Hei!
Olen seurannut tätä suhteeellisen hyvää ja mielenkiintoista keskustelupalstaa muutaman päivän ja ajattelin kirjoittaa omasta tilanteestani hyvien neuvojen toivossa.
Olen 36-vuotias mies ja avioliitossa 32-vuotiaan vaimoni kanssa. Aloitimme seurustelun lähes kymmene vuotta sitten ja naimisiin menimme vuonna 1998. Ennen tämän seurustelun alkamista olin viettänyt lähes kymmen vuotta melkoisen aktiivista elämää seksuaalisesti.
Arvostin tässä suhteessa enemmän muita arvoja, kuten elinikäisen suhteen rakentamiseksi tuleekin. Suhteellisen vähäinen seksi ei tuntunut olevan kovinkaan suuri ongelma alkuvuosina. jo alkuun vähäinen seksi (noin 1krt/viikko) alkoi harveta siitäkin, etenkin esikoisen syntymämme jälkeen (-99). Vähitellen "vitutus" (nyt ymmärrän mistä tämä niin paljon väärinkäytetty sana tulee alunperin! :) ) vain lisääntyi - enimmäkseen tiedostamattanikin.
Viimeiset neljä-viisi vuotta puuttessa eläminen on vaivannut minua lähes päivittän. Se näkyy ärtymisenä ja pettymyksenä. Toki tilanne vaihtelee - toisinaan menee päiviä, että en kaipaa seksiä. Olen kateellinen ihmisille, joiden seksielämä on kunnossa. Näin kesäisin jopa vältän julkisia paikkoja, että en näkisi puolialastomia naisia.
Ehdotin vaimolleni haluttomuuden syyn tutkimista jo noin yhden vuoden seurustelun jälkeen. Konkreettista alkoi tapahtua viime vuoden kesäkuussa, kun menimme seksuaaliterapiaan.
Terapian alkuvaiheessa selvisi, että vaimoani vaivasi ahdistuksenomaisesti teini-iässä koetut seksuaaliset ahdistelut. Hän ei ole niistä minulle juurikaan voinut kertoa, mutta kyseesä linevät jonkinlaiset "kopeloinnit" poikien taholta. Kokemuksena näitä voi terapeutin mielestä verrata raiskaukseen.
Puolisoni terapiaa on jatkunut yli vuoden. Tämän aikana seksi välillämme on jäänyt lähes kokonaan pois. Enää sitä on ollut noin kahden kuukauden välein. Tilanne itselleni kävi vaikeaksi keväällä. Olin pettynyt terapian tulokseen. Terapia kylläkin vapautti vaimoani ahdistuksista ja vanhoista traumoista. Voisi sanoa, että leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli.
Pettymykseni purkautui keväällä jaksamattomuuteeni jatkaa seksitöntä suhdetta. Tämän jälkeen kävimme yhdessä samaisella terapeutilla perheterapiassa. Terapeutin ja vaimoni mielestä seksuaalisen terapian jatkamiseen ei ole mitään edellytyksiä jos suhteemme ei korjaannu tasapainoiseksi. Toisin sanoen olemme pattitilanteessa: Minun täytyy oppia olemaan tuntematta puutteessa elämistä ja täysin unohtaa "vitutukseni" ja arsytykseni, jotta seksuaaliterapia voisi jatkua.
Olen yrittänyt kovasti tutkiskella itseäni ja etsiä vikaa itsestäni. Tiedän, että olen seksuaalisesti kenties keskitasoa aktiivisempi, mutta haluan korostaa, että hellyys ja fyysinen läheisyys on minulle vähintään yhtä tärkeää kuin itse akti. Hellyyttä ja läheisyyttäkään meillä ei juuri ole.
Olen myös pohtinut, voisiko ärtymykseni johtua jostain muusta syystä ja projisoin sen puuttesta johtuvaksi. Tämä voisi olla osittain mahdollista, mutta en löydä syytä mahdolliseen muuhun syyhyn. Olen myös itse käynyt psykolgilla itseäni inventoimassa. Mitään erityistä ei ole löytynyt. Toki tunteista puhumista kannattaa kehittää, oli psygologin neuvo.
