Meillä on erilaisia vaivoja ja sairauksia, joista voimme kertoa.
Vaikka vakavasta masennuksesta kärsii 300.0000 suomalaista ja se on syy jopa työkyvyttömyyteen niin siitä ei ole soveliasta puhua,
- vai onko ?
Vaikka vakavasta masennuksesta kärsii 300.0000 suomalaista ja se on syy jopa työkyvyttömyyteen niin siitä ei ole soveliasta puhua,
- vai onko ?
Vastaukset 24
Vanhimmat
No viime vuosina on minun mielestäni puhuttu niin kyllästyksiin asti että jokainen pikku alavireestä kärsivä ilmoittaa sairastuneensa masennukseen.
Mistä olet saanut tiedon, että noin suuri osa suomalaisista sairastaisi nimenomaan VAKAVAA masennusta? Uskon että luku saattaa olla oikea jos mukaan luetaan kaikenasteiset masennustilat, mutta vakava masennus on hoitamattomana tappava sairaus joka ei voi olla noin yleinen - johan meillä käytettäisiin joukkohautoja.
eri asteineen. Edelliseen lukuun voin lisätä, että tällä hetkellä Suomessa on n.80 000 ihmistä sairauseläkkeellä mielenterveydellisistä syistä eli tuo 300 000 on aivan mahdollinen luku, koska ensin mainittu ei sisällä sairaslomalaisia, sairaalassa olijoita, avohoitopotilaita ilman eläkettä jne.
Siksi meillä ei ole joukkohautoja, koska suurin osa potilaista saa tai huolii apua sairauteensa ennen akuuttia vaihetta tai sitten herää sairaalassa yritettyään itsemurhaa ja saa tämän jälkeen apua.
Itse hain apua aikoinaan siinä vaiheessa, kun itsemurhasuunnitelmat alkoivat olla niin vahvoja, että oli pakko hakea apua. Ilman lapsia olisin tappanut itseni, mutta heidän takiaan päätin hakea mieluummin apua kuin huitaista ison kasan lääkkeitä naamaani.
Sekin on vielä, että moni ei kehtaa puhua sairaudestaan juuri tuollaisen asenteen vuoksi, että pikkualavirettä, koitahan piristyä, kyllä se siitä...kun se ei todellakaan mene siitä vain ohi.
Tulihan vuodatus, mutta liippasi niin likeltä, että oli purettava sydäntä.
Tiedän varsin hyvin vaikean masennuksen ja pikku alavireen eron. Edellisen viestini otsikkona on nimittäin ihan ikioma, minulle tehty diagnoosi.
Kritiikkini kohdistui lähinnä esimerkiksi siihen, että joka toinen julkkis kertoo lööpissä selvinnensä "masennuksesta" - vaikka ei ole oikeaa masennusta koskaan varmaan edes nähnyt.
lööppirakkauteen. "X löysi elämänsä naisen..." ja muutaman kuukauden päästä on taas uusi elämänsä juttu. Itse olen näistä lööpeistä nykyään aika pihalla, kun ei huvita lukea naisten viikkolehtiä ja iltapäivälehdissäkin hypin näiden julkimojuttujen yli (ja myös urheilusivujen yli).
Tuota otsikkoasi en tunnistanut sen kummemmin, kun en ole tohtori vaan potilas;)
Otat esille kipeän asian. Masennus on vakava ja myös valitettavasti jossain tapauksissa kuolemaan johtava sairaus. En tiedä tarkkoja lukuja Suomen tilastoista, mutta täällä Ruotsissa on itsemurha, - jota usein edeltää syvä masennus -, yleisin kuolinsyy jos katsotaan ikäryhmää 15-45 vuotiaat. (Miesten ja naisten välillä on pieni ero, naisten kohdalla tässä ikäryhmässä on luku hieman alempi ja syöpäsairaudet vievät "voiton" naisten kohdalla. Sitävastoin tekevät naiset useampia itsemurhayrityksiä, joka on vakava asia sinällään.)
