En tiedä mikä on mutta multa on kadonnut koko elämästä toivo. Se mun kauan odotettu tulevaisuus on nyt tässä. Päätin opiskeluni ja kävin armeijan. Yritin 3kk hakea alani töitä, joihin pääsy oli yksi unelmistani ja turhaan. Olen tällä hetkellä pätkätyössä raksalla, ei sinäänsä onhan hyvä, että on edes jotain työtä.
Asun edelleen kotona ja sielä asuminen ei miellytä yhtään. Oma äitini on koko ajan neuvomassa, että mistä kannattaa hakea töitä ja mitä kannattaa tehdä. Haluaisin muuttaa pois kotoa oman tyttöystäväni kanssa yhteen mutta ei siitäkän tunnu tulevan mitään. Oma tyttöystävä on hyvin kiintynyt äitiinsä ja alkaa aina valittaa minulle että mistäs rahat elämiseen kun hänkin opiskelee.
Kun omalta alalta ei työtä löydy kirveelläkään (it-alalta) niin olen suunnitellut oman yrityksen perustamista mutta mistä löydän voimaa perustamiseen kun jos perustan sitä kotona, oma äitini on todennäköisesti koko ajan neuvomassa miten kannattaa tehdä. Kyllähän hänen elämänkokemus kertoo mutta musta tuntuu, että olen tullut siihen pisteeseen, että mun olisi aika kuunnella enemmän itseäni (ja perustusasioissa tietenkin asiantuntijoita) kuin äitiäni. Mutta jos taas muutan pois kotoota niin millä maksan yrityksen alun, millä elän?
Saan kotona jatkuvasti typeriä huomautuksia esim. poltan tupakkaa ja kun käyn tupakalla niin omalta isältä tulee hirveä saarna tupakan vaaroista ja ärsyttäviä huomautuksia "Ja sitten ei enää poltelta". Rasittaa kun tuntuvat pitävän minua teini-ikäisenä ipanana.
Silti en haluaisi sanoa kenellekkään mitään pahaa ja aina jos hermostun niin mietin hirveästi toisten kannalta jotenkin (no miksei hän nyt saisi niin sanoa) tms. Sitten mieluiten vätäydyn omiin oloihini ja vain olen. En saa mitään aikaan. Ja se minua rasittaa myös kun en saa mitään aikaa.
Jotenkin tämä elämä ei ota lähteäkseen tai sitten vain vaadin itseltäni liikoja tai sitten en ajattele tarpeeksi, että kuinka hyvin asiat ovat.
En mä jaksa ajatella. Haluaisin vain oman kodin, jossa voisin tehdä työtä josta pidän, elää omaa elämääni. Eikä niin, että joku on koko ajan kertomassa minulle mitä pitää tehdä.
Vaikka kaikki minun elämäni valinnat eivät välttämättä olisi viisaita tai oikeita niin eikö mun pidä silti elää se kivikkoinen polku.
Sanokaa vain jos olen mielestänne niin omahyväinen, että masennun/ahdistun täysin typeristä asioista.
Mutta näin kuitenkin käy. En muista että olisi ollut hauskaa sen jälkeen kun pääsin armeijasta. Outoa. vaikka silloin odotin, että elämä olisi pelkkää rillumareita. No ei se ollut.
Asun edelleen kotona ja sielä asuminen ei miellytä yhtään. Oma äitini on koko ajan neuvomassa, että mistä kannattaa hakea töitä ja mitä kannattaa tehdä. Haluaisin muuttaa pois kotoa oman tyttöystäväni kanssa yhteen mutta ei siitäkän tunnu tulevan mitään. Oma tyttöystävä on hyvin kiintynyt äitiinsä ja alkaa aina valittaa minulle että mistäs rahat elämiseen kun hänkin opiskelee.
Kun omalta alalta ei työtä löydy kirveelläkään (it-alalta) niin olen suunnitellut oman yrityksen perustamista mutta mistä löydän voimaa perustamiseen kun jos perustan sitä kotona, oma äitini on todennäköisesti koko ajan neuvomassa miten kannattaa tehdä. Kyllähän hänen elämänkokemus kertoo mutta musta tuntuu, että olen tullut siihen pisteeseen, että mun olisi aika kuunnella enemmän itseäni (ja perustusasioissa tietenkin asiantuntijoita) kuin äitiäni. Mutta jos taas muutan pois kotoota niin millä maksan yrityksen alun, millä elän?