Eilen yritin varovasti ottaa asiaa esille. Halusin tietää, mitä hän tekisi tilanteessani. Petyin hänen vastaukseeni "Jos et osaa puutteeesa elää, niin sitten täytyy erota"
Sain myös ryöpyn syytöksiä osakseni: Mm. pilasin hänen pitkään jatkuneen kehityksensä naisena. Hän oli todella loukkaantunut. Vetosi myös siihen, että meillä on ollut peräti kolme kertaa seksiä nyt yhteisen loman aikana. Virheekseni vihjailin seksin laadusta, (vakiokuvio, aina sängyssä, hän ei liiku...) mikä oli myös virhe.
Erota en haluaisi. Meillä on kaksi ihanaa lasta ja elämä muuten mallillaan.
Anteeksi tämä viestin pituus. Yritin kijoittaa olennaisen.
Olen seurannut tätä suhteeellisen hyvää ja mielenkiintoista keskustelupalstaa muutaman päivän ja ajattelin kirjoittaa omasta tilanteestani hyvien neuvojen toivossa.
Olen 36-vuotias mies ja avioliitossa 32-vuotiaan vaimoni kanssa. Aloitimme seurustelun lähes kymmene vuotta sitten ja naimisiin menimme vuonna 1998. Ennen tämän seurustelun alkamista olin viettänyt lähes kymmen vuotta melkoisen aktiivista elämää seksuaalisesti.
Arvostin tässä suhteessa enemmän muita arvoja, kuten elinikäisen suhteen rakentamiseksi tuleekin. Suhteellisen vähäinen seksi ei tuntunut olevan kovinkaan suuri ongelma alkuvuosina. jo alkuun vähäinen seksi (noin 1krt/viikko) alkoi harveta siitäkin, etenkin esikoisen syntymämme jälkeen (-99). Vähitellen "vitutus" (nyt ymmärrän mistä tämä niin paljon väärinkäytetty sana tulee alunperin! :) ) vain lisääntyi - enimmäkseen tiedostamattanikin.
Viimeiset neljä-viisi vuotta puuttessa eläminen on vaivannut minua lähes päivittän. Se näkyy ärtymisenä ja pettymyksenä. Toki tilanne vaihtelee - toisinaan menee päiviä, että en kaipaa seksiä. Olen kateellinen ihmisille, joiden seksielämä on kunnossa. Näin kesäisin jopa vältän julkisia paikkoja, että en näkisi puolialastomia naisia.
Ehdotin vaimolleni haluttomuuden syyn tutkimista jo noin yhden vuoden seurustelun jälkeen. Konkreettista alkoi tapahtua viime vuoden kesäkuussa, kun menimme seksuaaliterapiaan.
Terapian alkuvaiheessa selvisi, että vaimoani vaivasi ahdistuksenomaisesti teini-iässä koetut seksuaaliset ahdistelut. Hän ei ole niistä minulle juurikaan voinut kertoa, mutta kyseesä linevät jonkinlaiset "kopeloinnit" poikien taholta. Kokemuksena näitä voi terapeutin mielestä verrata raiskaukseen.
Puolisoni terapiaa on jatkunut yli vuoden. Tämän aikana seksi välillämme on jäänyt lähes kokonaan pois. Enää sitä on ollut noin kahden kuukauden välein. Tilanne itselleni kävi vaikeaksi keväällä. Olin pettynyt terapian tulokseen. Terapia kylläkin vapautti vaimoani ahdistuksista ja vanhoista traumoista. Voisi sanoa, että leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli.
Pettymykseni purkautui keväällä jaksamattomuuteeni jatkaa seksitöntä suhdetta. Tämän jälkeen kävimme yhdessä samaisella terapeutilla perheterapiassa. Terapeutin ja vaimoni mielestä seksuaalisen terapian jatkamiseen ei ole mitään edellytyksiä jos suhteemme ei korjaannu tasapainoiseksi. Toisin sanoen olemme pattitilanteessa: Minun täytyy oppia olemaan tuntematta puutteessa elämistä ja täysin unohtaa "vitutukseni" ja arsytykseni, jotta seksuaaliterapia voisi jatkua.
