Tää ei kyllä varsinaisesti tänne kuulu. Olen 37 rv. Supistukset ja olo muutenkin on välillä melkein sietämätön. Mä en haluais millään tavalla poiketa mun kavereista ja siksi olen paljon kavereiden kanssa kaupungilla rällästämässä. Mä en todellakaan haluais hissutella kotonakaan mun pienessä kaksiossa.
Yhdelläkään mun kavereista ei ole vielä omaa kämppää ja aina kun menen ison mahani kanssa heille kylään, kaverieni äidit ovat heti kyttäämässä, että miten jaksan ja kyselemässä vointia. En mä tietenkään viitsi sanoa, että supistukset on aika kovia ja liikkuminen vaikeaa, kun maha on laskeutunut niin alas, ettei meinaa istuultaan ylös päästä, saatika kenkiä laitettua.
Yksikään mun kavereista ei ole samasa tilanteessa, ni ei nekään voi ymmärtää. En ole edes puhunut tästä oikein kenellekkään. Yritän vaan roikkua kavereitten perässä ja olla näyttämättä miten vaikeaa mulla oikeastaan onkaan.
Tottakai mä lähden kavereitten kanssa kaupungille, jos ne pyytää, kun lähtisin muutenkin ilman tätä isoa mahaakin.
En tiedä miten jaksan tälläistä rääkkiä. En vain pysty myöntämään itselleeni olevani heikko. Kotityöt ja kaupassa käynnit tämän kaiken päälle.
Synnytyskin pelottaa, enkä haluaisi astua jalallanikaan neuvolatädin huoneeseen.
Voisiko kivut olla vähäisemmät, jos kuitenkin hissuttelisin kotona?
Kommentoikaa, että olenko ihan seko kun teen tälläistä??
Ymmärtääkö kukaan tätä mun pointtia, että en halua jäädä yksin kotia ja vaan peloissani odottaa. Siksi yritän olla kavereiden kanssa kaupungilla, jotta unohtaisin heikkouteni! Ei muidenkaan mun ikästen ole vaikea liikkua, niin ei munkaan sillon ole vaikea liikkua! Joka päivä itkettää tää tällänen @!#$. Olenhan itsekkin melkein lapsi vielä.
Voiko tälläinen ns. ylisuorittaminen olla vaarallista vauvalle?
Koko ajan kauhee pelko, että kun olen yksin kaikki illat ja yöt kotona, että osaanko toimia järkevästi kun synnytys alkaa. Juuri tuon takia haluan olla ihmisten ilmoiila viimesiin päiviin asti. Se vaan on niin raskasta... Tämän ikäisen pitäisi vielä pelätä pimeääkin, eikä todellakaan miettiä mitään synnytystä!! Ei ole vanhemmistakaan pahemmin apua...
Eikä ystävät ymmärrä asioiden vakavuutta, vaikka niiltä muuten tukea saisinkin. Lapsi oli suunniteltu, mutta kaikki muuttui lapsen isälle tapahtuneen onnettomuuden myötä. Kaverit on mun ainoa tuki ja ne saa mut jaksamaan, mutta nekin on aina kaupungilla. En haluais niistäkään luopua yhden raskauden takia.
Yhdelläkään mun kavereista ei ole vielä omaa kämppää ja aina kun menen ison mahani kanssa heille kylään, kaverieni äidit ovat heti kyttäämässä, että miten jaksan ja kyselemässä vointia. En mä tietenkään viitsi sanoa, että supistukset on aika kovia ja liikkuminen vaikeaa, kun maha on laskeutunut niin alas, ettei meinaa istuultaan ylös päästä, saatika kenkiä laitettua.
Yksikään mun kavereista ei ole samasa tilanteessa, ni ei nekään voi ymmärtää. En ole edes puhunut tästä oikein kenellekkään. Yritän vaan roikkua kavereitten perässä ja olla näyttämättä miten vaikeaa mulla oikeastaan onkaan.
Tottakai mä lähden kavereitten kanssa kaupungille, jos ne pyytää, kun lähtisin muutenkin ilman tätä isoa mahaakin.
