"omat polut aina parhaita!" sanoi otava tuolla alempana. Sitä mieltä minäkin olen aina ollut, ja siksi minä olen nyt aika omituinen tyyppi. Sellainen vähän pelottava josta ei tiedä mitä se ajattelee. Ja vaikka tietäisi ei ymmärtäisi.
Ei tietenkään ketään voi koskaan täysin ymmärtää. Mutta toisaalta ei sellaista ihmistä jaksa, jota ei ymmärrä riittävästi.
Onko totuus tosiaan niin lohduton, että kun riittävän kauas metsään seuraa sitä omaa polkuaan niin aika epätodennäköistä on, että joku muukin siihen kolkkaan on sattunut? Tai että joku jaksaisi seurata sitä mutkittelevaa, kivistä polkua edes vähän lähemmäs?
Vai pitääkö itse kääntyä takaisin? Se olisi minusta vielä lohduttomampaa; että erilaisuus olisi hyväksi vain tiettyyn rajaan asti. Että sittenkin pitäisi olla samaa massaa sopiakseen muiden joukkoon.
Ei tietenkään ketään voi koskaan täysin ymmärtää. Mutta toisaalta ei sellaista ihmistä jaksa, jota ei ymmärrä riittävästi.
Onko totuus tosiaan niin lohduton, että kun riittävän kauas metsään seuraa sitä omaa polkuaan niin aika epätodennäköistä on, että joku muukin siihen kolkkaan on sattunut? Tai että joku jaksaisi seurata sitä mutkittelevaa, kivistä polkua edes vähän lähemmäs?
Vai pitääkö itse kääntyä takaisin? Se olisi minusta vielä lohduttomampaa; että erilaisuus olisi hyväksi vain tiettyyn rajaan asti. Että sittenkin pitäisi olla samaa massaa sopiakseen muiden joukkoon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kun kulkee omia polkujaan;voi jopa joutua/päästä sinne ALKUMETSÄÄN(OLETKO MUUTEN LUKENUT kys.kirjaa;Holdstock tai jotain..).mutta ei kait sinne parane kuitenkaan jäädä lopullisesti..Paras kait olisi jos sinne voi halutessaan mennä, mutta osaa/haluaa/muistaa myös tulla sieltä pois;eikä myöskään kierrä ympyrää..
niin;ongelmahan lienee siinä,että ajantaju menee omilla poluilla ja alkaa itse muuttua osaksi alkumetsää niin paljon,että muut eivät enää tunne/näe sinua putkinäöltään..
Siinä sitä riittääkin ajateltavaa. Luulen että parasta olisi kääntyä takaisin.