Saan kotona jatkuvasti typeriä huomautuksia esim. poltan tupakkaa ja kun käyn tupakalla niin omalta isältä tulee hirveä saarna tupakan vaaroista ja ärsyttäviä huomautuksia "Ja sitten ei enää poltelta". Rasittaa kun tuntuvat pitävän minua teini-ikäisenä ipanana.
Silti en haluaisi sanoa kenellekkään mitään pahaa ja aina jos hermostun niin mietin hirveästi toisten kannalta jotenkin (no miksei hän nyt saisi niin sanoa) tms. Sitten mieluiten vätäydyn omiin oloihini ja vain olen. En saa mitään aikaan. Ja se minua rasittaa myös kun en saa mitään aikaa.
Jotenkin tämä elämä ei ota lähteäkseen tai sitten vain vaadin itseltäni liikoja tai sitten en ajattele tarpeeksi, että kuinka hyvin asiat ovat.
En mä jaksa ajatella. Haluaisin vain oman kodin, jossa voisin tehdä työtä josta pidän, elää omaa elämääni. Eikä niin, että joku on koko ajan kertomassa minulle mitä pitää tehdä.
Vaikka kaikki minun elämäni valinnat eivät välttämättä olisi viisaita tai oikeita niin eikö mun pidä silti elää se kivikkoinen polku.
Sanokaa vain jos olen mielestänne niin omahyväinen, että masennun/ahdistun täysin typeristä asioista.
Mutta näin kuitenkin käy. En muista että olisi ollut hauskaa sen jälkeen kun pääsin armeijasta. Outoa. vaikka silloin odotin, että elämä olisi pelkkää rillumareita. No ei se ollut.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olet aikuinen ihminen ja on luonnollista, että kotona asuminen ahdistaa. Valitse halpa vuokra-asunto, johon voit saada asumistukea, jos tulot putoavat liian alas. Voihan tyttöystäväsi silti asua äitinsä luona ja voitte tapailla asunnollasi. Yrityksen perustamiseen voi saada starttirahaa. Kysele neuvoja työvoimatoimistosta. Huonekaluja löytyy kirppareilta yms. kodin tavaraa, joten oman kodin varustus ei välttämättä tule niin kalliiksi, riippuu siitä, mihin itse tyytyy.
Noh, äitinä, joskin aika tuoreena voisin sanoa, että suhteesi vanhempiisi on ihan normaali :) Heillä on huoli sinusta (vanhemmilla on aina, oli kaikki hyvin tai ei) ja haluavat sinun parasta. Rasittaa on juu, mutta mietippä nyt itsekkin. Isäsi ei halua sinun polttavan, koska tietää, ettei se ole sinulle hyväksi (tiedät sen varmasti itsekkin ja ihan sanomattakin...) ja äitisi näkee, että olet masentunut ja toivoo avuliaisuudellaan helpottavansa sinun elämän alkua. Antavathan he myös sinun asua kotona, aikuisen miehen. On sekin rakkautta ja halua tuke ja auttaa sinua. Mutta sinä et sinä nyt tietenkään näin näe ja koe ja sekin kuuluu asiaan. Sinun pitää tietenkin kokea omat karikkosi, olet ihan oikeassa. Älä näe kuitenkaan vanhempiesi toimia inhottavina, älä liikaa niitä pohdi vaan keskity omaan elämääsi.
Enhän minä omia vanhempiani inhoittavina koe. Kai se on luonnollista, että kun kasvaa tiettyyn ikään niin ei juuri enää kiinnosta vanhempiensa kommentit. Päinvastoin olen heille hyvin kiitollinen koko tähänastisesta elämästäni ja siksi tuntuukin välillä niin pahalta kun menee yli äyräiden se neuvominen/paapominen ja sitten hermostun ja sanoin jotain pahaa.
Ehkä pitäisi olla vain ajattelematta asiaa ja siirtyä eteenpäin. Tuossa edellisessä viestissä oli myös ihan jees vinkkejä, kiitoksia.
