Olen 16-v tyttö.. Minun on nykyään kovin vaikeaa ilmaista itseäni kirjoittamalla
mutta halusin nyt yrittää. Mistä aloittaisin..
Kun olin pieni, kaikki oli hyvin. Olen aina ollut melko arka, eikä minulla ole
koskaan ollut paljon kavereita, sisaruksia ei myöskään, mutta tuolloin se ei haitannut.
Olin iloinen lapsi, kerroin tarinoita, mielikuvitukseni oli rajaton, elin omassa täydellisessä
lapsenmaailmassani. Pidin huomion keskipisteenä olemisesta ja lähinnä aikuisten kanssa olemisesta.
Kouluun meno hajotti monella tapaa tämän oman täydellisen maailmani. Minua ei enää huomioitu
yksilönä, vaan kaikki lapset yritettiin sulloa samaan muottiin. Opettajani oli pelottava, hän piti kuria
huutamalla. Hän kirjoitti jokaiseen todistukseeni tekstin KOETA REIPASTUA. olin hänen mielestään
vääränlainen koska olin hiljainen ja arka. Hän lähetti minut psykologille. Psykologin mielestä minussa
ei ollut mitään vikaa. Koulun ja tämän opettajan myötä minulle alkoi muotoutua oma käsitykseni
itsestäni. Olin hiljainen ja outo. En kuulunut porukkaan. Minun pitäisi yrittää muuttua.
Onneksi minulla oli tänä aikana paras ystäväni tukenani. Ilman häntä olisin ollut aina yksin.
Valitettavasti jouduimme kuitenkin eri luokille kolmannella, ja hän sai uusia ystäviä. Jäin vähitellen
yksin. Sain myöhemmin joitakin ns. kavereita, mutta se oli sellaista typerää ja pinnallista ja nämä
"kaverit" puhuivat pahaa selän takana. Vaikka en oikeastaan viihtynyt koulussa, sain
yleensä aina hyviä numeroita. Tämäkin kuitenkin alkoi muuttua siinä viidennellä luokalla,
en jaksanut enää olla yhtä huolellinen kuin ennen ja innostus kaikkeen alkoi hiipua.
Minulla alkoi kuukautiset jo kymmenenvuotiaana ja aloin muutenkin kehittyä muita paljon
aikaisemmin. Aloin tuntea itseni yhä epävarmemmaksi ja pidin itseäni lihavana ja oudon
näköisenä. Olisin yhtäaikaa halunnut olla vielä lapsi ja silti kuitenkin aikuinen.
En puhunut kellekään näistä tunteistani, kirjoitin vain päiväkirjaani. Olin yksin koulussa ja
koulun jälkeen, ainoa "ystäväni" oli idolini, naisnäyttelijä, jota noihin aikoihin aloin ihailla.
Hänen kuviaan kannoin aina mukana, aloin toivoa tulevani sellaiseksi kuin hän, hänen
näköisekseen, ja päiväkirjani oli täynnä suunnitelmia siitä, miten voisin muuttaa ulkonäköäni.
Vihasin peilejä ja valoja. Kotona menin pimeään kylppäriin, koska näytin peilissä paremmalta
pimeässä. Jopa meikkasin pimeässä. Itkin pimeässä kylppärissä. En osannut tai uskaltanut
kertoa kellekkään, tai ehkä en edes tajunnut että jokin oli vialla. Mutta niin se vain oli.
Ulkonäöstä oli tullut minulle painajainen. Kun kuvisryhmässä filmattiin elokuvaa ja näin
itseni TV:ssä, halusin kuolla. Olin ruma, läski, vammainen. Kun sain koulukuvani, en kyennyt
katsomaan niitä. Päätin etten enää ikinä suostu valokuviin. Rangaistukseksi siitä, että olin
niin ruma, viiltelin käsiäni. Viillot eivät olleet pahoja, mutta ne olivat kuitenkin viiltoja, ja
olin tyytyväinen. Päätin että jos en tee ulkonäköni hyväksi sitä ja tätä, rangaistukseksi
seuraa viiltelyä. Pari vuotta vietin tällätavalla, sammutellen valoja, vältellen peilejä..
