en tiedä kuuluuko tämä tänne palstalle,mutta..
onko muilla sellaista ongelmaa, ettei huvita ja jaksa puhua? varsinkin puolituttujen ja sellaisten ihmisten kanssa joita ei tunne ja joihin ei kunnolla luota? Itelleni se on vaikeeta, jotenkin on vaan helpompaa olla hiljaa ja möllöttää, välillä on kuitenkin pakko pakottaa itsensä juttelemaan. En tiedä kuinka väkinäiseltä se muista vaikuttaa, kai sitä jotenkin vähättelee omia ajatuksia ja ajattelee ettei ne ketään kiinnosta ( tuskin kiinnostaakaan..) Ehkä tämä liittyy osaksi masennukseen...
onko muilla sellaista ongelmaa, ettei huvita ja jaksa puhua? varsinkin puolituttujen ja sellaisten ihmisten kanssa joita ei tunne ja joihin ei kunnolla luota? Itelleni se on vaikeeta, jotenkin on vaan helpompaa olla hiljaa ja möllöttää, välillä on kuitenkin pakko pakottaa itsensä juttelemaan. En tiedä kuinka väkinäiseltä se muista vaikuttaa, kai sitä jotenkin vähättelee omia ajatuksia ja ajattelee ettei ne ketään kiinnosta ( tuskin kiinnostaakaan..) Ehkä tämä liittyy osaksi masennukseen...
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mulla on vähän päin vastoin, ei huvita/kiinnosta puhua sukulaisten tai läheisten kanssa. Tuntuu että parempi kun on hiljaa kun en pidä yhtään yhdestäkään sukulaisistani. En edes isästä ja äidistä.
Pidän omituisesti paljon enemmän tuttavista ja puoli tutuista, joskus jopa tuntemattomalle olen avoimempi kuin yhdellekkään läheisistäni.
voi että kun mä karsin kanssa tosta samasta jutusta ja häpeen itteeni niiin paljon ! mun suustani ei vaan tule mitään sanottavaa, enkä osaa keskustella edes tavallisista arkiasioista saatikas itten mun syvemmistä tunteista.Mä en tajuu miks se on mulle niin vaikeeta!haluun siitä eroon mutta miten??
Tänäänkin mun luona(asun tukiasunnossa) kävi yks työntekijä tapaamassa mua! voi luoja se oli kiusallista! se olin täälä n.50 minsaa ja 30 minsaa siitä ajasta molemmat istu hiljaa! siis mä vaan möllötin koko ajan!! voi että tää ahdistaa mua niiin paljon! ääääh...auttakaa joku ,jos osaatte!!!!kiitos!!
työntekijässä. Ei tollasta tuppisuuta pidä laittaa sosiaali-, mieleterveys- ym. hommiin. Siellä pitää kyetä kommikoimaan kaikenlaisetn ihmisen kanssa.
Jos ei sulla ole mitään sanomista, älä sitä sure. Oletko kokeillut kirjoittaa tunteistasi? Mulla se on auttanut.
no niin kai se sit on.mut se ei todellakaa oo ensimmäinen ihminen joka ei kykene kommunikoimaan mun kanssa.mä en oikeesti tiiä mitä mä teen ku ihan varmasti nää tilanteet tulee jatkumaan.mä vaan möllötän siinä ja esitän jotai idioottia! Mä en oikee tiiä millasella "strategialla" mun pitäs lähestyy sitä ihmisä(työntekijää)...esitänkö mykkä-idioottia,toosi masentunutta vai rupeenko ihan päin namaan vittuileen sille.kertokaapas mitä mieltä ootte?Mut ne tilanteet ahdistaa mua niin helvetisti, ku tunnen iin paljo syylisyyttä...viimeksi heti ku se oli lähteny opamoxit naamaan...voi ziisus!!
pidä lähestyä sitä työntekijää vaan sen pitää lähestä sua. Ole sellainen kuin susta tuntuu. Jos vituttaa, niin vittuile. Jos ei huvita puhua, älä puhu.
Kun olen puhumattomuus tuulella, niin en puhu mitään, eikä se enää häiritse mua yhtään.
