ihmiset saavat haluamansa. Joskus hyvällä, joskus pahalla. Ja pahoja tekoja ei aina rangaista - ei yhteiskunnan eikä minkään karman toimesta. Elämä on vain sarja ihmisten tekemiä tekoja ja sattumuksia.
Jos haluaa jotain hyvää ja onnellista, sitä on röyhkeästi tavoiteltava. Aina se ei välttämättä onnistu, mutta ainakaan ei jää harmittamaan, että ei edes yrittänyt. Aion jatkossa olla aktiivisempi. Se on vaikeaa, todella vaikeaa, koska minullakin on omat traumani, joista olen rakentanut itselleni vankilan. Mutta aion yrittää. Elämässä on jo tarpeeksi vastoinkäymisiä ja surua ilman yksinäisyyttäkin.
Toivon muille palstalaisille voimia edistää omia suhteitaan.
Yllä oleva oli ajatusenpurkua eikä osoitettu erityisesti kenellekään tietylle.
Sen jälkeen et pysty enää kertomaan sille ihmiselle mitään. Etkä saa vastausta. Se on ikävän todellinen merkitys ja tämän palstan tarkoitus.
Sen sijaan palstan ovat valloittaneet kirjoittajat, jotka eivät ikävöi, vaan kaipaavat. Kaipaavat elävää ihmistä, johon voi ottaa yhteyttä ja jolle voi kertoa tunteensa. Vielä olisi mahdollisuus, mutta jos viivyttelee liian pitkään, kaipaus voi muuttua ikävöinniksi.
Miksi se silti on niin vaikeaa? Kaikilla on huonoja kokemuksia ja traumoja, jotka muokkaavat ihmistä ja saavat aikaan pelkotiloja ja epävarmuutta ja riittämättömyyden tunnetta. Onko silti parempi elää loppuelämä yksin ja kaivaten? Tuhlata lyhyt elämä pelkotiloissa vellomiseen?
Olen monesti ajatellut, että jonkinlainen karma tai sallimus kyllä lopulta palkitsee, kunhan vaan pyrkii olemaan hyvä ihminen ja elämään elämänsä hyvin. Että kaikkien vastoinkäymisten ja kärsimysten jälkeen ansaitsen jotain hyvää ja onnea. Mutta ei maailma toimi niin. Vain aktiiviset ihmiset saavat haluamansa. Joskus hyvällä, joskus pahalla. Ja pahoja tekoja ei aina rangaista - ei yhteiskunnan eikä minkään karman toimesta. Elämä on vain sarja ihmisten tekemiä tekoja ja sattumuksia.
Jos haluaa jotain hyvää ja onnellista, sitä on röyhkeästi tavoiteltava. Aina se ei välttämättä onnistu, mutta ainakaan ei jää harmittamaan, että ei edes yrittänyt. Aion jatkossa olla aktiivisempi. Se on vaikeaa, todella vaikeaa, koska minullakin on omat traumani, joista olen rakentanut itselleni vankilan. Mutta aion yrittää. Elämässä on jo tarpeeksi vastoinkäymisiä ja surua ilman yksinäisyyttäkin.
Toivon muille palstalaisille voimia edistää omia suhteitaan.
Yllä oleva oli ajatusenpurkua eikä osoitettu erityisesti kenellekään tietylle.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ei siihen röyhkeyttä tai pahuutta todellakaan tarvita, päinvastoin!
" Hän kuoli elämästä kylläänsä saaneena."
Ehdottomasti elävän kannattaa elää.
Joku kuoli kaikkensa antaneena.
Röyhkeydestä eri mieltä, mitä se pitää sisällään.
Ehkä hän tarkoitti röyhkeydellä rohkeutta?