Ja tottahan tuokin, että voihan se tyttöystävä sielä Äidin tykönään vielä asustella. Aika hassua, etten tullut asiaa ajatelluksi.
No mutta kiitos kuitenkin, jospa lähtisi tästä elämä sotkemaan eteenpäin. :)
Voi vittu mitä pelkureita. Hankitte tyttöystävän kanssa oman asunnon ja muutatte sinne, perustatte perheen. Ihan niin kuin muutkin normaalit nuoret tekee. Johan on perseestä jos aikamies tai aikanainen on niin vanhemmissa kiinni että käyttää rahaa tekosyynä sille ettei voi kotoa muka muuttaa. Kyllä kahden tuloilla (on ne sitten sossun tukia, työttomyystukia, asumistukia tai kaikkien em. yhdistelmiä) pariskunta toimeen tulee! Ja minkäänhän ei tarvitse olla pysyvää! Nyt otatte itteänne niskasta kiinni, ei mulle ainakaan kävis tilanne että asuisin vuokrakämpässä ja NAISYSTÄVÄ (rakastettu?!) ÄIDIN luona ja kävisi minua vain tapaamassa?! Eikös sen pitäisi niin päin olla , että kun rakastutaan , niin asutaan rakastetun luona ja äiti-mussukkaa käydään harvakseltaan katsomassa...? Mieti pentu!
Joillakin voi olla vähän suuremmat tavoitteet kun elää sossun tuella. Voitko kuvitella?
ja jos nuoresta (tämä tyttöystävä) tuntuu vielä hyvältä asua kotona, niin miksikäs ei?
Ihan liian paljon on suinpäin tätä "hankitte vain tyttöystävä kanssa oman asunnon ja perustatte perheen"-neuvoa käytetty. Ei ne asiat ihan niin vain yksinkertaisia aina ole. Minusta ihan järkevää raha-asioitakin miettiä. Kyllä alkuperäine kirjoittaja mielestäni sinua kypsemmältä vaikutti.
"Noh, äitinä, joskin aika tuoreena voisin sanoa, että suhteesi vanhempiisi on ihan normaali :)"
Tulen säälimään lapsiparkaasi.
Että voitaisiin kyllä sen suurempia miettimättä muuttaa ja pärjättäisiin Sosiaalituilla mutta mä en mielelläni elä sosiaaliturvalla.
Se on kyllä hieno paikka tämä Suomi, täällä ei tarvi murehtia että nyt joudun kadulle asumaan ja taudit syö kuoliaaksi. Täällä löytyy asunto ja terveydenhuolto olit sitten töissä tai et.
Monet valittaa, että maksetaan järkyttävät summat veroja ja voi paska, mutta moniko tulee koskaan miettineeksi mitä kaikkea meillä ei olisi jos veroja ei maksettaisi?
Sääli vasta sitten kun olet saanut omia lapsia ja ymmärrät vanhemmuudesta vähän enemmän.
Ja mitä säälimistä on rakkaudessa ja huolehtimisessa? Toki se voi mennä yli äyräiden, mutta alkup.kirjoittajan kohdalla mielestäni ei olla vielä ihan siinä pisteessä. Ollaan pisteessä, jossa pojan pitää itse ottaa oman elämänsä ohjat käsiin ja sillälailla osoittaa vanhemmille, että nyt on aika päästää "lintu lentämään". Ihan suora puhekkin voi auttaa. Tyyliin, "kiitos kun välitätte, mutta haluan tehdä itse omat valintani ja päätökseni, kysyn varmasti jos tarvitsen apua".
Vanhemmet (yleensä) haluavat siloittaa lapsiensa tietä, vaikka se ei ole yleensä ole mahdollista. He haluavat auttaa, mutta aina se apua ei ole sitä, mitä lapset tarvitsevat. Kun on vuosikausia huolehtinut ja pitänyt lapsensa puolta voi aikuistumisen kynnyksellä olla vanhemman vaikea muistaa, että nyt ei enään ole tärkeintä huolehtia ja auttaa vaan kuunnella. Sen voi myös sanoa vanhemmille. He eivät varmasti tarkoita pahaa, mutta eivät aina tiedä mikä on oikea tapa, auta heitä siinä ja kerro mitä itse toivot heiltä, uskon, että he kuuntelevat.