Olen yrittänyt kovasti tutkiskella itseäni ja etsiä vikaa itsestäni. Tiedän, että olen seksuaalisesti kenties keskitasoa aktiivisempi, mutta haluan korostaa, että hellyys ja fyysinen läheisyys on minulle vähintään yhtä tärkeää kuin itse akti. Hellyyttä ja läheisyyttäkään meillä ei juuri ole.
Olen myös pohtinut, voisiko ärtymykseni johtua jostain muusta syystä ja projisoin sen puuttesta johtuvaksi. Tämä voisi olla osittain mahdollista, mutta en löydä syytä mahdolliseen muuhun syyhyn. Olen myös itse käynyt psykolgilla itseäni inventoimassa. Mitään erityistä ei ole löytynyt. Toki tunteista puhumista kannattaa kehittää, oli psygologin neuvo.
Eilen yritin varovasti ottaa asiaa esille. Halusin tietää, mitä hän tekisi tilanteessani. Petyin hänen vastaukseeni "Jos et osaa puutteeesa elää, niin sitten täytyy erota"
Sain myös ryöpyn syytöksiä osakseni: Mm. pilasin hänen pitkään jatkuneen kehityksensä naisena. Hän oli todella loukkaantunut. Vetosi myös siihen, että meillä on ollut peräti kolme kertaa seksiä nyt yhteisen loman aikana. Virheekseni vihjailin seksin laadusta, (vakiokuvio, aina sängyssä, hän ei liiku...) mikä oli myös virhe.
Erota en haluaisi. Meillä on kaksi ihanaa lasta ja elämä muuten mallillaan.
Anteeksi tämä viestin pituus. Yritin kijoittaa olennaisen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oli mielenkiintoista luettavaa. Olen kanssasi saman ikäinen ja mieheni myös.
Meidän avioliitossamme (yli 10v) on todella vähän seksiä. Viimevuosina lähinnä krt/vuosi. Seksimme on aina ollut korkeintaan kivaa, ei kummempaa.
Mieheni ei ole koskaan valittanut, enkä minä. Joskus vuosia vuosia sitten yritin vietellä hänet ostamalla kauniita alusasuja (olen valitettavan pienirintainen, muuten kuulema kaunis) ja hän torjui minut. Ajoitus oli kuulema väärä. Meni ehkä vuosi... yritin kerran sängyllä loikoillessamme hiplata häntä ja taas hän torjui minut. Olin kuulema mennyt liian suoraan asiaa.
Sen koommin en ole vongannut. Kerran kauan sitten petin häntä (hän oli silloin myös pettänyt minua, toistemme tietämättä). Se yö mullisti käsitykseni seksistä. Kaikki oli mahtavaa ja ihanaa ja vieläkin tulee lämmin kun muistelee. Se pelasti itsetuntoni, että minä voin nauttia niin paljon ja toinen voi nauttia minusta yhtä paljon.. ja sanoo sen minulle ääneen. Jos sitä yötä ei olisi tullut olisin voinut laskea alapääni täyteen uretaania, eihän sillä mitään käyttöä olisi ollut. (Eikä sen jälkeen paljon muutenkaanole ollut.) Mieheni pettämisreissu oli kuulema ollut kamala, eikä hän ainakaan omien sanojensa mukaan ollut nauttinut.
Olen viimeaikoina harkinnut vakavasti syrjähyppyä, sillä tiedän, että vaikka asiasta keskustelisin mieheni kanssa, asia ei muuksi muuttuisi, meillä kahdella ei siinä suhteessa kemia pelaa. Muuten arki sujuu ja olemme toistemme hyvät ystävät, enkä haluaisi erota.
Mutta kyllä joskus tekisi niin pirusti mieli...
Saan usein ehdotuksia, ja joskus jopa mielenkiintoisia, mutta tähän mennessä olen vain väistänyt ne kauniisti hymyillen.
