syömishäiriöstä parantuneet

Mitä olen seurannut syömäishäiriöisiä ihmisiä sivusta ja yksi heistä on erityisen läheinen ihminen (eli arkea on nähty vuosia sekä akuuttivuosina että sen jälkeen), voin summata ettei siitä parane koskaan täysin. Se heijastuu tavalla tai toisella suhteessa omaan vartaloon (myös muiden, onhan totta että monet syömishäiriöiset kontrolloivat jo akuuttivaiheessa läheisten ruokailutottumuksia esim. kokkaamalla ja "syöttämällä" toisille ylimaallisia herkkuja) ja vartalon mittasuhteisiin tai oikeastaan koko kehoon (syömishäiriöistähän voi jäädä elimistöön merkittäviä vaurioita, jotka muistuttavat koko eliniän erinäisinä vauriot esim. ääreisverenkierron häiriöt, bulimikoilla hampaiden vauriot [voi jopa tuhota hampaat siihen kuntoon, että tarvii tekareita jo nuorena tai rakennetaan kuoret omien kuluneiden tynkien päälle] ja ns. refluksiviat [pahalta haisevat röyhtäilyt ja vatsahajut, muu vatsan ja ruokatorven polttelu ja toimintahäiriöt), liikuntaan, opiskeluun ja työhön (suhtautuminen näihin kaikkiin voi olla neuroottisluontoista eli välttämättömyyden, ilon ja helvetin yhdistelmää), syömiseen tai ylipäätään kaikkeen mitä suuhun pistettään (ruoka, juomat), ruuanlaitto, parisuhde (kertooko taustastaan, miten suhtautuu intiimeihin asioihin kun ei välttämättä ole vieläkään täysin sinut oman kehonsa kanssa), muut ihmissuhteet (voi tulla halu paeta syömishäiriön aikaisia tuttavia eli ns kieltää menneisyys)...Elimistöä vaurioittavan syömishäiriökierteen loppumisen jälkeen (tarkoitan konkreettista akuuttivaihetta) takapakit elämässä näkyvät esim juuri syömisessä. Tietynlainen neuroottinen elämänrytmin ylläpitäminen voi pitää syömishäiriön akuttivaiheen ohittaneen elämän kuosissa eli elämä voi siirtyä riippuvuudesta toisenlaiseen riippuvuuteen (tosin terveempään). Mutta tietynlaiset rutiinit on varmasti itse kunkin elämässä, joten se ei kai ole niin vaarallistakaan, kun toiminta ei suuntaa itsensä vaurioittamiseen. Jotenkin rutiininomaista toimintaa kuitenkin saattaa ajoittain ohjata erityisen neuroottisluontoinen ote eli siten poikkeaa tavallisista arjen rutiineista (hirveä kiukku jos asiat eivät menekään kuten hän toivoo).

Tämä lista ei siis ole mikään välttämätön pakko tai mikään kaikkien kohdalla, mutta tällaisia havaintoja olen tehnyt eläessäni ja kasvaessani syömishäiriöisen rinnalla. Vaikka itse en ole syömishäiriöinen, niin silti se on jättänyt myös minuun jälkensä. Monet syömishäiriöiset ovat niin kiinni itsessään, etteivät ymmärrä vaurioittavansa myös lähi-ihmisiään (tarkoitan lähinnä mielenterveyden tasolla, esim. kavereiden tärkeät ihmissuhteet katkeavat, perheen ihmissuhteet katkeavat, vanhemmat voivat upota ikuiseen toistensa syyttelykierteeseen tai kun anorektikkotyttö kieltää naiseutensa ja se voi vaikuttaa pienempien sisarusten käsitykseen naiseudesta ja/tai naiseksi kasvamisesta). Koska syömishäiriöisen mielenterveys on järkkynyt (tästähän on toki eri teorioita), niin myös lähi-ihmiset kärsivät tilanteesta kuiten useimmiten mielenterveyspotilaiden lähi-ihmiset kärsivät ja saattavat jopa itse sairastua henkisesti.

On myös totta, että lähi-ihminen herkistyy syömishäiriöisen ihmisen elämää seuratessaan huomioimaan hänessä sellaisia asioita, jotka viittaavat syömishäiriöihin tai muuhun neuroottiseen toimintaan. Itse olen kuitenkin pyrkinyt tarkastelemaan tuttaviani objektiivisesti, vaikkakaan subjektiivisuutta ei voi täysin poissulkea.

Tämän viestin ehkä hieman negatiivisesta sävystä huolimatta toivon syömishäiriöisille tsemppiä ja uskoa parantumiseen. Tärkeä avain on luovuttaa liian omaan itseen käpertyneestä elämästä. Totta kai jokaiselle oma itse on tietyllä tavalla tärkein, mutta ymmärtäkää myös se, että jokainen huippuhienolta tai tosi karmeelta näyttävä ihminen on tunteva ihminen ja kaikilla meillä on omia epävarmuustekijöitä; jokainen meistä on sisällään joskus hajalla vaikutimmepa kuinka menestyviltä ja erinomaisilta tahansa. Elämä on suhteellisen lyhyt tuhlattavaksi jatkuvan ideaalikuvan tai erinomaisuuden kanssa taistelemiseen, useimmiten riittää vain sekin, että on tehnyt asioissa parhaansa ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.

sairastuin kolmisen vuotta sitten anoreksiaan joka tosin oli kai melko lievä? 166/56 parantuminen kesti kumminkin hoidon aloittamisen jälkeen yli kaksi vuotta ja nyt temppuilen bulimoinnin kanssa ..huono itsetunto vaikuttaa vakavasti ruumiiseenkin.