Epäilen, että yhdellä lähisukulaisella on anoreksia. Ikää hänellä on lähes 30 v. Oireina on kova laihtuminen, on aina ollutkin laiha, mutta nyt on mennyt tosi huonoon kuntoon jo. Koskaan hän ei syö lautaselta paria haarukallista enempää, ei siis KOSKAAN, vaikka monta kertaa olemme ruokailleet yhdessä. Kertoilee tosin juttuja, että on syönyt niin ja niin monta pussillista perunalastuja yhteen menoon ja suklaata jne., mikä sinällään kuulostaa jo oudolta, kun muuten ei siis ikinä syö yhtään mitään.
Lisäksi eristäytyy muista, ei hakeudu töihin, ei voi tulla meillekään kylään, kaikki pitää suunnitella päiväkausia etukäteen, ikinä ei mitään ex tempore -juttuja. Ei myöskään kiinnostu miehistä tms. naisten jutuista ja muutenkin tuntuu koko ajan pitävän sellaista etäisyyttä kaikkiin, ikään kuin salailisi koko ajan jotain. Eli jos vähänkin kysyn jotain henkilökohtaisempaa joskus, saan varautua siihen, että hän välttelee minua jatkossa tosi pitkään. Niin kauan kuin puhutaan jotain tosi yleistä jonninjoutavaa, tullaan jotenkuten toimeen. Mutta ei siis käymäänkään tule, vaikka olen hänen veljensä vaimo ja hän on meidän lapsen kummi.
Onko mitään keinoa puuttua tai auttaa? Aiheeseen on hankala kajota, koska miehen perhe kieltää ongelman täysin, eli tytössä ei heidän mukaansa ole mitään vialla, vaikka ihminen siis eristäytyy kotiinsa, ei tapaa ketään, ei syö käytännössä mitään, ei käy missään, ei hae työtä ... Pitääkö odottaa siihen asti, että jotain tosi pahaa tapahtuu vai olisiko mitään tehtävissä jo nyt? Olisiko mitään pomminvarmaa keinoa paljastaa anoreksia, että hänen vanhempansa (jotka suorastaan palvovat hoikkuutta) heräisivät.
Lisäksi eristäytyy muista, ei hakeudu töihin, ei voi tulla meillekään kylään, kaikki pitää suunnitella päiväkausia etukäteen, ikinä ei mitään ex tempore -juttuja. Ei myöskään kiinnostu miehistä tms. naisten jutuista ja muutenkin tuntuu koko ajan pitävän sellaista etäisyyttä kaikkiin, ikään kuin salailisi koko ajan jotain. Eli jos vähänkin kysyn jotain henkilökohtaisempaa joskus, saan varautua siihen, että hän välttelee minua jatkossa tosi pitkään. Niin kauan kuin puhutaan jotain tosi yleistä jonninjoutavaa, tullaan jotenkuten toimeen. Mutta ei siis käymäänkään tule, vaikka olen hänen veljensä vaimo ja hän on meidän lapsen kummi.
Onko mitään keinoa puuttua tai auttaa? Aiheeseen on hankala kajota, koska miehen perhe kieltää ongelman täysin, eli tytössä ei heidän mukaansa ole mitään vialla, vaikka ihminen siis eristäytyy kotiinsa, ei tapaa ketään, ei syö käytännössä mitään, ei käy missään, ei hae työtä ... Pitääkö odottaa siihen asti, että jotain tosi pahaa tapahtuu vai olisiko mitään tehtävissä jo nyt? Olisiko mitään pomminvarmaa keinoa paljastaa anoreksia, että hänen vanhempansa (jotka suorastaan palvovat hoikkuutta) heräisivät.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miten voi auttaa? Kuvailit tarkasti anorektikon elämää. En voi mennä ulos, koska voin joutua syömään, en ex-tempore kylään, koska ruokaa on tarjolla. Häpeän laihaa olemustani, niin että vien roskatkin silloin kun kukaan ei taloyhtiössä ole hereillä. Olen niin heikossa kunnossa, että vichyvettä täytyy ajaa autolla 200m hakemaan. Viikon kuluttua kesäloma loppuu ja on aika mennä töihin. Nyt mietin, jaksanko edes seisoa enää silloin. Anoreksiani alkoi 3 v sitten ja pahenee.
ihanaa kun tuollaisia ihmisiä on olemassa! siis juuri tuollaista huolehtivaa henkilöä olisin kaivanut sairauteni pahimpina aikoina... tuntui ettei kukaan huomaa, kukaan ei tajua kuinka huono olo minulla on. äiti ihaili kun olen niin ihanan laiha ja koko muukin perhe laihdutti. siispä neuvon sinua; älä anna asian olla, tee jotain! ystävienikin on vielä nykyäänkin tosi vaikea puhua kanssani sairaudestani, vaikka tiedän että selän takana he puhuvat ja tietenkin tahtovat auttaa ja tukea, mutta uskon että se on vaikeaa.
