Niin vain tuossa äsken lenkkeillessäni huomasin toivon hiipivän takaisin arpeutuneeseen sydämeeni.
Omituista. Ja mä luulin vetäytyneeni niin syvälle kuoreeni kuin mahdollista. Luulin myrkyttäneeni kaiken mukavan sisältäni kyynisyydellä ja katkeruudella.
Mutta tuolla auringonpaisteessa juostessani, kannettavan cd:n jumputtaessa musiikkia suoraan pään sisään huomasin hymyileväni, kuin itsestään.
Olenkonhan mä pikemminkin sekoamassa. Mutta tunsin pienen lämmönpilkahduksen sisälläni. Tajusin kuinka jännittävää elämä on.
Kuinka rakkaus voi tulla seuraavan nurkan takaa, yllättäen. Koskaan ei voi tietää mitä uusi päivä tuo mukanaan, mitä seuraavan oven takaa löytyy, mitä posti tuo (laskujen lisäksi).
Virkistävää uskoa taas rakkauteen. Jännittävää odottaa minkä nurkan takaa löytyy se oikea, se jolle olla kaikki.
Äh, kyllä mä taidan olla tulossa kipeäksi, tai jotain... :)
Omituista. Ja mä luulin vetäytyneeni niin syvälle kuoreeni kuin mahdollista. Luulin myrkyttäneeni kaiken mukavan sisältäni kyynisyydellä ja katkeruudella.
Mutta tuolla auringonpaisteessa juostessani, kannettavan cd:n jumputtaessa musiikkia suoraan pään sisään huomasin hymyileväni, kuin itsestään.
Olenkonhan mä pikemminkin sekoamassa. Mutta tunsin pienen lämmönpilkahduksen sisälläni. Tajusin kuinka jännittävää elämä on.
Kuinka rakkaus voi tulla seuraavan nurkan takaa, yllättäen. Koskaan ei voi tietää mitä uusi päivä tuo mukanaan, mitä seuraavan oven takaa löytyy, mitä posti tuo (laskujen lisäksi).
Virkistävää uskoa taas rakkauteen. Jännittävää odottaa minkä nurkan takaa löytyy se oikea, se jolle olla kaikki.
Äh, kyllä mä taidan olla tulossa kipeäksi, tai jotain... :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuo kuulosti itse asiassa aika hienolta oivallukselta... hetken lähempänä elämän totuutta tai jotakin sellaista.
Kyynisyys ja katkeruus ovat vaarallisia ominaisuuksia, koska itsensä niistä irti repäiseminen on melkoisen vaikeaa.
Mutta ehkä elämään uskominen sitten on sairautta? :)
Mä koin tässä joku aika sitten kans ton "sisäisen valaistumisen", tajusin synkän talven ja enemmän tai vähemmän syvien masennuskausien jälkeen, että elämässä on muutakin kun kurjuutta ja että nää kevätkesän aurinkoiset aamut on jo iso syy elää. Mä tajusin, että on turha hautautua itteensä, pitää vaan rohkeesti avata silmät ja mennä "elämään". Enkä tarkota nyt ryyppäämistä tms. vaan kaikkee pientä: nauttia auringosta, kavereista, kodista... onnellisuus löytyy yllättävän läheltä. :)
Se on vaan hyvä jos ihmiset huomaa ja hymyilee ittekseen ja on onnellisia ihan pienistäkin asioista.
Minäkin hyvin usein mietin noita samoja juttuja, miten onni voi löytyä ihan nurkan takaa ja miten pienistä asiat on aina kiinni..
Elämähän on jännittävää. ja hauskaa.
Vaikka siinä ei es ois mitään ihmeellistä.
:)
Hei, tuo kirjoituksesi oli kuin (okei, en keksi tähän hätään enää yhtään huonompaa vertausta..) piste sen iin päälle, jonka löysin aivan vahingossa tänä keväänä. Hyvä huomata, että muutkin ovat löytäneet sen kadonneen elämänILOn. Oikea asenne, siitä on hyvä lähteä.
Hitto MadBastard oletsä joku mun kadonnu kaksoisolento tai jotain??? =) Mä kans olen pikkuhiljaa pääsemässä jaloilleni ja tajuamaassa sen että eiköhän joku mutkin joskus huoli. Nimittäin mäkin oikeesti luulin että kakki tunteet on jo inventoitu ja turhat heitety menee. Kävitkö muuten yksin lenkillä? Mä käyn kans sillontällön. Aika kivaa.
Kivaa oli kans jos se yllätys tulis vastaan tai paremminkin se ihme=onni=rakkaus mikä nyt onkaan.Tai ehkä tää nyt on sitä että ne turhat tunteet (rakkaus ym.) on saatu pois sieltä niin sitä osaa jo hymyillä muillekkin asioille. Mutta mitäs jos sitä rakkautta tarviiskin joskus mitä jos se ihme tapahtuiskin että sille tulis käyttöö. Ehkä mä en ihan vielä käy kippaamassa sitä roskakoria jätesäiliöön. Mä odotan 10 vuotta ja jos mitään ei tapahdu niin sit voi jo kipatakkin=). Mutta uskomattoman samanlainen prosessi sulla menossa!