Kun siirryin yläasteelle, tilani oli vähän parantunut ja toivoin yläasteesta uutta alkua,
olin päässyt eroon ex-luokkalaisistani ja voisin olla sellainen kuin toivoin.
Sain taas ns. kavereita, mutta minulla ei ollut heidän kanssaan oikein mitään yhteistä
ja jouluun mennessä olin jo jäänyt porukasta ulkopuoliseksi. Tunsin oloni väsyneeksi ja
masentuneeksi ja jännitin kokoajan, taisin myös silloinkin muutaman kerran viillellä.
Lintsasin paljon ja kotona olin vain tietokoneella tai nukkumassa. Hain vihdoin apua seiskan
keväällä, kävin terkkarilla ja koulukuraattorin kautta pääsin terapiaan. Sinä kesänä
muutimme ja pääsin ihan eri maisemiin. En muista tuosta kesästä paljoakaan, olin hyvin
ahdistunut ja itkin paljon. Terapiasta ei tuntunut olevan paljoakaan apua.
Syksyllä menin erityiskouluun/sairaalakouluun koska en pystynyt menemään tavalliseen.
Koulu meni ihan hyvin, opettajani oli hyvin mukava ja tunsin oloni turvallisemmaksi kuin
aikoihin. Olin poissa koulusta aina välillä, mutten liikaa. Seuraavana syksynä sekä
opettajani että terapeuttini vaihtuivat. Olin taas hyvin ahdistunut.. Syksy meni kuitenkin
hyvin, koska uusi opettaja oli loistava, mutta joulun jälkeen hänkin lähti pois
ja sain taas jälleen uuden opettajan. Tänä keväänä sitten tuntui etten jaksa enää mitään
ja jäin sairaalakoulustakin pois. Kotona oleminenkin ahdisti ja heräsin joka aamu
jännityksen tunteeseen. Vatsani oli usein kipeä. Nyt kesäkuussa menin neljäksi viikoksi
psykiatriselle osastolle, mutta siellä oli ihan kamalaa. Oloni ei ehkä koskaan ole ollut
niin paha kuin siellä, itkin kokoajan, olin hirvittävän väsynyt ja tuntui että
sekoan. Nyt olen jälleen kotona. Enää minua ei jännitä kun herään, mutta siinä se
edistys taitaa ollakin. Elämäni tärkein, ja samalla myös ahdistavin, asia on edelleen
ulkonäkö. Tänä päivänä pystyn katsomaan peiliin ja uskallan laittaa valot päälle, mutta
edelleen teen listoja ja suunnitelmia ulkonäköni parantamiseksi. En suostu valokuviin,
enkä kuvattavaksi. Unelmani on tulla niin kauniiksi, että olen itseeni tyytyväinen.
Haluan kauniita valokuvia itsestäni ja haluan esiintyä videokameralle. Jos se ei toteudu..
en pysty edes ajattelemaan mitä sitten. Minusta tämä ei ole sairasta, vaikka tiedän
että se on, enkä edes halua parantua ajattelutavastani. Ainut mitä haluan on tulla
kauniiksi. Tulla sellaiseksi kuin olen vuosia halunnut. Haluaisin että ihmiset ymmärtäisivät
ja sanoisivat, että tottakai saat haluta tuollaista. Ulkonäkö on avain kaikkeen;
kun olen kaunis itsetuntoni on hyvä, enkä enää jännitä niin paljon, en ole enää masentunut..
Voi, miksei kukaan ymmärrä? Minun pitäisi mennä osastolle vielä ainakin viikoksi, ajatus
ahdistaa ja vituttaa. Ei siitä paikasta ole mitään apua minulle. Tykkään käydä terapiassa,
ja ehkä se riittää. Ehkä en edes halua apua. Ehkä on parempi että selviän yksin, omilla
keinoillani. Minä sairas masentunut ulkonäköfriikki!!!!!!!!
mutta halusin nyt yrittää. Mistä aloittaisin..