Noin tuhat ihmistä vuosittain valitsee tämän ulosajokaistan tuskaiseksi käyneestä elontiestä. Jos tätä verrataan esimerkiksi liikenteessä kuolleitten lukumäärään niin kuolleisuus on suunnilleen puolet. Luulisin että Suomessa luvut näyttävät samankaltaisilta.
Liikenteen parantamiseksi tehdään paljon ja hyvä niin. Täällä puhutaan "noll-visionista" tavotteena ja utopiana. Hyvä sekin. Viimeaikoina on myös alettu enemmän puhumaan juuri itsemurhatilastojen surullisen korkeista lukemista. Lukuja on jopa vertailtu ja mainittu, että eikö molemmissa pitäisi olla "noll-vison" tavoitteena? Siihen on varmasti myös vaikuttanut se, että esimerkiksi eräs tunnettu ruotsalainen elitti-painija syvän masennuksen seurauksena päätyi juuri tähän epätoivoiseen ratkaisuun jokin aika sitten. Silloin kyllä puhuttiin paljon masennuksesta ja sen vakavuudesta ja yleisyydestä jopa urheiluruudussa.
Kuitenkin luulisin että monet arkailevat heikkouksiensa paljastamista. Se kuuluu ihmisen normaaliin itsesuojelukäyttäytymiseen. Jokainen voi myös mennä omaan sisimpäänsä ja siellä hiljaa kysyä itseltään; Olenko minä sellainen ihminen jolle voi kertoa? Se on hyvä kysymys.
Kysyt myös; Onko masennuksesta soveliasta puhua? Minun mielestäni on, kun vain katsoo kelle puhuu.
Huomasin päivän lehdissä kerrotiun itsemurhaaikeesta ajamalla nokkakolarin.
Tällaisia kertomuksia kuulee usein, joten liikenneonnettomuuksistakin lienee yllättävän paljos sellaisia jotka voisi laittaa itsetuhosarakkeisiin.
Tästä on myös asiaa miettineitten joukossa puhuttu paljon ja se on hyvin vaikeaa saada selville montako tällaista tapausta on vuosittain. Se hyvin ikävä asia tässä yhteydessä on se, että henkilö joka ajaa sen kolarin ei ajattele niitä toisia jotka ehkä siinä rytäkässä menevät mukana.
Asiaa tutkineitten mukaan joutuvat erityisesti rekkakuskit tähän tilanteeseen kun joku ajaa rekka päin itsetuhoaikeissaan. Sama saattaa käydä veturi-kuskille. Minulla on yksi tuttu joka on rautateillä töissä ja hän on kertonut näistä tapauksista ja siitä kuinka huonosti junahenkilökunta voi tällaisen tapauksen jälkeen. En voi kuitenkaan tuomita sitäkään henkilöä joka tällaiseen epätoivoiseen ratkaisuun päätyy, syistä kun ei koskaan voi ulkopuolinen tietää.
Perheriita on ollut syynä.
Muuten, kiihtyneessä mielentilassa olevaa ei pitäisi milloinkaan päästää rattiin.
Autolla ajellessa ei myöskään ole mitään syytä alkaa ratkoa vaikeita asioita huutamalla ja mekastamalla eikä ainakaan kuljettajaa syytellen ja toruen.
- PUHELU KULJETTAJAN KANSSA KIELLETTY !
Yksi parhaita ohjeita aikoinaan busseissa - vieläköhän niitä tarroja on ?
Nyt käsitellään asiaa,jota,ei kenenkään sovi
vähätellä,ei kaikille masennus ole "no,nyt tänään
pikkasen masentaa,huomenna taas parempi päivä" juttu.Tämä voi olla pahimmassa tapauksessa kuoleman vakava asia (jokunen ystävä on tätä sairastanut)ja minäkin menin "syvälle",auttaakseni ystävää.Joskus erotessamme jäi tunne,nähdäänkö enään koskaan..