En tiedä miten jaksan tälläistä rääkkiä. En vain pysty myöntämään itselleeni olevani heikko. Kotityöt ja kaupassa käynnit tämän kaiken päälle.
Synnytyskin pelottaa, enkä haluaisi astua jalallanikaan neuvolatädin huoneeseen.
Voisiko kivut olla vähäisemmät, jos kuitenkin hissuttelisin kotona?
Kommentoikaa, että olenko ihan seko kun teen tälläistä??
Ymmärtääkö kukaan tätä mun pointtia, että en halua jäädä yksin kotia ja vaan peloissani odottaa. Siksi yritän olla kavereiden kanssa kaupungilla, jotta unohtaisin heikkouteni! Ei muidenkaan mun ikästen ole vaikea liikkua, niin ei munkaan sillon ole vaikea liikkua! Joka päivä itkettää tää tällänen @!#$. Olenhan itsekkin melkein lapsi vielä.
Voiko tälläinen ns. ylisuorittaminen olla vaarallista vauvalle?
Koko ajan kauhee pelko, että kun olen yksin kaikki illat ja yöt kotona, että osaanko toimia järkevästi kun synnytys alkaa. Juuri tuon takia haluan olla ihmisten ilmoiila viimesiin päiviin asti. Se vaan on niin raskasta... Tämän ikäisen pitäisi vielä pelätä pimeääkin, eikä todellakaan miettiä mitään synnytystä!! Ei ole vanhemmistakaan pahemmin apua...
Eikä ystävät ymmärrä asioiden vakavuutta, vaikka niiltä muuten tukea saisinkin. Lapsi oli suunniteltu, mutta kaikki muuttui lapsen isälle tapahtuneen onnettomuuden myötä. Kaverit on mun ainoa tuki ja ne saa mut jaksamaan, mutta nekin on aina kaupungilla. En haluais niistäkään luopua yhden raskauden takia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
missä miehesi on? ei kai hän yksin jätä elämäsi yhteinä tärkeimpänä aikana? vai kaipaatko toista äitiä seuraksi?
mennä sellaseen ensikotiin..sieltä saat tukea ja neuvoja.
ylisuorittaminen voi olla vaarallista vauvalle. tosin olet jo noin pitkällä ja vaikka vauva jo syntyisikin, hän olisi kaikinpuolin valmis siihen. kuitenkin kannattaa hidastaa tahtia ja totutella ajatukseen siitä että vauvan kanssa et aina pääse kavereidesi kanssa menemään. Itsekin olen nuori äiti, kuitenkin jo ihan kaikinpuolin (myös ikäni puolesta) aikuinen nainen, jolla on 5kk lapsi. Mieheni kanssa menee hyvin, ja hän jaksaa raskaan työpäivän päätteeksi vielä hoitaa lasta. Tosin jatkuvat yöheräilemiset ovat minun hommaani, että mieheni jaksaa työssä (ja ymmärrän sen hyvin).
Mm. korkea verenpaine, jonka voi aiheuttaa mm jatkuva "meneminen" voi aiheuttaa raskausmyrkytyksen joka on lapselle vaaraksi. Pitää myös mainita se, että lepää nyt, nauti hiljaisuudesta, siitä että saat katsoa televisiota juuri silloin kun haluat ja saat tehä omia juttujasi juuri silloin kun haluat. Vauvan kanssa rytmisi muuttuu ja kaikki tehdään lapsen aikataulun mukaan -ja se on luonnollista. Onnea kaikkeen tulevaan ;)
jotain apua. Ei sun juokseminen kavereiden perässä kyllä sun ongelmiasi poista - pahentaa vaan. Mitäs meinaat sitten kun vauva syntyy? Et voi sittenkään enää juosta vauva kainalossa kaupungilla jatkuvasti.
Sä poikkeat sun kavereistasi. Sä poikkeat niistä sillä, että oot raskaana. Et voi olla samanlainen kuin ne, vaikka kuinka yritäisit. Ei nekään pidä sua samanlaisena, koska ne näkee, et sä oot raskaana.