Kun olin pieni, kaikki oli hyvin. Olen aina ollut melko arka, eikä minulla ole
koskaan ollut paljon kavereita, sisaruksia ei myöskään, mutta tuolloin se ei haitannut.
Olin iloinen lapsi, kerroin tarinoita, mielikuvitukseni oli rajaton, elin omassa täydellisessä
lapsenmaailmassani. Pidin huomion keskipisteenä olemisesta ja lähinnä aikuisten kanssa olemisesta.
Kouluun meno hajotti monella tapaa tämän oman täydellisen maailmani. Minua ei enää huomioitu
yksilönä, vaan kaikki lapset yritettiin sulloa samaan muottiin. Opettajani oli pelottava, hän piti kuria
huutamalla. Hän kirjoitti jokaiseen todistukseeni tekstin KOETA REIPASTUA. olin hänen mielestään
vääränlainen koska olin hiljainen ja arka. Hän lähetti minut psykologille. Psykologin mielestä minussa
ei ollut mitään vikaa. Koulun ja tämän opettajan myötä minulle alkoi muotoutua oma käsitykseni
itsestäni. Olin hiljainen ja outo. En kuulunut porukkaan. Minun pitäisi yrittää muuttua.
Onneksi minulla oli tänä aikana paras ystäväni tukenani. Ilman häntä olisin ollut aina yksin.
Valitettavasti jouduimme kuitenkin eri luokille kolmannella, ja hän sai uusia ystäviä. Jäin vähitellen
yksin. Sain myöhemmin joitakin ns. kavereita, mutta se oli sellaista typerää ja pinnallista ja nämä
"kaverit" puhuivat pahaa selän takana. Vaikka en oikeastaan viihtynyt koulussa, sain
yleensä aina hyviä numeroita. Tämäkin kuitenkin alkoi muuttua siinä viidennellä luokalla,
en jaksanut enää olla yhtä huolellinen kuin ennen ja innostus kaikkeen alkoi hiipua.
Minulla alkoi kuukautiset jo kymmenenvuotiaana ja aloin muutenkin kehittyä muita paljon
aikaisemmin. Aloin tuntea itseni yhä epävarmemmaksi ja pidin itseäni lihavana ja oudon
näköisenä. Olisin yhtäaikaa halunnut olla vielä lapsi ja silti kuitenkin aikuinen.
En puhunut kellekään näistä tunteistani, kirjoitin vain päiväkirjaani. Olin yksin koulussa ja
koulun jälkeen, ainoa "ystäväni" oli idolini, naisnäyttelijä, jota noihin aikoihin aloin ihailla.
Hänen kuviaan kannoin aina mukana, aloin toivoa tulevani sellaiseksi kuin hän, hänen
näköisekseen, ja päiväkirjani oli täynnä suunnitelmia siitä, miten voisin muuttaa ulkonäköäni.
Vihasin peilejä ja valoja. Kotona menin pimeään kylppäriin, koska näytin peilissä paremmalta
pimeässä. Jopa meikkasin pimeässä. Itkin pimeässä kylppärissä. En osannut tai uskaltanut
kertoa kellekkään, tai ehkä en edes tajunnut että jokin oli vialla. Mutta niin se vain oli.
Ulkonäöstä oli tullut minulle painajainen. Kun kuvisryhmässä filmattiin elokuvaa ja näin
itseni TV:ssä, halusin kuolla. Olin ruma, läski, vammainen. Kun sain koulukuvani, en kyennyt
katsomaan niitä. Päätin etten enää ikinä suostu valokuviin. Rangaistukseksi siitä, että olin
niin ruma, viiltelin käsiäni. Viillot eivät olleet pahoja, mutta ne olivat kuitenkin viiltoja, ja
olin tyytyväinen. Päätin että jos en tee ulkonäköni hyväksi sitä ja tätä, rangaistukseksi
seuraa viiltelyä. Pari vuotta vietin tällätavalla, sammutellen valoja, vältellen peilejä..