onneksi kaikki päätty hyvin..eli siitä voi selvitä,esim.puhumalla ystäville(luotettaville)ellei se riitä,siinä vaiheessa on mentävä jo hakemaan apua ammatti ihmisiltä.Jokaisen elämä on sen arvoista(näin haluan ainakin ajatella)että,apua pitää ja täytyy uskaltaa hakea,pelkäämättä sitä..mitähän minusta tämän jälkeen ajatellaan..kenen ymmärrys ei siihen riitä,että,ihminen voi "romahtaa" henkisesti,ei
ole edes sen arvoinen,että,sillä päätänsä vaivais.Jos esim.elämässä tapahtuu liian paljon ikäviä asioita (kaikkeen ei voi aina ite vaikuttaa)masennus on täysin "normaalia".Eli hyvä,kun,kirjoitit siitä..en tiedä kaikkea,mutta,meillä on tämä ykx elämä tässä,ei sitä pidä "hukata" murheisiin,aina apua saa,jos,vain haluaa!!!Muista,se ei ole häpeän asia,on kysymys sinusta..ja ehkä monesta muustakin (vaikuttaa niin moneen).Kaikkea hyvää sulle!Kyllä elämä vielä hymyilee!
Tabuja on meillä aivan liian paljon. Se ei välttämättä auta, että katastrofien jälkeen kovalla äänellä perustetaan "kriisiryhmiä".
Uskon tällaisissa tapauksissa aivan samoin kuin masentuneen ihmisenkin auttamisessa olevan useimmiteten parasta hyvä kuunteleva ja myötäelävä ystävä.
Useita kertoja itse huomaan vasta jälkikäteen, että lähestyvä ihminen on todella suuressa hädässä,
oivallamme asian usein liian myöhään.
Paras apu ainakin itselleni oli se että sain puhua asiat halki,ei neuvoja,vaan pelkästään se että toinen kuunteli,siis ammattiauttaja. Sitä kyllä ihmettelin että heti tyrkytettiin lääkkeitä avuksi ja kun ei niitä olis halunnut,ihmeteltiin suuresti onko edes avuntarvetta. Otin ne "tabut",ei sopineet mulle,koska yhden pillerin jälkeen nukuin n. 2 vrk aivan pökissä ja henkeä ahdisti. Siihen jäi mun lääkehoito. Ainoa mitä avuksi halusin oli se kuuntelu,että sai purkaa jollekin huolensa jotka kasaantui kaikki kerralla niskaan. Miksi heti tuputetaan tabuja? Olen päättänyt vastedes pitää "oman pääni",en huoli masennuslääkkeitä. Ajoittainen alakulo kuuluu elämään. Toivottavasti jokaiselle joku kuuntelija löytyy.
Tiedän eräitä ystäviäni, jotka tokiovat kertoneet sairaudestaan ja lääkityksestä. Tuntuu todella
kummalliselta, että lääkkeen otettuaan ystävä nukahtaa jopa tuolissaan. Kun lähden liikkeelle niin hän raottaa silmiäään, mutta jatkaa untaan hyvinkin pitkään.
Mietin usein tuota, että riittävä uni on tarpeen, mutta luulen haittojen olevan melkoisia kun menee useita päiviä lähes pelkästään nukkumiseen.
joka paikassa ja joka paikkaan, kun oli veto niin loppu. Ei siinä lääkkeitä unensaantiin tarvittu. Uni oli se ainoa keino enää pysäyttää oravanpyörä ja keho teki sen minun puolestani. Nukahtelin kylään sohvalle, oman keittiön pöydän ääreen. Ja nukuin yöunia noin 12 tuntia, eikä silti riittänyt. Univelkaa taisi olla vuosien varrelta liikaa ja vartalo ja keho teki stopin. Lääkeillä on hiljaksiin olo parantunut. En syyllistäisin lääkitystä - pameja en ole huolinut koskaan vaan nimenomaan masennus- ja muita mielialalääkkeitä. Rauhoittavat on asia erikseen, ne eivät ole masennuslääke.