Sä yrität esittää, että kaikki on hyvin, mutta mitä sä siitä hyödyt? Paljon vaikeampaa se sulle on kuin jos myöntäisit asiat oikeasti. Mä tiedän, ettei ne sun kaverisi ymmärrä, koska ne ei tiedä raskauksista mitään. Jos ei sun vanhemmatkaan ymmärrä, tai halua ymmärtää, niin puhu jollekin muulle, neuvolassa tai kavereiden äideille kun ne kyselee. Ne kaveritkin saattavat tajuta asian, jos kerrot niille. Ei ne itse sitä ymmärrä. Ne uskoo sua kun väität, et kaikki on hyvin.
Mitä hyötyä sulle on olla kavereiden kanssa, jotka ei tajua mistään mitään synnytyksen alkaessa? Et sä niiden kanssa ainakaan toimi järkevästi, jos et kerran voi edes myöntää, et sulla on vaikea olla. Pahimmassa tapauksessa synnyttät sitten jonnekin kaupungille kun et voi myöntää olevasi erilainen joten et voi näyttää vaivojasi. Ja arvaa mitä! Se vasta tekee susta erilaisen ku ne. Kukaan muu ei synnyttäisi kadulle tai viitsis kavereide hyväksynnän takia kärsiä mutenkaan noin paljon.
Kyllä, kivut on pienemmät, jos jäät kotiin. Pyydä kokeeksi kavereitasi tulemaan sun luoksesi. Kerro niille, et tarvitset seuraa, mut sun on vaikea liikkua. Jos ei ne sun takiasi vaivaudu, niin ei ne hyviä kavereita olekaan. Kerro niille kavereillesi, millainen olo sulla on. Kyllähän kaverille voi puhua.
Oikeesti, hae apua! Ihan sama, mistä se apu tulee, mutta sä tarvitset sitä. Soita ensikotiin tai sossuun tai neuvolaan tai lääkräille tai mihin tahansa ja kerro kaikki. Tai kerro vaikka äidillesi tai kaverin äidille tai kelle tahansa aikuiselle. Ne auttaa sua eteenpäin.
Jos sun kaverit jättää sut sen takia, et sä oot erilainen raskaana, niin ne jättää sut kohta sen takia, et sulla on lapsi. Vai aiotko piilotella sitä ja jättää sen kotiin ja olla niin kuin sitäkään ei olisi?
Kirjoitat, että mielestäsi ikäisesi kuuluisi pelätä pimeää, ei synnytystä. Kirjoitat myös, että raskaus oli suunniteltu. Itse siis valitsit pelätä mieluummin synnytystä kuin pimeää. Nyt on elettävä sen mukaan! Kannattaa myös asennoitua siihen, että helpommaksi olosi tuskin tulee synnytyksen jälkeen! Onnellinen ehkä olet, mutta väsymys jatkuu, luultavasti monta kuukautta. Tulee uusia haasteita, pieniä ovat loppuraskauden vaivat niihin nähden. Ei vaivaa supistukset tai painontunne, mutta olet 24 tuntia sidottuna lapseen ja se voi käydä raskaaksi jos olet yksin.
Tylyä tekstiä, mutta mielestäni sinun on hyvä tietää mitä tuleman pitää jotta osaat asennoitua! Vauva on ihana, suloinen ja kaikki, mutta helppoa ei ole sen ihanuuden hoidosta vastaaminen! Toisille se tosin käy helpommin, toisille vaikeamman kautta. Toiset masentuvat, toiset eivät.. toiset väsyvät, toiset eivät juurikaan.. Mutta KAIKKIEN esikoisen saaneiden elämä muuttuu totaalisesti synnytyksen jälkeen!
Suosittelisin nauttimaan viimeiset viikkosi siitä, että voit vielä tehdä mitä haluat. Nukkua ja syödä kun huvittaa, löhöillä tai ulkoilla..