Hyvin kirjoitit mutta täällä kirjoittavat eivät jakaudu ihan noin kategorioihin. Täällä voidaan myös ikävöidä sen kaipaamisen lisäksi. Monella voi olla vanhemmat jo kuolleet tai huonossa kunnossa. Joku voi olla omaishoitaja puolisolle/lapselle/vanhemmalle. Palsta toimii varaventtiilinä kaikelle ikävälle elämässä. Suurella osalla on monimutkainen tilanne. Kaipaavat varattuja ja/tai varattuna. Usein voi olla mahdottomuus lähestyä (kenties ikinä) kaivattua. Tai kaivattu antaa ristiriitaista tai jopa kielteistä reaktiota lähestymiseen. Siksi tänne palstalle ollaan päädytty, kaipaamaan mahdotonta tai melkein mahdotonta.
Entäs jos joku on ikävä ihminen. Eikö sekin kuuluisi ikävä palstalle?
Entäs ikä vähän tai ikä paljon? Se ei taida kuulua.
Ikävä tapaus voisi kuulua. ( esim sakot liikenteessä)
Ikävä päivä (sadetta ja pimeää)?
Vaikka kaipaan häntä, en halua edistää meidän välistä suhdetta, koska en halua rikkoa hänen enkä omaa suhdettani. Tämän takia en voi muuta kuin kaivata.
Itse olen nykyään todella varovainen kenet päästän elämään. Kokemukset palsta mukaanlukien ovat vain nostattaneet suojamuuriani. Nuorena sitä vähän vielä uskalsi toiveikkaana tutkia maailmaa. Minun tutkimustulokset osoittivat ettei kannata itseään likoon laittaa. Pientä elämää ja hyvä niin.
Kuka voisi mitata kaipauksen,
antaa rajat toisen ikävälle?
Kuka voisi kertoa sydämelle,
kuinka syvästi se saa tuntea?
Ei kukaan.
Sillä jokaisen sisällä on maailma,
johon toisella ei ole avainta.
Siellä asuvat sanomattomat sanat,
kosketukset, joita ei koskaan saatu,
ja rakkaus, joka ei kysynyt lupaa tulla.
Me olemme täällä vain hetken,
vieraina ajassa,
oppilaina elämän suuressa koulussa.
Me kohtaamme toisemme syystä,
joskus rakastaaksemme,
joskus menettääksemme,
joskus oppiaksemme päästämään irti.
Jokainen kohtaaminen jättää jäljen.
Jokainen ilo, jokainen kyynel
piirtää näkymätöntä karttaa
sielumme ikuiseen muistiin.
Ja kun viimeinen henkäys
hiljaa irtoaa huuliltamme,
jää kaikki maallinen tänne.
Ei kulta, ei kunnia,
ei talot eikä tavarat.
Ei edes keho,
jota niin kauan kodiksemme kutsuimme.
Vain se, mitä olemme oppineet,
kulkee kanssamme
sinne, missä aika ei enää mittaa mitään.
Ehkä siellä,
näkyvän ja näkymättömän rajalla,
ymmärrämme viimein,
miksi jotkut tulivat elämäämme
vain hetkeksi
ja toiset jäivät sydämeemme ikuisesti.
Ja ehkä jonain päivänä
avaamme jälleen silmämme
uudessa elämässä,
uudessa kehossa,
uuden tarinan alussa.
Kaikki alkaa taas nollasta,
mutta sielu on jo kulkenut kauas.
Se ei ehkä muista nimiä,
ei kasvoja eikä menneitä elämiä,
mutta jossain sen syvyydessä
asuu hiljainen viisaus
kaikesta koetusta.
Ja niin me jatkamme,
elämästä elämään,
tasolta toiselle,
kunnes opimme sen,
mitä varten tänne tulimme.
Ehkä emme tulleetkaan
keräämään mitään itsellemme.
Ehkä tulimme oppimaan,
kuinka rakastaa omistamatta,
kuinka kaivata vaatimatta,
kuinka ymmärtää tuomitsematta
ja kuinka päästää irti
kadottamatta rakkautta.
Sillä lopulta
me olemme vain henkäys
ikuisuuden sylissä.
Ja jos tällä matkalla
on yksi tarkoitus
kaikkien muiden yläpuolella,
se on yksinkertainen:
Oppia olemaan hyvä.
Toisillemme.
Itsellemme.
Ja elämälle.
Mitä olet niin paska ihminen kun et pysty ajattelemaan mitä töykeyksiä sanot sille ihmiselle