Mua ihmetyttää se että lääkettä tarjotaan joka vaivaan heti sen enemmän tutkimatta. Kun tosi monelle riittäisi se että joku vaan kuuntelis. Jotenkin ihmiset on niin yksin nykyään,suvut on erillään monilla paikkakunnilla ja avioerot lisääntyy,kaikki on niin hakoteillä,ei ole mitään kiinnekohtaa ja se rassaa. Kai lääkäreilläkin on niin kiire että on helppoa vaan antaa se resepti ja moni potilas sitä itsekin vaatii. Hankala juttu.
En tosiaankaan syyllistä,hienoa että olet itse avun saanut lääkkeistä.Mua syyllistettiin siitä etten millään olis huolinut lääkkeitä.Koen vaan niin että kaikki tämä kuuluu ihmisen elämään,niin huonot kuin hyvät ajat,masennuskin.Siitä kestää pitkään päästä irti ja se yhä silloin tällöin iskee päälle,silloin on vaan hiljennettävä tahtia ja laitettava asioita tärkeysjärjestykseen,ensin hoidettava itsensä kuntoon,sitten voi keskittyä muihin asioihin.
Toi nukahtelu oli mullakin jatkuvaa yhdessä vaiheessa.Oli univelkaa,yötyö,pienet lapset,nukuin vain 3-4 tuntia vuorokaudessa ja senkin kahdessa jaksossa.Vuosien saatossa sitä ei enää jaksanutkaan painaa täysillä ympäri vuorokauden,vaan nukahteli mihin vaan,töissäkin.Ihme etten kolaria ole ajanut,kun autolla kuitenkin piti liikkua.Oli myös sellainen aika etten nukkunut kahteen viikkoon lainkaan ja se jos jokin pysäytti.Kyllä siihen piti lääkkeitä ottaa ja rytmittää nukkuminen uusiks.Sitten heti lääkkeet pois.Kai pelkään tavallista enemmän tulevani riippuvaiseks lääkkeistä.Aina on asiat jotenkin selvinny.Jokaisen pitää katsoa tilanne omalla kohdallaan.
Jos ihminen sairastaa nimenomaan VAKAVAA masennusta, hän on yleensä jo aika kaukana reaalitodellisuudesta eikä kykene mitenkään vastaanottamaan apua ennen kuin hänet on lääkityksellä saatu jotenkuten edes keskustelukuntoon.
Sellaisessa tapauksessa ei kuuntelevalla ystävällä ole mitään virkaa, vaan tarvitaan välitöntä ammattiapua ja lääkitystä hengen pelastamiseksi.
Ikävä sanoa, mutta kokemusta on.
Yleensä vaikeasti masentunut nimenomaan nukkuu suurimman osan vuorokaudesta, ei jaksa laittaa ruokaa tai siivota tms... millään ei ole enää mitään väliä.
Minäkin vaan vedin peittoa korville - sama vaikka olisi talo palanut ympäriltä.
Muistan ensi kokemukseni tällaisesta tilanteesta.
Naapurin poika valmistui kauppaopistosta ja kurssittautui ssamatta työtä. Varsinkin isä jankutti pojalleen ken ei huonettaan siivoa, makaa vain.
Sain pojan innostumaan hakemaan naapurikaupungista töitä, lähdin kaveriksi ja kuskiksi.
Ensin työkkäriin, josta annettiin Hesasta neljä osoitetta, joissa käydä. Kävimme kaupungin aluekonttori, joissa tuttuja esimiesasemassa olevia. Paljon hakijoita, valittelivat näyttäen hakijapaperinippuja.
Seuraavana päivänä soitettiin, että vois tulla töihin. Hesan reissu oli sovittuna. Jokaisessa toivotettiin tervetulleeksi ja palkkatarjous yli kaksinkertainen oman maakunnan palkkoihin.
Poika lähti Hesaan - ei viihtynyt.
Tuli takaisin kotipaikkakunnalleen, mutta Hesasta sai kimmokkeen uuteen elämään.
Varsinkin heti ensi oireitten ilmaannuttua on ihmiselle hyvä, jos on joku läheinen valamassa uskoa.
Näin on tuolla urheilukentilläkin. Juttelin juuri erään vuosikymmenten takaisen menestyneen suomalaisurheilijan rouvan kanssa.