Itselläni päinvastoin: puolitutuille ja tuntemattomille pölisen minkä kerkiän, ystävien ja sukulaisten seurassa olen mykkä.
Olen ajatellut homman niin, että vieraille ja puolitutuille ei ole "vastuussa puheistaan", eli niitä ei välttämättä enää koskaan edes tapaa. Ystäville ja sukulaisille ei voi sanoa mitään mölöä, koska ne tuntee ja tulee tuntemaan aina tai ainakin pitkään.
Aiemmin en puhunut vieraillekaan mitään (koska pidän suurinta osaa ihmisistä täysinä/lähes täysinä idiootteina/kusipäinä), mutta tämän muutti työ, jossa joudun puhumaan kymmenien tai satojen ihmisten kanssa päivittäin. Nykyään on joskus jopa ihan kivaa jauhaa sitä sääpaskaa - "small talkia" - ihmisten kanssa.
(Mikä siinä muuten on, että ihmisten pitää jauhaa paskaa keskenään? Kuka oikeasti haluaa keskustella säästä? No niin, asun naapurinasi, onko minulla joku velvollisuus aina kommentoida säätä ja eilisen uutisia kun satun samaan aikaan postilaatikolle? Ei. Miksi ihmiset eivät elä rauhassa ilman toisten ihmisten jatkuvaa häirintää? Nauttiiko siitä teennäisestä "moi", "moi" keskustelusta joku? Ei nauti. Ihan sama asia kuin kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, joissa joku idiootti pitää kolmen vartin mittaisen puheen. Ei kukaan halua istua kolmea varttia kuuntelemassa puhetta.)
Minäki mietin joskus et miksi pitäis puhua vaan puhumisen vuoksi. Mullaki on tuo puhumattomuus ongelma ja kyllähän tuo joutavien puhuminen on osa sosiaalisuutta ja siinä mielessä on ikävää etten osaa small talkia. Puhun vaan silloin ku on oikeasti jotain sanottavaa. Turhauttavaa...
ja viihdyn yleensä yksin. Joillekin puhun paljon, joillekin vähän ja joillekin en yhtään mitään. Ei ole mitään sanomista, joskus sanat ei vain tule, joskus ei ole edes sanoja. Joskus saan "autistisen kohtauksen" enkä puhu tunteihin, päiviin kenellekään mitään. Tuntuu, että olen fyysisesti tässä maailmassa, mutta henkisesti jossain muualla. Pystyn toki tekemään muuten normaaleja asioita esim. menemään töihin.
Pystyn kertomaan tunteistani kirjoittamalla, joten kirjoitan terapeutilleni.
Olen ollut aina tälläinen. Hiljaisuuteni ei enää häiritse mua.
Jos olet ollut siis aina hiljainen, hyväksy se osana itseäsi. Jos olet muuttunut hiljaiseksi, kyse on todennäköisesti masennuksesta ja silloin siihen voi vaikuttaa.
mullakin on joskus raskasta puhuminen.Mutta tuntuu, kun on "oikeiden" (esim. perhe tai terapeutti) ihmisten kanssa, ei välttämättä tartte edes puhua kun ne ymmärtää ja välittää!
Joskus puhun paljon vieraille joista tiedän etten näe enää koskaan. Joillekin tutuille on vaikea puhua, heidän kanssaan siitä on tullut tapa etten puhu kuin pyytääkseni suolaa pöydässä tms. En puhu mielelläni edes säästä ihmisten kanssa, joista en pidä, tai joista pidän mutta pelkään, etten tule hyväksytyksi. Joskus pää on vain tyhjä.
Tuntemattomille tulee puhuttua paljon paljon enemmän kuin tutuille tai puolitutuille, jotka eivät sitä varmaan edes uskoisi. Tutuista taas osan kanssa voisi puhua vaikka koko yön, toisten kanssa menee kieli solmuun. Kyllä siinä on varmaan kysymys tuosta luottamuksesta. Jos joku vanha puolituttu alkaa yhtäkkiä kovin paljon puhumaan kanssani, niin helposti epäilen, että mikähän tässä nyt on takana, kun noin ystävälliseksi yhtäkkiä alkaa..
