Oletko huomannut. Juttelet tutun näköisen ihmisen kanssa niitä näitä, mutta et yhtään
muista missä olet hänet tavannut, tai mitä
kautta hän on tuttu. Silloin on parempi, ettei
edes kysele. Muuten voi munata itsensä.
muista missä olet hänet tavannut, tai mitä
kautta hän on tuttu. Silloin on parempi, ettei
edes kysele. Muuten voi munata itsensä.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tämä on varmaan monelle, kyllä se vähän harmittaa, kun ei muista niin ei muista. Minä kyllä rohkeasti sanon että suo nyt anteeksi, mutta en nyt millään jaksa muistaa missä olemme tavanneet. Enpä usko että hän tykkää olevansa niin vähäpätöinen henkilö, etten muista häntä. Luotan siihen että kaikilla on muisti häiriöitä.
Ei Pekka vaarilla vältämätä ole dementtia iskenyt.
nuorempanakin,aina kun muuttaa paikkakuntaa,pitää miettiä missä harrastuksessa on tavannut,ja millähän kylällä on samannäköisiä ,minä en panisi sitä dementian syyksi,huomaa kyllä jos kaveri alkaa kertomaan samoja asioita aina uudestaan ,ja aina unohtaa mitä on puhunut,se dementia on ikävä ,olen hoitanut sellaisia,
Vähän aikaa tuntui, etten tiedä kuka hän on, mutta onneksi muistin. Häneltä ei sitten vähään aikaan juttu loppunutkaan.
Golf-kentällä terveyskeskuslääkäri, jonka olin nähnyt vain kaksi kertaa, muistui heti mieleen. Oletan, että se johtui henkilökohtaisesta keskustelustamme. Silloin helpommin jää mieleen.
Naapurin rouva puhkesi kertomaan, mitä kaikkea hän oli unohtanut mökille mentäessä. Se oli tosiaan iso litania asioita.
Minä siihen, että kyllä sinulla muisti pelaa, kun muistat kaikki unohtamasi asiat.
olinkohan minä täällä eilenkin?
Hmh... helskutti... unohtu, mitä piti kirjottaa. Mutta iha sammaa mieltä oon eellisen kanssa.
Ei haittaa, että unohtu.. mukavaa vaan kun joku on sammaa mieltä !:)
Aina pitää ihmetellä, kuinka ihmiset tuolla tavalla dementoituvat ja unohtavat! Minä en muista ainoatakaan asiaa, jonka olisin unohtanut, ja kuitenkin tähän ikään olen selvinnyt!
sinullahan on kerrassaan loistava muisti, niin minullakin! :)
Mutta kadulla, pihan ulkopuolella ei ole aavistustakaan siitä, pitäisikö tuota ihmistä tervehtiä vai ei. Tutun näköinen naama pihalla kertoo siitä, että henkilö asuu samassa taloyhtiössä, kadulla tutun näköinen naama voi olla kuka tahansa, joka vain vaikuttaa tutun näköiseltä.
Olen ollut aina samanlainen: En muista ihmisiä. Kaikkein noloin kokemus oli se, kun istuin (n. 35 vuotta sitten) bussissa ventovieraan ihmisen vieressä. Bussin tultua perille tajusin, että se ventovieras oli samassa työpaikassa kuin minä. Meitä oli kaikkiaan vain 10 henkilöä. - Noh, olisihan hänkin voinut tervehtiä tai ilmaista itsensä.
Ennen vanhaan lasten piti tervehtiä aikuisia. Nyt on aivan päinvastoin! Minä en kertakaikkiaan muista ihmisten naamoja enkä nimiä. Työssä se on todellinen ongelma, kun ei muista omia asiakkaitaan.
Ilmeisesti ole ollut dementoitunut koko ikäni. Ihan lapsenakin lekin kerran kaverin kanssa jota nimitin Keijoksi. Vasta tunnin-parin kuluttua selvisi, ettei hän mikään Keijo ollut, vaan joku aivan toinen.
Yksi samanlainen kokemus, on vaivannut vuosia.
Kävelin kadulla ja vastaantulija hymyili ilahtuneesti ja melkein pysähtyi.
Minä ylpeänä nokkaa nostin. Hänellä pettyneen hämmästynyt ilme.
Sitten viimein päässäni kolahti!!!!
Edellisen monivuotisen työpaikan ihana vahtimesteri, jota melkein rakastin. Juteltiin joka päivä.
Olisin halunnut paukuttaa päätäni seinään.
Tyhmä, tyhmä tyhmä!!!