En haluaisi olle kenenkään "panopuu" vaan haluaisin tasavertaisin petikaverin joskus harvoin!!!
VÄÄRIN!!! Tiedetään... Kyllä elämä on per****stä!!
Hyvä lady, tarinasi kolahti minuun todella kovaa. Vaikka näitä vastaavia juttuja on pilvin pimein kuten jo useasti todettu, niin kertomuksessa on muutama minua todella syvältä kirpaiseva kohta. Toivoisin, että kirjoittaisit minulle ([email protected]). Uskon, että voin auttaa sinua, ainakaan et häviä mitään. En tarkoita syrjähyppyä. Minua auttaisit kertomalla tunteistasi eräiden asioiden suhteen. Porkkanaksi sanon, että vaimoni sai hiljattain orgasmin. Ei siinä muuten, mutta oli ensimmäinen vuosiin. Minä aloin muuttua ja hän alkoi hämmästyä.
Oman tilanteensa kuvauksia näkee näköjään jatkuvasti. Meillä minä olen mies ja nainen haluton. Yhä jaksetaan yrittää, mutta vaikeata alkaa olla. Yhden asian haluaisin tuoda esiin ja haluaisin kuulla kokemuksia. Olemme molemmat olleet alusta lähtien tietoisia, ettei naiseni ole juurikaan ollut minusta seksuaalisesti kiinnostunut ja suhde on aina ollut melko kiihkoton. Exän kanssa hän on saanut sen täydellisen orgasmin, jota minä en pysty antamaan. Kaikkeni haluan yrittää, mutta onko minulla toivoa? Sanokaapa se naiset. Se nimittäin pelottaa, kun lähes kaikessa "oppimateriaalissa" puhutaan sen rakastumisen kiihton muistelemisesta ja palauttamisesta. Antakaa minulle yksikin "tyhjästä syttymisen" kokemus, niin jaksan sillä pitkään. Monessakin mielessä.
Sillä olen itse kokenut tuon saman kuvion paitsi seks.terapian. Emme ole päässeet seks.terapiaan. Tosin perheterapiassa olemme muutamia kertoja käyneet. Lopetin kun kyllästyin vatvomaan asioitamme ilman että saimme apua.
Mieheni ei edes ollut innokas/avoin asialle.
'Terapeutti'-mies oli tosi kiva ja ymmärsi myös minun tuskaani. Hän itseasiassa oli sitä mieltä, ettei minun tarvitsisi kärsiä tässä suhteessa.
Mieheni jotenkin esitti terapeutille, samoin esitti/näytteli kun viime syksyä osallistuimme ensimmäiselle ja viimeiselle parikurssillemme.
Ei hän sellainen ole kotioloissa.
Ei edes koske minuun, ei kuuntele päivän kuulumisia saati katso minuun päin. Elän kuivuudessa. Koen kiusallisena tällaisen yhteisasumisen niinpä nukun nykyisin eri huoneessa, lapseni huoneen lattialla patjalla.
Ystäväni ovat raivoissaan, koska olen ulkoisesti 'mitä viehättävin' ja älykkyydessäni tai luonteessani ei pitäisi olla moittimista.
En tiedä mihin mieheni pyrkii 'kieltäessään' minulta rakkauden ja seksin, mutta varmaa on, etten kestä kauaa.
Hänen erinäiset 'käytöshäiriönsä' väsyttävät minua niin, että saatan nukahtaa iltaisin jo 19.
Se on masentavaa. Hän ikäänkuin väsyttää minut.
Normaalisti olen erittäin energinen ja pirtsakka.
Voi tätä yksinäisyyden ja kuivuuden määrää, mitä koen tässä parisuhteessa. Kaikkea olen yrittänyt paitsi pettämistä.
Olen iloinen, että sinä kirjoitit tälle palstalle kärsimyksistäsi.
Tunne on yhteinen.
Muutama ajatus edellisistä kirjoituksiin liittyen.