Kun siirryin yläasteelle, tilani oli vähän parantunut ja toivoin yläasteesta uutta alkua,
olin päässyt eroon ex-luokkalaisistani ja voisin olla sellainen kuin toivoin.
Sain taas ns. kavereita, mutta minulla ei ollut heidän kanssaan oikein mitään yhteistä
ja jouluun mennessä olin jo jäänyt porukasta ulkopuoliseksi. Tunsin oloni väsyneeksi ja
masentuneeksi ja jännitin kokoajan, taisin myös silloinkin muutaman kerran viillellä.
Lintsasin paljon ja kotona olin vain tietokoneella tai nukkumassa. Hain vihdoin apua seiskan
keväällä, kävin terkkarilla ja koulukuraattorin kautta pääsin terapiaan. Sinä kesänä
muutimme ja pääsin ihan eri maisemiin. En muista tuosta kesästä paljoakaan, olin hyvin
ahdistunut ja itkin paljon. Terapiasta ei tuntunut olevan paljoakaan apua.
Syksyllä menin erityiskouluun/sairaalakouluun koska en pystynyt menemään tavalliseen.
Koulu meni ihan hyvin, opettajani oli hyvin mukava ja tunsin oloni turvallisemmaksi kuin
aikoihin. Olin poissa koulusta aina välillä, mutten liikaa. Seuraavana syksynä sekä
opettajani että terapeuttini vaihtuivat. Olin taas hyvin ahdistunut.. Syksy meni kuitenkin
hyvin, koska uusi opettaja oli loistava, mutta joulun jälkeen hänkin lähti pois
ja sain taas jälleen uuden opettajan. Tänä keväänä sitten tuntui etten jaksa enää mitään
ja jäin sairaalakoulustakin pois. Kotona oleminenkin ahdisti ja heräsin joka aamu
jännityksen tunteeseen. Vatsani oli usein kipeä. Nyt kesäkuussa menin neljäksi viikoksi
psykiatriselle osastolle, mutta siellä oli ihan kamalaa. Oloni ei ehkä koskaan ole ollut
niin paha kuin siellä, itkin kokoajan, olin hirvittävän väsynyt ja tuntui että
sekoan. Nyt olen jälleen kotona. Enää minua ei jännitä kun herään, mutta siinä se
edistys taitaa ollakin. Elämäni tärkein, ja samalla myös ahdistavin, asia on edelleen
ulkonäkö. Tänä päivänä pystyn katsomaan peiliin ja uskallan laittaa valot päälle, mutta
edelleen teen listoja ja suunnitelmia ulkonäköni parantamiseksi. En suostu valokuviin,
enkä kuvattavaksi. Unelmani on tulla niin kauniiksi, että olen itseeni tyytyväinen.
Haluan kauniita valokuvia itsestäni ja haluan esiintyä videokameralle. Jos se ei toteudu..
en pysty edes ajattelemaan mitä sitten. Minusta tämä ei ole sairasta, vaikka tiedän
että se on, enkä edes halua parantua ajattelutavastani. Ainut mitä haluan on tulla
kauniiksi. Tulla sellaiseksi kuin olen vuosia halunnut. Haluaisin että ihmiset ymmärtäisivät
ja sanoisivat, että tottakai saat haluta tuollaista. Ulkonäkö on avain kaikkeen;
kun olen kaunis itsetuntoni on hyvä, enkä enää jännitä niin paljon, en ole enää masentunut..
Voi, miksei kukaan ymmärrä? Minun pitäisi mennä osastolle vielä ainakin viikoksi, ajatus
ahdistaa ja vituttaa. Ei siitä paikasta ole mitään apua minulle. Tykkään käydä terapiassa,
ja ehkä se riittää. Ehkä en edes halua apua. Ehkä on parempi että selviän yksin, omilla
keinoillani. Minä sairas masentunut ulkonäköfriikki!!!!!!!!