Mutta eihän se mitään enää auttanut.
Kaikertaa vielä, 35v myöhemmin.
Kotikaupungissa kaydessämme, rakas sisareni, (oli muuten muistihirviö), osoitti ”Katsos kuka tuolla?”
Minä ”mitä”
”Tehän seurustelitte”
Minä en tunne yhtään ketään. Naapurinikin iloisesti tervehtivät minua kaupungilla ja sanovat, että arvasin, että et tunnista, kun en ole teidän portin kohdalla.
Varmaan johtuu siitä, että katselen maisemat ja kaupan ikkunat, liikenteen jamuun mielenkiintoisen. Ihmisiä en katsele. En ikinä voisi olla todistajana missään jutussa, sillä en voisi koskaan tietää mitä syytetyllä oli päällään tai oliko hän kalju vai parrakas. Muistan väritkin aina pieleen.
Kauan, kauan sitten nuorena tapasin tytön, jonka kanssa vietin yhden illan. Hän oli kaunis, mukava, iloinen, ihanteellinen seurustelukumppani. Olin aivan ihastunut. Pari päivää myöhemmin näin kadulla....-ei en kestä. En voi kertoa!!
Ei lähimmäistään saa rääkätä.
En varmasti saa untakaan, kun en tiedä
Kyll sun nyt täytyy kertoa meille, kaikki, vaikka kuin vaikeeta olis.
Hän tervehti iloisesti, ja minä vain nyökkäsin kuin jollekin vieraalle! Vasta 10 sekunnin kuluttua, kun oli jo mennyt ohi tunnistin hänet!
Jossakin kaukana
kuten on laita
jokaisessa
kertomisen arvoisessa
tarinassa
on pystytetty
patsas
muistille
ja se on tehty
hauraasta kivestä
jotta sen voisi murskata
joka
päivä
(Iglesias)
Vanhus istuu kyyhöttää kahvilan takaosassa
pöydän ääressä sanomalehtensä kanssa
vain melu ympärillään.
Halveksien kurjaa ikäänsä hän ajattelee
kuinka vähän nautti vuosista,
jolloin hänen hallussaan olivat voima, sana ja kauneus.
Hän tietää olevansa vanha; sen tuntee, sen näkee.
Ja kuitenkin nuoruuden aika tuntuu
kuin eiliseltä. Kuinka vähän aikaa siitä onkaan.
Hän muistelee Järkevyyttä, joka petti hänet;
ja miten aina luotti siihen -kuinka hullua!-
valehtelijaan, joka sanoi: "Huomenna. Sinulla on paljon aikaa."
Hän muistelee kiihkoa, jota hillitsi ja iloja,
jotka uhrasi. Tiedon järjettömyys ivaa nyt
jokaista menetettyä tilaisuutta.
... Mutta syvät ajatukset ja muistot
hämmentävät vanhuksen. Hän nukahtaa
kahvilan pöydän ääreen.
[Konstantin Kavafis]
Muistissa oli siis sentään jotakin ... :-)
ja siitä on tullut TV-ohjelmissakin montakertaa
että Dementoia, alkuvaiheessa on sellainen että sitä on vaikeaa havaita ja omaiset huomaavat sen ensin ,sairastunut ihminen ei sitä huomaa. Tai ei halua huomata . Sillä on sellainen huono kaiku koko dementtia sairaudella että sitä jotenkin hävetään.Lääkkeitä sen oireiden hidastumiseen on jo saatavilla .Ja lääkäri pystyy toteamaan jos on aihetta epäillä sitä. Voihan sitä mennä "hissun kissun "kenenkään muun tietämättä tutkituttamaan itsensä --ennenkuin on myöhäistä.
Taidankin mennä huomena!
Nyt jo edesmennyt tätini, jolla vielä yli kuusikymppisenä oli paljon harrastuksia, muuttui muistamattomaksi 74 vuotiaana, kohta miehensä kuoleman jälkeen. Se oli järkytys meille omaisille. Lääkärin mukaan kyse ei kuitenkaan ollut dementiasta, vaan - mistä? Epäilimme, että se saattoi johtua masennuksesta. Yksin jäätyään hän eristäytyi muista ihmisistä, me sukulaiset
asuimme kaukana toisella paikkakunnalla ja kävimme harvoin. Tätini kohtalo pelottaa minua, siksi voimistelutan aivojani ristisanoilla, kielten opiskelulla. Olosuhteiden pakosta ja osin omasta halustanikin olen paljon yksinäni, ehkä sekään ei ole hyväksi.