Nimimerkille "Ystävä hyvä" haluaisin sanoa, että asiasiovat vielä paljon huonommin kuin minulla. en tiedä, miten voisin auttaa sinua. Lapsesi on/ovat sinulle varmasti tärkeitä, etkä haluaisi erota. Jotain täytyisi keksiä - Keksikäämme yhdessä.
Se, että riittääkö "lapset ja elämä mallillaan" kompeisoimaan läheisyyden ja seksin puutetta on kysymys, jota pohtii usein.
Näiltä sivuilta jää lähes yksipuolinen kuva salarakkaussuhteiden ylivoimaisuudesta liiton pelastajana. Onko todellakin näin?
...salarakkaussuhteista tuskin on, mutta varmastikin ne auttavat kestämään arkea sellaisessa liitossa, josta seksi ja kenties läheisyyskin puuttuvat, mutta jonkalaisesta kaikki eivät jostain syystä voi tai halua irrottautua.
Vieraissa käymistä on vaikea tuomita silloin, kun kyse on esim. sinun kuvaamastasi liitosta. Olet yrittänyt pitkään muuttaa tilannetta paremmaksi siinä onnistumatta. Miksi sinun pitäisi kuolla pystyyn ja alistua siihen, että puolisosi määrittelee suhteenne eroottisen laadun? Ja todellakin, kuinka hän voi käydä entistäkin haluttomammaksi terapiansa edetessä?!?
sulla kyllä riittää vähän liiankin kanssa. Olen itse vaimoni kanssa ollut 15 vuotta naimisissa ja rakastelemme noin 3-5 kertaa viikossa. En voisi kuvitellakaan tilannetta että määrä olisi noinkin alhainen kuin sanoit. Kannattaa erota ja hommata kunnon (seksi)elämä.
...lohtua kun huomaa, että en paini yksin tällaisten ongelmien edessä. Olen yllätykseni huomannut tältä palstalta, että tämän ongelman kanssa painivat vähintään yhtä paljon myös naiset. Olen ehkä vähän naivisti luullut puutteessa elämisen olevan lähinnä miesten ongelma. Anteeksi naiviuteni. Jos vielä päädyn eroon tai pettämiseen, niin toivoisimpa kohtaavani hellän ja halukkaan naisen, joka todella ymmärtää läheisyys merkitsee tässä katoavassa elämässä.
Hyvät ihmiset, menkää vaikka vieraisiin niin saatte lämpöä tai hankkikaa salarakas. Ei kenenkään ihmisen ole hyvä olla yksin. Ei kannata loppuelämäänsä odottaa jos toinen muuttuisi koska niin ei tule käymään vaikka kuinka toivoisi.
Jos avioliitosta jopa toisen ihmisen halaukset, koskettelu ja lämpö niin mikä liitto se silloin on? Ei ainakaan avioliitto! Tulee mieleen rahaliitto.
Voittehan toisaalta odotella vanhuuttta kun sammalta alkaa kasvaa ja maanvetovoima kasvaa tarpeeksi suureksi, eihän siinä mene kuin 40 vuotta.
Kuvaamasilaisista tilanteista ja vastaavista joista olen kuullut ja nähnyt on mieleeni tullut että joissain (huom: joissain) tapauksissa taustalla voi olla sekin että se rakkauden ja intohimon tunne on toiselta yksinkertaisesti sammunut. Ei siinä välttämättä terapiat auta. Onko se, lapset ja elämä mallillaan oikea syy olla suhteessa? Entäpä jos kumppani ajattelee itsekin siten, että tässä nyt ollaan näin ja tullaan olemaankin kun ollaan yhdessä aina oltu ja naimisiinkin menty. Voihan sitä toista rakastaa vaikka rakkaus olisikin hiipunut ystävyydeksi. Kyllähän seksi ja hellyys parisuhteeseen kuitenkin kuulee, eikös sitä muuten olla vaan kavereita? Nämä olivat siis vain mietteitä yhdestä vaihtoehdosta.
