Ulkopuolella maailmasta

sanasi syvälliset ne sydämeen koskee

Hänen oma hengityksensäkkin,
joka vinkui raskaana,
häiritsi hänen omia ajatuksiaan.

Jostain kauempaa kuului askeleita,
joita suru seurasi niin ahnaasti.

Hän istui keskellä pimyettä,
kuun langettaessa varjonsa elämän uurtamille kasvoilleen.

Hän nousi, kuunteli ja katsoi tyhjyyteen.
Näkikö hän valoa,
vai oliko se vain hänen sielunsa,
joka yksinäisenä vaelsi sellissä.

Hän ajatteli surullisia tarinoita,
viattomia lapsia,
jotka itkivät huoneissaan,
ja tunsi mieletöntä mielipahaa.

Hän istui syyttömänä syytettyjen häkissä
ja vannoi kostoa.
Kostoa myös itselleen,
jolla ei ollut voimaa vastustaa mailman pahuutta.

Se oli murha, mielen murha,
vastoin lakeja.
Sen hän oli tehnyt,
unohtanut kaiken ilon ja valon.

Suru painoi hänen sisintään,
enemmän kuin ne raskaat kahleet,
joista hän ei enää päässyt eroon.

Vai olisiko päässyt,
olisiko hän vielä pystynyt lähtemään,
avaamaan mielensä rautaovet.

Mutta ei,
hän oli liian väsynyt leikkimään elämän säännöillä.
Aukaisemaan portit.
Lähtemään.

Hän oli liian vanha,
vanhempi kuin elämä,
ja hän rauhoittui,
meni makuulle,
ja antoi unen tulvia kehoonsa.

Jossain kaukana askeleet lähtivät pois.....