Lapsuuden traumat

kaikenlaisia tunnevammoja jäänyt ...Vaikeaa on varmaan jos kotona on käytetty runsaasti alkoholia tai muita piristeitä,vanhemmat eivät aina ymmärrä minkä jäljen se jättää lapsiin.Minun lapsuus kodissani ei ollut sitä ongelmaa mutta molemmat vanhemmat olivat olleet sodassa ja niitä jälkiä paikkailtiin hyvin agressiivisin ja rivakoin ottein...on sanottu että sodanjälkeinen sukupolvi kantaa niitä sodasta jääneitä traumoja...

enkä varmaan saa sitä käsiteltyä koskaan pois.

Minulla oli niin tavallinen ja onnellinen lapsuus, ettei ainoatakaan traumaa siitä onneksi jäänyt. Perheessä ei koskaan huudettu, ei ryypätty, eikä ollut muitakaan sellaisia asioita, joita sais aikuisena kauhulla muistella. Onneksi näin.

Joo, mä olen aina ajatellut, että mulla on ollut ihan normaali lapsuus. Joku sitten kerran vähän enemmän mua tunteneena kauhisteli, että onpa ollut kamalaa. Suurimmalla osalla kai on ongelmia ollut ja riippuu ihmisestä, kuka kestää mitäkin ja joku voi pitää toisten mielestä "pieniäkin" juttuja tosi traumaattisina.

Onhan se ollut tuo alkoholisti isä, jonka sisälle
aina sotamuistot syttyi, kun viinaa joi.
Naapureita joskus haettiin apuun ja välillä öisin
taksilla suhattiin mummolaan yöpaidassa.
Toisinaan nukuttiin äitin kanssa veskin lattialla,
kun oven sai lukkoon.
Ja marttyyri-äiti, tyypillinen alkoholistin vaimo,
joka kuitenkin jossain vaiheessa tajusi erota.
Hyviä tyyppejä ne oli kuitenkin molemmat omine
ongelmineen, tausta se oli heilläkin.

En mä huomaa niistä juuri traumoja jääneen tai
no alkoholisti-miestä en itse katsoisi ja jos joku mua kerran löis, niin ei taatusti toista kertaa. Se on mielestäni ihan hyvä periaate, en traumaksi kutsuisi. Marttyyriksikään en ole alkanut.

Eiköhän nuo asiat ole tässä aikuisen mielessä jo käsitelty aikaa sitten ja isällekin tilitetty jo kymmeniä vuosia sitten, ennenkuin ehti kuolla.
No joo, on yx juttu: jos oikein pelottaisi, niin se vessa olis yhä tuttu turvapaikka.
Eikä se lyöminen koskaan muhun suuntautunut, se oliskin ollut paljon suurempi juttu.

Isää ja äitiä muistan ihan positiivisesti omine ongelmineen ja paljon on hauskojakin muistoja, paljon ovat myös minulle antaneet!
Niistä sitten toisaalla.

En oikein usko siihen, että kenelläkään on ollut täysin onnellista lapsuutta. Jos joku näin väittää, haluaa hän elää jossain onnellisuuden harhassa, eikä halua tiettyjä tosiasioita tunnustaa. Ei sellaisia mallivanhempia olekaan, jotka osaisivat ja kykenisivät joka tilanteessa toimia oikein. Jokaisella kun kuitenkin on se oma taustansa, usein täynnä unohduksiin painettuja kipeitä tunteita, pelkoja ja menetyksiä.

Sodan aikana syntynyt sukupolvi on yrittänyt vain jotenkin kahlata eteenpäin ilman "turhia" psykologisointeja. Traumat ja käyttäytymismallit valitettavasti siirtyvät sukupolvelta toiselle, ellei kukaan uskalla ketjua katkaista.

Itse olen joutunut aikoinaan kelaamaan omaa lapsuuttani ja itsetuhoista käyttäytymistäni terapiassa monen vuoden ajan. Nyt pärjään aika hyvin itseni kanssa. Osaan ajatella, että omilla vanhemmillani on omat lapsuuden traumat käsittelemättä, eivätkä he ole kyenneet niistä lähtökohdista toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Surullista on, että kun itse on lähtenyt ns. "totuuden" tielle, huomaa, että kaikki eivät siihen kykene, vaan pakenevat tunteitaan ja pahaa oloaan esim. alkoholiin, kuten oma sisareni. Omasta kokemuksestani tiedän, että on ensin mentävä ns. "hajalle", jotta eheytyminen voi alkaa. Tuskallinen prosessi, mutta minulle ainoa vaihtoehto. Toinen vaihtoehto olisi ollut kuolema.

Oon pohdiskelijan kans samaa mieltä ettei täydellisiä vanhempia olekaan. Kaikki me aiheutetaan traumoja lapsille, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ja toisaalta, traumoja aiheutuu myös muualta, joku sukulainen, naapuri tai jopa tuntematon voi saada aikaan trauman lapselle.

Mutta siitä oon eri mieltä ettäkö trauman kanssa pitäis vaan oppiä elämään ja jaksamaan. Kyllä ne on mahdollista poistaa ihan kokonaan. Työtä se vaatii ja hammastenkiristystä, itkua. Mutta on mahdollista.

Lapsuus oli jatkuvaa jännitystä,mitähän taas tapahtuu,kun,isä tai veli oli "maistissa".Jatkuvaa riita ja tappeluita,yritä siinä sitten olla lapsi..traumoja parannellaan vieläkin,eikä koskaan niitä voi täysin parantaa,jos,olet pelon alla lapsuutesi elänyt.Ne varjot seuraa sinua ainiaan,niiden kans pitää vain yrittää elää,ja tehdä elämästä elämisen arvoista..vaikka sitä mallia ei ole meille annettu.