Olen ollut naimisissa yli 20 v ja vähitellen avioliitto on viilennyt, nyt tunnen että olemme mieheni kanssa lähinnä kämppäkavereita. Ei tietoakaan mistään lämmöstä ja läheisyydestä, halauksista tai hellistä sanoista. Seksiä 0-1 kertaa/kk ja sekin sellainen rutiininomainen operaatio, mieheni laukeamisen jälkeen hän poistuu sängystä pesulle eikä tule mieleenkään kysyä sainko minä orkkua! No, siihen voisin vain vastata etten ole koskaan saanut. Esileikki jää pariin minuuttiin, koska mieheni haluaa heti päästä itse asiaan.
Mieheni ei arvosta minua, hänellä on kaikenlaista ihmeellistä kaunaa ja kateutta, joka aina riidan tullen nostaa päätään. Hän pitää minut ihan tyhmänä eikä arvosta mielipiteitäni. Kyselee neuvoja usein kaikilta muilta kuin minulta. Lapsillemme hän on ilkeä ja sadistimainen komentaja. Komentaa myös minua ja pyrkii puuttumaan jopa syömisiini.
Minulla on ollut nyt 3 vuotta salasuhde mieheen joka antaa minulle arvoa, hän nauttii seurastani ja sanoo että olen ihana ihminen. Tunnen että olen hänen kanssaan samalla aaltopituudella, ystävyytemme on muuttunut rakkaudeksi vähitellen. Seksi hänen kanssaan on ikimuistoista. Joskus omatuntoni soimaa minua, olenhan naimisissa, mutta meillä on vain yksi elämä.
Kertomuksestasi tulee tunne, että vaimosi kiusaa sinua tahallaan olemalla haluton seksin suhteen. Hän nauttii siitä että voi määrätä milloin seksiä harrastetaan. Kuitenkin sinun kannattaa miettiä mitä elämältä haluat, mielestäni ei ole oikein että joutuisit tyytymään nykyiseen tilanteeseen loppuelämäksesi.
Miksi siis kituutat itseäsi kuvamassasi suhteessa sadistimiehen kanssa?? Elät kahta elämää, josta toinen antaa energiaa ja elämäniloa ja toinen ryöstää sen kaiken. Tilanne - = 0.
Mikä on se syy, että jatkat avioliittoa. Mikä teillä on hyvin. Etenkin minulle kolahti se, että miehesi on ilkeä ja sadistinen lapsillenne!!
En usko, että vaimoni tahallaan pihtailee. Uskon, että hänellä olevan joitain traumoja, mutta ihmetteleln, miten ne voivat vaikuttaa noin voimakkaasti. Ja etenkin ihmettelen, miten traumat pahenevat ajan myötä.
Parisuhde ilman seksiä ei ole oikea parisuhde silloin, kun seksittömyys on vain toisen osapuolen tahto. Mielestäni vaimosi on kohtalaisen itsekäs keskittyessään kohentelemaan omaa persoonaansa tajuamatta, että te loittonette toisistanne kaiken aikaa.Rohkenen epäillä, että hän jopa jossain määrin "pakenee" ahdistelutraumoihinsa, koska sellaiset ovat aika helppoja ja päteviä selityksiä.Paljon kiusallisempaa ja vaikeampaa olisi sanoa esim. että seksi on vastenmielistä ja likaista tai mitäänsanomatonta, mieluummin töllöttäisin vaikka telkkaria. Kuinka hän voi edellyttää sinulta selibaatissa elämistä, vaikka tietääkin sinun olevan aktiivisempi teistä kahdesta? Rakastatteko toisianne vai oletteko yhdessä vain tottumuksesta tai velvollisuudesta?
Mikäli haluatte jatkaa yhdessä, mutta vaimoasi ei seksi edelleenkään hirveästi kiinnosta etkä sinä tahdo kastraatiota:), niin kannattaisi varmaankin sopia jonkinlaisista pelisäännöistä eli esim. siitä, että voisit joskus piipahtaa vieraissa, kunhan olet tahdikas ja hienotunteinen ja hoidat homman älykkäästi. Seksittömyys ottaa terveyden päälle silloin,kun haluja on!