Koska olet ottanut suuren tehtävän vastaan ja aiot lapsenne yksin kasvattaa, pitää sinun käyttäytyä sen mukaisesti! Helpota toki tehtävääsi ja opettele puhumaan tunteistasi ja voinnistasi! Miksi et juttele ystävien äitien tai neuvolatädin kanssa jos he ovat kiinnostuneita olostasi ja saman kokeneita?? Miksi sinun pitäisi esittää muuta kuin miten asiat ovat? Ei se ole valittamista jos kertoo miltä tuntuu! Kun puhut, huomaat, että raskaatkin asiat saavat pienemmän mittasuhteen. Pelkäätkö niin paljon synnytystä, että et halua keskustella tilastasi? Pelkoonkin auttaa puhuminen, varmasti!
Kasvattajana sinun on osattava tehdä lapsen etujen mukaisesti ja se tarkoittaa sitä, että sinun on voitava hyvin! Hanki ihmeessä se ihmissuhdeverkostosi jo ennen synnytystä, koska sen jälkeen et ehkä jaksa/ehdi. Huolehdi, että sinulla on ympärillä edes muutama sellainen ihminen kenelle voit jutella kaikesta mieltä vaivaavasta ja kysyä apua tarvittaessa! Tämä on lapsenkin etu!
Neuvolassa puhut ilman muuta synnytyspelostasi! Kuka tulee tukihenkilöksesi synnärille? Yritä ajatella synnytys luonnollisena juttuna, joka hoituu omalla painollaan (nykyiset kivunlievityskeinot ovat hyviä, vaadi ajoissa helpotusta!). Sinä selviydyt siitä ja jälkeenpäin (pientä vauvaasi sylissä pitäen) olet onnellinen sekä ylpeä, että teit sen!
Sinä poikkeat kavereistasi! Hyväksy se ja ole siitä ylpeä! Silloin kaverisikin voivat sen hyväksyä ja olla sinusta ylpeitä. Luota itseesi ja puhu kavereidesi kanssa. Pyydä, että he vierailevat luonasi nyt sekä lapsen synnyttyä. Olet nyt tulossa äidiksi ja aikuiseksi, uskalla käyttäytyä sen mukaisesti.
Paljon voimia sinulle! Uskalla olla avoin tunteillesi ja puhua niistä.
Jos joku tämän sattuisi lukemaan, oli sitten teini-äiti tai vanhempi, joka yksin synnyttää.
Minä olen elänyt odotusajan yksin ja lastani hoitanut vauvasta asti yksin nyt yli 15 vuotta.
Tässä aikaisempi kirjoittaja mainitsi, että vauvaan on sidottu 24 tuntia vuorokaudessa. joskus tuntuu että siihen vuorokauteen ei riitäkään tämä 24 tuntia.
Sen opin, mutta liian myöhään, että täytyy osata pyytää apua. Minä sitä en osannut. ajattelin että täytyy jaksaa. minulla on aika iso perhe, joilta olisin voinut pyytää apua vauvan hoidossa että itse olisin päässyt tuulettumaan.
Meni muutama vuosi, aika useitakin vuosia, sitten kun lapsi oli n. 5 - 6 vuotias, melkein romahdin ja mielenterveyteni oli pettää pelkästä väsymyksestä. kun ahdistus oli suurimmillaan, en pystynyt soittamaan apua ja kun helpotti niin ajattelin että kyllähän se tästä taas..
onneksi tuli sellainenkin päivä että tajusin että en selviä ilman apua. soitin psykiatrille ja kävin siellä puoli vuotta. alussa itkin pelkästä väsymyksestä.
yksi siskoistani sanoi minulle myöhemmin saatuaan lapsen että hän ei voinut ymmärtää kuinka väsynyt minun täytyi olla, ja pyysi anteeksi että ei osannut tarjota apua. hänellä on sentään mies tukena, mutta silti kun oli viikonloppuja joskus yksin lapsen kanssa, niin hän sanoi että niitä auttavia käsiä jäi kaipaamaan.
Minulla niitä ei ollut koskaan.