Vastaukset 9
Vanhimmat
yleensä ihmiset kaunistuu vanhetessaan,Mäkin vihasin itseäni yli kaiken ku olin sellanen pikku-teini.Nyt olen melkei sujut itseni kanssa.Pikku asioilla saa ihmeitä aikaan...mene vaikka jollakin kivalle ja ammattitaitoselle parturille ja käsken sen tehdä jotai uutta ja joka sopii sulle...uusi väri piristää kummasti!Ja vaatteilla ja koruilla saa ihmeitä aikaan...pitää löytää vain oma tyylinsä! eikä ole olemassa rumia ihmisiä...on vain sumia tyylejä =) usko mua
minä haluaisin.
Ei se kauneus ole avain onneen, todellakaan. Itse saan päivittäin kuulla kehuja ulkonäöstäni, luullaan missiksi, malliksi, jne. Ja ympärillä pyöriikin todella paljon ihmisiä. Mutta ehei, se ei tee minua onnelliseksi, päin vastoin. Vedän puoleeni ties mitä kusipäitä, joille ei merkkaa mitään mikään muu kuin kaunis ulkokuori. Välillä haluaisin olla aivan tavallisen näköinen. Suurin osa ystävistä, jotka ovat onnellisimpia, ovat aivan näitä tavallisia tallaajia, ja ne "kaunottaret" usein kovinkin yksinäisiä.
Hyvä itsetunto ja ulkonäkö eivät kyllä kulje käsi kädessä, toki ulkonäön merkitystä tänä päivänä korostetaan ihan hävyttömän paljon, mutta kaunis ulkonäkö ei kyllä takaa hyvää itsetuntoa.
Lyön vaikka vetoa, että sua raivostuttaa sanat: "Olet vielä nuori, kasvat siitä ja opit."
Eikö niin?
Ketä nuorta ei...
Olen itsekkin 88 syntynyt.
Kuitenkin olen henkisesti hiukan korkeammalla kuin ikäiseni, sen takia saatan ruveta puhumaan sellaisia asioita jotka ei ehkä kuulu ikäiseni suuhun,
joten älä ihmettele.
Olen kuitenkin samanlaisessa tilanteessa kanssasi.
Olin 3vk osastolla juuri siitä syystä, kun en pystynyt menemään kouluun ulkonäköni takia.
Olen käynyt terapiassa yli 2 vuotta (ja ei ole auttanut) ja kokeillut erillaisia masennuspillereitä.
En kuitenkaan aio sanoa, että masennukseni ja muut ongelmani ovat ainoastaan ulkonäköni syytä, mutta totuus kuitenkin on että 75% ongelmistani joutuu siitä, että en ole lainkaan tyytyväinen ulkonäkööni.
Uskon, että tiedät jo varmaan sen, että vaikka kävisit missä tahansa plastiikkakirurgilla korjauttamassa itseäsi, olosi ei parane kuin hetkellisesti.
Ehkä ei edes sitäkään, sillä ihmisen pitää olla ensin aivan sinut itsensä kanssa ennenkuin alkaa korjautella ulkonäköään.
Uskon, että jokaisella tulee päivä itsensä kanssa kun sanoo "nyt riitti!"
Mutta totuus on se, että haluat olla joku muu kuin
oma itsesi.
Ja se on pakenemista.
Pakeneminen ei koskaan auta, sano yksikin ihminen joka olisi pakenemisella saanut onnellisuutta?
Ei sellaista ole.
Ihmisen PITÄÄ kohdata omat demoninsa ja taistella siitä mikä on.
Jotta voi tyytyväisenä olla mitä on, välittämättä siitä mitä muut sanovat.
