Minä nautin yksinolosta. Tunnen itseni äärimmäisen harvoin yksinäiseksi, joskus kylläkin... useimmiten kesäisin kun esim. joku massatapahtuma kerää paljon ihmisiä auringon alle pitämään hauskaa. Kyllä mäkin hauskaa osaan pitää, olen itse asiassa sille päälle sattuessani äärimmäisen viihdyttävä, eriskummallinen ja hullunhauska jätkä :)
Minä nyt vain satun saamaan energiaa yksin, omien ajatusteni kanssa. Minulla on musiikki, kirjat, kirjoittaminen, netti, elokuvat, ruoanlaitto, ihmettely, pohdiskelu... Kyllä minulla on kavereita jonkin verran ja liikun ihmistenkin ilmoilla. Usein vaan tuntuu niin hyvältä vain olla viihtyisässä asunnossani johon juuri muutin tai sitten kuljeskella luonnossa tai kaupungilla ihan itsekseni, tarkkailla ja tarkastella ihmisiä.
Paljon tämänhetkiseen tilanteeseen vaikuttaa se että olen äskettäin eronnut ahdistavan tukahduttavasta ihmissuhteesta. Tyttö oli tosi mukava, mutta minä en saanut tarpeeksi aikaa itselleni, ajatusteni kanssa... Siksi nyt tuntuu _erityisen_ hyvältä saada keskittyä itseen. Varmaan jossain vaiheessa alan nähdä myös enemmän yksinolon nurjia puolia... Ehkäpä.
Taidanpa olla ns. erakkoluonne. Onko täällä muita joille yksinolo on latautumista jotta jaksaa sitten viettää hetken aikaa meluavissa sankoissa ihmisjoukoissa...? Olisi hauska kuulla muiden kokemuksia ja mielipiteitä!
Minä nyt vain satun saamaan energiaa yksin, omien ajatusteni kanssa. Minulla on musiikki, kirjat, kirjoittaminen, netti, elokuvat, ruoanlaitto, ihmettely, pohdiskelu... Kyllä minulla on kavereita jonkin verran ja liikun ihmistenkin ilmoilla. Usein vaan tuntuu niin hyvältä vain olla viihtyisässä asunnossani johon juuri muutin tai sitten kuljeskella luonnossa tai kaupungilla ihan itsekseni, tarkkailla ja tarkastella ihmisiä.
Paljon tämänhetkiseen tilanteeseen vaikuttaa se että olen äskettäin eronnut ahdistavan tukahduttavasta ihmissuhteesta. Tyttö oli tosi mukava, mutta minä en saanut tarpeeksi aikaa itselleni, ajatusteni kanssa... Siksi nyt tuntuu _erityisen_ hyvältä saada keskittyä itseen. Varmaan jossain vaiheessa alan nähdä myös enemmän yksinolon nurjia puolia... Ehkäpä.
Taidanpa olla ns. erakkoluonne. Onko täällä muita joille yksinolo on latautumista jotta jaksaa sitten viettää hetken aikaa meluavissa sankoissa ihmisjoukoissa...? Olisi hauska kuulla muiden kokemuksia ja mielipiteitä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla on aikuinen tytär, joka on pienestä asti tarvinnut paljon yksinoloa, muuten hän stressaantui.
Hän asuu nyt avoliitossa, mutta on onnekseen löytänyt miehen, joka ymmärtää asian ja mieskin haluaa olla välillä itsekseen.
Kannattaa kuunnella itseään. Yksinolon tarve vaihtelee kovasti eri ihmisten välillä ja samallakin ihmisellä eri aikoina.
Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka haalivat porukkaa ympärilleen. Entisen jätkäkaverin mielestä oli ihan ok jos muutama kaveri kämppäsi hänen luonaan useita päiviä. Asuimme hetken yhdessä, mutta tuo hänen sosiaalisuutensa laittoi minut liian kovalle koetukselle. Tarvitsen omaa rauhaa. Osaan kyllä olla seurustelusuhteessa. Nykyisen kumppanini kanssa viihdymme todella hyvin yhdessä ja hänen kanssaan viettämästäni ajasta on tullut sitä "omaa rauhaa". Hänen kanssaan en ahdistu. Voimme olla kotoisasti yhdessä yksin. Olen kuitenkin onnellinen, ettei asuntoni ole aivan keskustassa, eli minun luonani ei pidetä jatkoja eikä kaverini ole innokkaita tulemaan luokseni aloittelemaan. Mieluummin menenkin itse jonkun luo, kuin otan heidät kotiini iltaa istumaan.
Aika lailla samoja ajatuksia täällä.
Festarit ja esim. vappu ja juhannus ovan aikoja, jolloin kaipaisi toista seuraksi, kun muut ovat perheiden ja ystävien kanssa ja minä vaan yksin.
Yksinolo kotona tai metsässä kuljeksimassa on taas rentouttavaa. On hyvä kuunnella lintujen laulua tai vaikka kaupungin ääniä ilman että kukaan on siinä pulisemassa.
Sellainen seurustelusuhde, jossa kiehnätään koko ajan kylki kyljessä, ei sovi minulle. Olenkin ajatellut, että pitäisi löytää miesystävä tarpeeksi kaukaa, ettei ehtisi joka ainakaan joka ilta tapaamaan.
..ihan samanlaiset aatokset on mullakin..välillä kaipaa läheisyyttä ja ystävää (jota en tosin omista, vaan "kakkosluokan" kavereita), mutta toisaalta haluun olla myös yksin hirmu paljon. tai sitten tää pitkään kestäny erakkous on johtanu siihen, ettei enää oikeen osaa olla lähellä toista...anyway..paljon reissaava tai muuten vaan poissakin viihtyvä poikaystävä olis mulle se paras :)
.niinpä. Mulle riittäisi se tietoisuus että olisi olemassa joku jolle olen tärkeä.. joku muu kuin isä tai äiti :)
Taidan kanssa olla niitä jotka stressaantuvat jos eivät saa tarpeeksi omaa aikaa. Olen yrittänyt luoda uusia ystävyyssuhteita, mutta kun tunnen että en osaa antaa tarpeeksi itsestäni!
Turhaudun kun tunnen olevani huono ystävä.. en ole niitä jotka väkertävät somia onnittelukortteja, joskus jopa unohdan koko merkkipäivät! Mikäs se sellainen ystävä olisi..
Kaikesta kaipuustani huolimatta on päiviä jolloin huokaisen että onneksi mulla ei ole ystäviä joita pitäisi ottaa huomioon. Tuntuu vaan että minusta ei riitä muille kuin itselleni.. Kuulostaa hullulta, tiedän!