älä myöskään pakota häntä syömään. ei ole mitään hyötyä että hän syö yhden kunnon aterian ja sen jälkeen (ja se on vaikeaa se...) koska kyseessä on täysi-ikäinen ihminen, häntä ei voi pakottaa hoitoon. yritä puhua mmiehellesi ja kyseisen henkilön vanhemmille, saada heidät tajuamaan että tuo ei ole tervettä! (vanhempie päätä voi tosin olla vaikea kääntää, minunkaaan vanhempani eivät näe, että olen sairas) on hyvin todennäköistä, että tämä henkilö ei myöskään tajua olevansa sairas. itsellänikin kesti kauan ennen kui myönsin sairauden itselleni ja se tapahtui vasta kun paraneminen oli jo alkanut.
tulipa pitkä selitys.. tarkoitus oli siis sanoa, että tyttö tarvitsee apua!!
Aika paljon kuulostaa tuo perhe tutulta. Tosi vaikeeta on mennä sanomaan, asetelma on usein muutenkin minä vastaan muut. Jos sanon vaikka vitsillä jotain kritiikkiä miehestäni, niin mua oikaistaan tosi kovaa. Eli siis perhe voi keskenään jutustella toisistaan mitä vaan, mutta jos mä sanon jotain, niin johan nousee mökä. Jos tohon anoreksiaankin puutun, taitaa käydä sama juttu.
Tyttö pakoilee mua, kun taitaa arvata, että mä näen, mistä kiikastaa. Näin luulen. Eli tieten tahtoen välttelee ja jos jostain puhuu, niin ihan sitten jostain yleisistä jutuista. Monta kertaa oon ehdottanut vaikka mitä yhteistä juttua, mutta aina tulee takkiin, tyyliin : no ehkä joo joskus voitais vaikka mennä. Eli ei siis oikeesti koskaan. Aina tollasen jälkeen tuntuu, että mitä mä enää välitän, antaa asian olla. Mut jonkun ajan päästä teen taas samaa. Eli yritän olla avuksi. Ja turhaan.
En tiiä kuuluuko tohon sairauteen semmoinen tietynlainen alentuvaisuus, eli kun just kysyn vaikka leffaan, tuntuu, että toi sisko kattoo mua kuin halpaa makkaraa. Siinä aina tuntee ittensä tosi tyhmäksi.
Miehelleni yritin joo puhua. Se ei ota niin vakavasti. Yhdessä vaiheessa kyllä myönsi, että ei tollainen laihtuminen ja tosi mitätön syöminen ihan OK ole, mutta sanoo, että sisko nyt vaan on semmoinen. Kissan viikset! Oon nähnyt vanhoja kuvia ja tää tyttö on enää varjo entisestä. Ei enää toimi silleen kuin ennen, tuntuu, että kaikki energia ja toivo on mennyt ja iso pino kiloja.
En mä tiedä, mitä tekisin. Joskus tosiaan tuntuu, että pitää antaa vaan olla. En mä mitään voi kumminkaan ja päävastuu olis niillä vanhemmilla. Mut ne itse palvoo laihuutta ja ottaa kalorit ja joulet puheeksi ihan joka aterialla. Kun en viimeksi ottanut kakkua, sanottiin, että ota nyt, siinä ei ole rasvaa. Kai ne pitää mua ihan karmeena läskinä, vaikka normaalin hoikka olen.
Oon sanonut miehelle, että jos meille joskus tulis tyttölapsi, pitää ottaa perhe puhutteluun ja sanoa, että noi laihdutusjutut saa loppua tai ei enää ikinä tulla käymään. Ihmiset on varmaan vähemmästäkin sairastuneet. Mullekin tulee siellä joskus fiilis, että pitäiskö laihduttaa, vaikka siihen ei siis lääketieteellisesti ole mitään tarvetta, painoindeksi on jotain 20 ja 21 välillä.
mitäpä jos yrittäisit puhua tytön ystäville? miehesi ei näytä ymmärtävän asian vakavuutta(mikä muuten jostain syystä on hyvin yleistä miehille, olen huomannut). tyttö välttelee sairaudesta puhumista, mikä on ihan normaalia. yritä keksiä sellainen ihminen, joka on hänelle mahdollisimman läheinen ja joka voisi tajuta, että tyttö tarvitsee apua. juuri joku läheinen ystävä siis. tällaista kautta minäkin lopulta suostuin apua hakemaan. en olisi ottanut kuuleviin korviini, jos joku "puolituttu" olisi tullut päivittelemään laihuuttani. mutta kun yksi läheinen ystävä sitten sanoi, että "nyt menet hoitoon, kukaan ei enää jaksa katsella töröttäviä luitasi", niin pitkän suostuttelun jälkeen sitten menin lääkäriin. nyt olen hyvin kiitollinen ystävälleni tästä, itse olisin tajunnut tilanteeni liian myöhään.
Tytöllä ei ole ystäviä, joitain kavereita kyllä, joita hän tapaa n. pari kertaa vuodessa mutta todella läheisiä ihmisiä hänellä ei äitinsä lisäksi ole. Itse olen siis hänen veljensä vaimo. Sinänsä tosi hyvä ehdotus, mutta tässä tapauksessa sekään ei käy.