Minä tiedän, että vaikka nyt olenkin menettänyt elämästäni jo monta vuotta tämän ulkonäköni takia, joka ei ole edes kamala, (sen verran itsetuntoa mulla on vielä jäljellä ja sinullakin varmasti on!) tulee se päivä, jolloin tulen sanomaan itselleni;
"Nyt riitti. Mä en kuluta enää päivääkään elämästäni siihen, että annan lehtien, median ja muiden ihmisten huonon omatunnon pahentaa mun elämääni ja pilata sitä mikä olen minä."
Se päivä tulee jokaiselle meistä.
Usko pois, se tulee myös sinulle ja minulle.
Mutta kaikki alkaa sisältä.
Jotta sinulle sekä minulle tulee parempi olo ja alamme olla tyytyväisiä itseemme, meidän on pakko aloittaa siitä missä on vika.
Ei voi vaan mennä ja korjata ulkonäköä kun ongelma on sisällä.
Terapeutti ei sinua voi auttaa, eikä voi myöskään minua.
Ainut joka kumpaakin voi auttaa, on me itse.
_Kysymällä itseltämme_, haluammeko kuluttaa lisää päiviä olemalla sisällä itkien, viillellen ja heräten joka aamu siihen että inhoaa itseään?
Minä en ainakaan halua enää hukata aikaa elämästäni...
Mutta tosiaan kummanki meistä pitäs kysyä itseltämme, että haluammeko me tosiaan hukata kauniita päiviä siihen, että itkemme sisällä omaa huonoa itsetuntoa kun voimme mennä hyvällä itsetunnolla ulos ja hankkia ystäviä.:)
(Koska maailmassa on myös niitä, jotka eivät välitä tippaakaan toisten ulkonäöstä.)
Mutta kaikkea hyvää sinulle. (ja pahoitteluni, jos oli hiukan sekavaa tekstiä.)
Toivottavasti tekstini auttaa sinua edes jollain tavalla. :)
Hei,
tuntuu siltä, että luulet elämäsi parantuvan, kun ulkonäkösi muuttuu. Sitähän ei tapahdu. Todennäköisesti syöksyt vielä pahempaan depikseen, kun elämäsi ei muutukkaan kasvojesi myötä.
Itsensä kanssa sinut oleva ihminen on hyvännäköinen, vaikkeikaan ehkä missimaailman mittapuulla.
Opettele tuntemaan itsesi, löytämään omat vahvuutesi. Itsetuntemus tuo sinulle itsevarmuutta ja se näkyy.
Itselläni on suggestoterapia auttanut avaamaan mielen solmuja ja sen kautta olen oppinut ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Olen vahvempi ihminen ja kestän paremmin elämän isommat ja pienemmät kolhut.
Tsemppiä sinulle.
Teen itsekin niitä vieläkin. Olin nuorena tosi arka ulkonäköni suhteen: huono iho, pieni leuka, paksu kaula jne jne... Vieläkin teen listoja, mutta ne ovat muuttuneet: raskausarvet, rypyt, ihokarvat jne jne.
Koskaan en varmasti tule olemaan tyytyväinen ulkonäkööni. Mutta iloitsen siitä, että entiset ongelmat eivät enää tunnukaan niin suurilta. Voin kuvitella että kymmenen vuoden päästä valitan rypyistä, suonikohjuista ja roikkuvasta ihosta - joten nyt vain nautin tästä mitä minulla on!
Positiivisiakin puolia löytyy, sinullakin on varmasti persoonalliset silmät. Liikunta parantaa ryhtiä ja tekee vartalosta kauniimman (etenkin syvävenyttelyliikkeet kuten Pilates).
Kaunotar en ole, mutta en mietikään niin paljon mitä minussa voisi korjata enkä vertaa itseäni misseihin. Verrattuna äitiini olen kaunis vielä ja ryhdikäs :D
Luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu...
En tiedä sinusta, mutta mua on kiusattu ja haukuttu pienestä pitäen ulkonäöstäni koulussa ja kotona ja jokapaikassa. Taidan oikeastikin olla erittäin ruma. Muutamat miehet ovat sanoneet kauniiksikin, mutta en kykene uskomaan sellaista, halveksin muutenkin valehtelevia ihmisiä yli kaiken.