Sitä vaan ajattelee kuinka onnellisessa asemassa olenkaan kun ei traumoja lapsuudesta ole muita kun se kauhee käärme meren rannalla uiskentelemassa samaan aikaan kanssani eli pikkasen jännittää aina mennä uimaan!

minusta alle kouluikäisestä lapsesta seksuaalisesti. Painajaiseksi jäi kuinka pakenin kellarissa etsien nopeinta tietä pois hänen ulottuviltaan. Kerroin äidille joka ei halunnut uskoa ja kun uskoi, tuli hermoromahdus ja me lapset jäimme "heitteille" äidin ollessa hoidossa. Minusta sukeutui tämän kieltämisen takia hyvin sulkeutunut lapsi. Uppouduin kirjoihin ja kouluarvosanani olivat luokkaa 9,3 keskiarvo.. Paska juttu. Sitten äiti löysi turvakseen kaljapullon. Ja turvattomuus jatkui. Yhtä pakoa taisi olla koko lapsuus.
Ihmissuhteet olivat sitten aikuisiällä pitkään riippuvuussuhteita, kun pelkäsi, että tämäkin pettää, jättää, eikä rakastakaan. Keski-iässä olen löytänyt itseni ja sovun itseni kanssa. Isää vihasin kauan, äidilleni annoin anteeksi ennen hänen kuolemaansa ja nimenomaan äitiä kaipaan välillä suunnattomasti. Isän voisin "tappaa" uudestaan, jos ei tauti olisi tehnyt tehtäväänsä. Miessuhteisiin tämä on heijastunut luottamuksen puutteena lähes joka saralla. Silti olen vielä hengissä, elämätöntä elämää jäljellä ja tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin menneisyys.

Ne lapsuuden traumat. Väkivaltainen, tunteeton ja alistava isä teki karhunpalveluksen pojalleen joka toi kärsimänsä vääryyden oman parisuhteeseensa ja perheeseensä. Aikansa kärsittyään perhe hajosi.

Miksi ihminen on niin julma?

oli tarpeeksi siinä, kun namusetä kävi kimppuun harva se päivä ollessani noin 3-5v. Sitten oma isä kuoli kun olin 6v ja äiti jäi monen lapsen yksinhuoltajaksi 33-vuotiaana. Siinä sitä kitkutettiin äidin pienellä palkalla eteenpäin päivä kerrallaan, mutta lapset ainakin oli onnellisia, saatiin rakkautta ja koti oli aina puhdas ja pullantuoksuinen.

Minä olen myös yksi niistä monista, jotka ovat lapsuudessa nähneet ja kokeneet tapahtumia joita kenenkään lapsen ei koskaan tulisi nähdä eikä kokea. Minusta tuli kuitenkin päältäpäin katsoen ihan "kunnon ihminen", - liikaakin. Sitten eräässä elämänvaiheessa kaikki romahti. Sen romahduksen seurauksena sain viimein asiantuntevaa apua, jota tietysti olisin tarvinnut paljon ennen sitä romahdusta.

Sain diagnoosin post-traumatic-stress-syndrome, PTSS. Minun kohdallani se oli ilmentynyt niin, että minulla oli aina ollut "täysi hälytysvalmius päällä". Olin hyvin tehokas, minulla oli aina kaikki täydessä kontrollissa ja vähintään "sata rautaa tulessa"... (tätä kirjoittaessa tulee muistoja mieleen millaista oravanpyörää pyöritin silloin ja ystävilläni olikin tapana sanoa että he hengästyvät jo siitä kun kuulevat minun kertovan missä kaikessa olen mukana täysillä.) Minulle se oli "normaalia" ja mielestäni toiset ihmiset olivat kovin "laiskoja ja saamattomia".

Päässäni pyöri myöskin lakkaamattomasti ihan ikioma kauhufilmi kaikesta siitä mitä olin nähnyt ja kokenut lapsena. Pienikin "trigger" - esimerkiksi jokin tuoksu tai sävelmä tai oven kolahdus tietyllä tavalla - saatoi käynnistää elämyksen jossa koin kaikki täysin todellisena uudestaan. Tarkistin aina ja kaikkialla missä oli takaovi josta pääsee äkkiä pihalle jos "tulee tarvis". Viinamäkeläiset sai minun puolestani sitoa narulla yhteen ja juoksuttaa jokea alaspäin.. jne, jne.

Ihmissuhteissakin pidin aina takaoven auki ja Rakas Elämänkumppanini yritti saada minut vetämään sen takaoven kiinni. Hänen mielestään sieltä aina toisinaan tuuli niin hiton kylmästi... ja ihan oikeassa hän siinä kyllä oli, joskus tuli melkein luntakin tupaan ;)))


Any way... tehdään pitkä tarina vähän lyhyemmäksi. Niinkuin jo kerroin, sain apua todella asiantuntevilta ihmisiltä joilla asiantuntemuksen lisäksi oli myös sydän paikallaan. Ensimmäisen kerran aikuiselämässäni aloin purkaa sitä kaikkea mitä olin kantanut sisimmässäni. Olen elämälle kaikesta siitä avusta mitä sain, sanoin kuvaamattoman kiitollinen. Nykyään olen aika leppoisa tyyppi ja minua voisi parhaina hetkinä jopa kutsua siedettäväksi ;)))

Syvällä sisimmässäni tunnen itseni ihan aidosti onnelliseksi ihmiseksi ja ne laulun sanat : "en päivääkään vaihtaisi pois..." nostavat kuumat onnen kyyneleet silmiini, sillä niin osuvasti ne kuvaavat nykyistä suhtautumistani kaikkeen mitä olen elämässäni kokenut.

Rakastan Elämää,.....