Saattaa se olla turhaakin, mutta monesti on vaisto osunut oikeaan. Itselleni on luontevampaa olla vaikka hiljaa, kuin tehdä tikusta asiaa. Kyllä sitä juttua sitten tulee, kun on tullakseen ja välillä sitten liikaakin..
Minusta on eri ihmisillä aivan erilaiset käsitykset puhumisen suhteen.
Toiset leimaavat käsittämättömän ujoksi, toiset tietävät etten ole. Puhun silloin kun on asiaa ja tuntuu luontevalta.
sama mutta myös päinvastoin. en jaksa puhua lähimmäisilleni. sanon usein että "en mä jaksa puhua, mee pois." lapsellista mutta en vain jaksa.
masennus minullakin. ehkä tämä on aika yleinen oire.
Jouduin taas vaihteeksi palaamaan lukioon, eikä minua yksinkertaisesti huvittaisi jauhaa jotain täysin tyhjänpäiväistä ja typerää kaiken päivää.
Helpottavaa, kun tunnit alkavat, eikä kukaan vaadi silloin puhumaan aktiivisesti ja keksimään juttua ihmisille, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä.
Puhun kyllä paljonkin, jos mielenkiintoinen aihe ja keskustelukumppani löytyy, mutta en jaksa puhua, jos kaikkea sanomaani vielä voidaan käyttää minua vastaan. Monesti niin on käynyt, joten täytyy miettiä tarkkaan, mitä kellekin menee sanomaan.
Mulla on vaivanu toi sama puhumattomuus jo aika kauan..osaksi se kyllä johtuu jostain mun ongelmista(jännittäminen yms.)mutta osaksi myös masennusta että kotona esim.mutsille en jaksa puhua paljon mitään,tuntuu turhalta avata suu ja muutenki tuntuu että ei vaan jaksa. En tod. ole mikään "hyvä puhumaan" ja small talk ei meinaa luonnistua multa sitten ei millään. Toisaalta hiljaa oleminen on tosi noloa jotenkin myös,siinä vaivaantuu ja tulee semmonen olo että pitäisi äkkiä keksiä jotain juteltavaa.
Minulla on ollut pitkäaikaista masennusta monta vuotta. Mua ei kiinnosta mikään. Kavereiden tapaaminen tuntuu kauhean vaivalloiselta. Ei kiinnosta nähdä sukulaisia..ei silti..en näe niitä muutenkaan paljon joten mitä järkeä edes nähdä sitä hetkeäkään heistä. Monet muut ihmiset valittaa jo sitä, että olen työntänyt tärkeät ihmiset elämästäni pois. Se on tosi juttu, että en puhu enää paljon asioistani, koska heti on monesti sanottu tai oikeestaan "v*ttuiltu" tekemisistäni. Se on niin ärsyttävää. Mun kaverisuhteet ja muutkin ihmissuhteet on miten sattuu. Isä ei välitä. Isosiskon kanssa ei puhuta koskaa toisillemme mitää kun nähdään jossai. Hyvä jos edes moi sanotaan toisillemme. Kaksoissiskoni kanssa välit ovat viilentyneet. Ja sitten on nämä kuuluisat viiltely asiat tulleet kuvioihin. Terapia nainen kehottaa mua jo kokeilemaan masennuslääkkeitä tai rauhoittavia. Olen hirveän ujo ja muutenkin musta on tullut hirveän hiljainen. En puhu enää mitään. Kyllä masennus aiheuttaa pidemmässä tapauksessa puhumattomuutta, mutta se on ikävää jos ihminen sulkeutuu täysin. Minulle on jätkäkaveri sanonut, että hän huomaa mussa jo erakoitumisen merkkejä. Huomaan sen itsekin. Ahdistaa olla ihmisten ilmoilla. Olen paljon kotona. Ainoa mikä lievittää hieman masennustani on juoksu harrastukseni jota olen jo yli 3 vuotta harrastanut.