Olen myös 16-vuotias ja kehityin varsin aikaisin, murrosikä taisi olla siinä 9-11-vuotiaana, joten tunsin itseni entistä rumemmaksi ja lihavammaksi, kömpelömmäksi...
Jäin myös aina yksin, ulkopuoliseksi kaikesta.
Muutamia ystäviä minulla on ollut ja on edelleen, en vain jaksaisi pitää niitäkään ystävyyssuhteita yllä.
Yläasteaikani onkin ollut yhtä ruuan kanssa sekoilua. Olen laihduttanut lievästä ylipainosta alipainoon monia kertoja. Välillä minulla on pitkiä "hyviä" kausia, jolloin jaksan liikkua monta tuntia päivässä ja syön erittäin vähän.
Silloin tunnen itseni edes hiukan kauniimmaksi.
Viimeiset puolen vuotta olen kärsinyt bulimiasta...tai jostakin sellaisesta. En tiedä, olenko tarpeeksi sairas voidakseni sanoa niin.
Mitään apua en ole milloinkaan saanut, enkä hakenut. Masentunut ja väsynyt olen aina, en jaksa enää. Minusta ei ikinä tule kaunista, ikinä en voi hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen.
miksi maailma on niin ulkonäkökeskeinen- miksi jo lapset opetetaan arvioimaan ja arvostelemaan ihmisiä nenän tai ryhdin perusteella- voi paska että siinä jäävät asioista paitsi- on aivan sama miten iso ahteri on jos pystyy nauttimaan kirjasta tai aistimaan metsässä luonnon rauhan... Finnit naamassa ovat hoidettavissa mutta toivottavasti ne arvet jotka lapsuutesi opettajat ja ystävät ovat sinuun tehneet saadaan parannettua- suutu ja etsi jokin vaihtoehtoinen pätemis muoto jolla voisit yrittää voittaa tämän ulkonäön kautta ajattelemisen- innostu vaikka etsimään kaikki Suomen majakat(vitsi) , jotain mikä vie mennessään edes hetkeksi jotta saat rauhaa pakkomielteeltäsi
Oikeestaan mulla on pikkusen käänteinen homma.. Mua kiusattiin koko ala-asteen ja yläasteen, koska olin liian kaunis.. (En tiennyt tuota ennen kun kiusaajat myöntivät sen muutama vuosi sitten..) Ja koska minua haukuttiin ties miksi joka päivä, aloin ajattelemaan itseäni juuri sellaisena ja synkät ajatukset valtasivat oman mielen. Miten tästä tilanteesta pääsisi pois..?Minkä seurauksena keksin viiltelyn yläasteella.. Se sai hetkeksi ajatukset pois kiusaajista ja sen hetken pahasta olosta. Ihan kuin paha olo olisi valunut verenä pois minusta. Eihän niin oikeasti käynyt, mutta sairas mieli kuvitteli niin.. Kun olin sitä haukkumista kuunnellut koko peruskoulun ajan, se ei helpottanut vaikka pääsin opiskelemaan muualle.. Pahensi vain, yritin tappaa itseni ja olinkin laitoksella.. Ei onnistunut..
Ja olen äärettömän iloinen ettei onnistunutkaan.. Olen taas omalla paikkakunnallani, perheen ja ystävien luona.. Ihmisten jotka välittävät musta olin kaunis tai ruma.. Ja nyt ottaa päähän etten heti puhunut jollekin pahasta olostani, koska asioiden ei olisi tarvinnut mennä näin pitkälle. Käsivarteni ovat hirveän näköiset, en kehtaa mennä poikaystäväni porukoiden luo lyhythihaisessa. En kehtaa mennä sukulaisten luo lyhythihaisessa, vain koska olen joskus itteeni viillelly.. Kiusaajat sai mitä halusikin..