Äitiys yksin on todella rankkaa, jos ja kun ei osaa pyytää apua.
Alkuperäinen provo oli aika hyvä, ja todella hyvä että provoksi ilmoittautui.
.....
Mielestäni sun pitäisi rauhoittaa vähän tuota tahtiasi.
Sä olet viimeisilläsi raskaana ja vaikka et ehkä haluaisi niin poikkeat todellakin kaverestasi!Eivät he tosiaankaan tiedä mitään raskaana olemisesta,synnytyksen lähestymisestä/alkamisesta eivätkä mistään muustakaan asioista joista sinä tulevana äitinä tiedät.
Todellakin kerro voinnistasi heille rehellisesti,jos eivät sitä ymmärrä niin mitä kavereita ne sellaiset ovat?Heidän pitäisi jollakin tapaa yrittää tukea sinua,tai no..riippuu tietenkin minkä ikäisistä ihmisistä on kysymys?
Kovin nuoret tuskin ymmärtävän/osaavat olla tukenasi.
Et voi juosta kavereiden perässä kaupungilla ajatellen että juoksisit normaalistikin.Raskaushan juuri on syy olla juoksematta!Ihan sama vaikka menisitkin ellet olisi raskaana!
Kirjoitit että muidenkaan ikäistesi ei ole vaikea liikkua,ei siis sinunkaan.Ei pahalla mutta tulitko ajatelleeksi että sinulla on lapsi kohdussasi,ikätovereillasi välttämättä ei?Kuinka voit edes ajatella olevasi yhtä ketterä kuin toiset?
Hakeudu sellaisten ihmisten seuraan jotka sua ymmärtää.Kavereittesi äidit ovat ilmeisesti vähän huolissaan sinusta?(ja syystä)
Älä hyvä ihminen tuota rataa jatka,siitä ei hyvä seuraa.Mites sitte ajattelit menemiset hoitaa kun on vauva kotona ja kaverit raakkuu kaupungille?
JÄRKI KÄTEEN NYT,SUSTA TULEE ÄITI!!
Ei tämmöistä olekkaan........mutta mitäs jos oikeasti onkin!! MIETTIKÄÄ SITÄ.. Ja sitä saatte pitkään miettiäkkin.
Aikuiset tän luultavasti tajuaakin, mutta lapsia pitäisi varmaan vähän herätellä. Ei elämä aina ole niin ruusuista kuin luullaan.
"Toivon hartaasti että tämä tyttä on provoilija!"
Sanoisin noin, jos tälläisen näkisin. Mikä sitten sai keksimään tälläistä..? :)
Ymmärrätekö, että todella kauheaa, että maailmassa on asiat näin. :(
Tälle pitäis tehdä jotain....kaikki on Jumalan käsissä. Miettikää sitäkin.
Tämä oli ylemmältä taholta tarkoitettu niin, että teen näin. Keksin provon, joka toivottavasti herättää ihmisten mietteitä. Olisin voinut tietty käyttä omaa asiallisuuttani ja olla kirjoittamtta koko juttua.
Miettikää, jos Suomessa on jollain asiat näin... Se tyyppi on samassa ongelmassa ja sai ehkä apua lukiessaan minun provoilua.
Suoritin asian kunnialla loppuun ja paljastutin itseni. Älkää enää kommentoiko turhia!
~KIITOS~
Olet varmaan tyytyväinen nyt? Tiedoksesi, että tämänkaltaisia "tapauksia" oikeasti on! Miksikäs se siitä satunnaisten nettailijoiden havahtumisesta muuttuu? Pitäisikö perustaa yhdistys tämän havahtumisen seuraksena? Olisihan tuon havahduttamisen voinut tehdä ilman provokaatiotakin, vai? Kyllä siinä täytyi olla mukana sairas-puolesikin. Havahtukaamme siitä, että tälläisiä toisten kustannuksella pilailevia yksilöitä on paljon!
En halua olla se sairas yksilö, vaan ehkä yritänkin parantua. :( Toivon mukaan en satuttanut toisia.