Kerroin hänelle, että tällaisen taustavaikuttajan, aviopuolison tai ystävän merkitys on arvaamattoman suuri.
Tämän rouvan olemus oli edelleen hyvin positiivinen ja innostava. Tällaisia mummojakin tarvittaisiin ruikuttajien ja valittajien sijaan
- valloittava persoonallisuus.
Tämä urheilija oli lajissaan parhaita hyvin pitkään.
Siksi nykyisin turvaverkkojen hajoaminen on ihan oikea ongelma: lähin sukulainen saattaa olla satojen kilomerien päässä, ystäväpiiriä ei ehdi edes kunnolla muodostua kun jo täytyy muuttaa työn perässä paikasta toiseen.
Laitan tämän linkin tämän ketjun yhteyteen. Ehkä sieltä löytyy jotain kultajyväsiä jollekin.
http://www.healingeagle.net/indexfi.html
Mieleni on
kuin tyhjä huone,
jossa muut käyvät
vain paitaa vaihtamassa..
...että nykyään on ihan eri tavalla hyväksyttyä tunnustaa masennus kun ennen vanhaan. Ennen mentiin eteenpäin hampaat irvessä, eikä puhua pukahdettu, nyt voi ihan helposti käydä työterveyslääkärillä hakemassa pari viikkoa lomaa ja pillereitä masennukseen. Sekä voi tunnustaa perheelle/ystäville/kavereille. Hyvä niin!
Kyllä tuo 300.000 masennuksesta kärsivää tuntuu oikealta määrältä, ei kai muuten psyykelääkkeet kuuluisi eniten käytettyjen top teniin, vai onko se jo five. Arvauskeskuksen lääkäreillä lienee vieläkin käytössä se rastiruutuun -testi, joka mittaa masennuksen syvyyttä...
Mulla on pari ystävää jotka on vuosikausia käyttänyt jotain psyykepillereitä, toinen myös nukahtamisapua. Annostusta vaan lisätään...huoh..
Välillä toimin jätesäkkinä ja kuuntelen, kuuntelen ja kuuntelen.
Mä nyt en kirjota tähän mun mielipiteitä tän enempää kun ne eroo valtavirrasta niin paljon...
Kirjoitin juuri 50 palstalla "Sydän läsnä" ketjuun puheenvuoron, jonka luulen sopivan ajatukseltaan tähänkin. Haun avulla voinette etsiä teokset, johin viittaan ja lainaan.
Esa Saarisen ajatusmaailma on vasta viime vuosina alkanut aueta vai olisiko niin, että hänen ajatuksensa olisivat ...tai mieluummin minä alan kysyä kuin kasvit sadonkorjuun koittaessa.
Aito pyyteetön myötätunnon osoittaminen on peräti vaikeaa. Henri J. M. Nouwen sanoo kirjassaan Sydämen tie
myötätunnon " on vaikeaa, koska se vaatii sisäistä alttiutta kulkea toisen kanssa siihen paikkaan, jossa tämä on heikko, haavoittuva yksinäinen ja murtunut."
Entäpä sitten käymmekö itse paikkaan, jossa itse olemme heikkoja ja haavoittuvia.
Ajatukset löytyvät myös kirjasta E.Saarinen&K. Lonka "Muodonmuutos".
Kiitos tästä kauniista lainauksesta.
" on vaikeaa, koska se vaatii sisäistä alttiutta kulkea toisen kanssa siihen paikkaan, jossa tämä on heikko, haavoittuva yksinäinen ja murtunut."
Tommy Hellsten kirjoittaa myös hienosti ihan samoista asioista kirjoissaan. Hänessä on vain se "vika" että hän sekoittaa sinne joukkoon "uskonasiaa" ja se ehkä saa jotkut reagoimaan negatiivisesti. Mutta jos jaksaa "antaa sen hänelle anteeksi", niin saa hänen kirjoistaan paljon lohtua. Minua hänen kirjansa auttoivat aikanaan paljon, vaikka itse ajattelen uskonasioista täysin eri tavalla.