Katsoin silmät täynnä kyyneliä auton ikkunasta ulos kun äiti parkkeerasi auton punaisen omakoti talon eteen.
-Noniin. Mitäs sanotte? Meidän uusi kotimme. Sanoi äiti iloisena. Mutta hänen katseensa oli surullinen, ymmärtäähän sen. Isä ja äiti olivat juuri eronneet syynä oli isän työ. Hän matkusteli paljon työnsä takia. Oli kotona vain joka toinen kuukausi. Rahaahan meillä oli mutta äiti oli alkanut kaipaamaan puolisioaan liikaa sillonkuin hän oli matkoilla. Äiti päätti että nyt on eron aika, se musersi äidin ja meidät lapsetkin. Isä ei edes tullut hyvästelemään meitä kun muutimme 500kilometrin päähän isästä, meidän kauniista kodista, parhaasta kaveristani. Itkin päiviä ja öitä sen takia. Oliko eron syynä se että tiuskin ja paiskoin ovia vihaisena aina kun isä tuli kotiin ja luuli että hän oli hyvä isä kun näki joskus lapsiaan?
Vai oliko eron syy se että isä ei jaksanut Hannan jatkuvaa sairastelua? Oli ero todellakin meidän lapsien syy?!
Talossa oli pieni etupiha jossa oli koivu. Sen kylkeen oli piirtänyt talon entinen asukki sydämmiä ja poikien nimiä. Silmiini kihosivat taas kyynelet. Ajattelin Mikkoa joka oli jäänyt myös pohjoiseen. Pyyhin kyyneleet poskiltani ja yritin ajatella että täältä löytysi varmastikkin joku parempi.
-Tule Mirja talo on tosi hieno sisältä. Huusi 10vuotias pikkusiskoni Hanna iloisena. Hanna ei kait vielä ymmärtänyt että isä ei tule enään kotiin.
Talo oli kylläkin hieno. Iso vaalean ruskea olo huone johon sopisi töydellisesti sininen sohvamme ja suuret kirja hyllyt, unohtamatta laajakuva telkkaria.
Oma huoneeni oli myös kaunis. Suuri ja korkea. Vaalean punaista huoneesta tulisi prinsessamainen. Suuria pehmeitä tyynyjä, nojatuolit, meikkaus pöytäni ja monia muita tarpeellisia ja vähemmän tarpeellisia tavaroitani.
Ikkunassa oli suora näköyhteys naapurin takapihalle. Naapurit vaikuttivat täysin normaalilta lapsi perheeltä. Leikki mökki ja hiekkalaatikko pihan perällä. Keskellä pihaa suuri trampoliini. Nytkin terasilla istui kaksi noin 35 vuotiasta vanhempaa ja kaksi poikaa. Pienemmåön pojan arvioin noin 5 vuotiaaksi mutta toinen poika saattoi hyvinkin olla minun ikäinen eli 15vuotias.
Istuin ikkuna laudalle itkemään. Kyyneleet alkoivat virtaamaan ilman syytä. Kasvoilleni syntyi pieni puro. Typerät tunteet, en minä kaivannut näin paljon takaisin vanhaan kotiini!
Tajusin vasta minuutteja myöhemmin että en ollut sulkenut sälekaihtimia ja ulkoa näki myös huoneeseeni sisälle. Suljin kaihtimet paniikissa.
-Toivottavasti kukaan ei nähnyt mutisin itsekseni.
Alakerrasta kuului ovikellon ääni. Kuuntelin hijaa, kuka siellä jo nyt on?
-Päivää päivää te olette varmaan uudet naapurimme. Ajattelimme tulla nyt heti esittäytymään että sitten tunnetaan. Kuului ystävällinen nais ääni ovelta.
-Vai niin. No tulkaahan nyt sitten sisälle, juuri laitoin kahvinkin tipppumaan äiti sanoi melkein yhtä ystävällisesti.
-Mirjaaa! Tulehan ala kertaan meille tuli vieraita huusi äiti käskevään sävyyn.
Lähdin kävelemään portaikkoon kun ajattelin että kasvoni ovat varmaan tosi punaiset itkemisen jälkeen.
Ryntäsin vessaan ja valelin kasvoni kylmällä vedellä ja meikkasin uudestaan.
Kun pääsin alakertaan huomasin että "naapurit" olivat se täydellinen perhe viereisestä talosta.
Muutuin ihan punaiseksi kun huomasin virnuilevan pojan istumassa sisälle kannetussa keittiön pöydässä.
-Niin tässä on vanhempi tyttäreni Mirja.
-Ohhoh. Millekköhän luokalle Mirja on menossa? kysyi virnuileva poika kohteliaasti.
-Mä oon menossa 8a:lle vastasin pojalle.
-Eli samalle luokalle kuin meijän Väinöki sanoi täydellisen perheen äiti riemastuneena.
-No sehän on kiva, äiti sanoi ja naurahti ystävällisesti.
Hymyilin nätisti ja istuin toisten kanssa pöytään.
-Tässä on Mirja meidän uudet naapurimme. Anita ja Marko ja heidän lapsensa Väinö ja Eero.
Hymyilin vaisusti ja hörppäsin äidin keittämää kahvia. Sitten seurasi kiusallinen hiljaisuus jonka rikkoi pikku Eeron vaatimus päästä takaisin kotiin leikkimään.
-Mutta Eero, haluaisitkohan sinä leikkiä Hannan kanssa? Kysyi Anita ystävällisesti ja osoitti siskoani.
-Kyllä minä ainakin voin. Hihkaisi Hanna silmät säihkyen.
-Sehän on kiva, etuovi on auki ja Eero osaa kyllä näyttää missä leikitte. Anita vaikutti ystävälliseltä ihmiseltä. Juuri täydelliseltä äidiltä.
-Minä taidan mennä mukaan että lapset eivät riko mitään Kimmo sanoi ja nousi ylös. Kiitos kahvista.
Kimmo nousi pöydästä ja kiiruhti lapsien perään ovelle. Hänkin vaikutti mukavalta ihmiseltä.
-Väinä menehän sinä jonnekkin vaikka tutustumaan Mirjaan paremmin kun me äidit tässä keskustelemme sanoi Anita hymyillen äidille ystävällisesti.
Tunnelma oli hieman kiusallinen. Koska minä olin tyttö ja Väinö oli poika.
-Käyhän se vastasi Väinö. Yllätyin, oliko Väinö sellainen tyttöjen kaveri? Vai oliko hän ihastunut minuun?
-Ookkei.. No minun täytyy käydä hakemassa autosta itelle vaatteita, tuuks sä auttaan? kysyin Väinöltä samalla kun puna alkoi hiipiä kasvoilleni.
-Jees vastasi Väinö mahdollisemman coolisti.
Nousimme ylös ja kävelin ripeästi ulos.
Väinö katsoi minua hymyillen.
-Mun mutsi on nyt vähän tollanen seko, se kai luulee että nykyäänki ollaan niinku pojat ja tytöt frendejä keskenään noin vain.
-Sellasii ne on.
Jatkuuko?
-Noniin. Mitäs sanotte? Meidän uusi kotimme. Sanoi äiti iloisena. Mutta hänen katseensa oli surullinen, ymmärtäähän sen. Isä ja äiti olivat juuri eronneet syynä oli isän työ. Hän matkusteli paljon työnsä takia. Oli kotona vain joka toinen kuukausi. Rahaahan meillä oli mutta äiti oli alkanut kaipaamaan puolisioaan liikaa sillonkuin hän oli matkoilla. Äiti päätti että nyt on eron aika, se musersi äidin ja meidät lapsetkin. Isä ei edes tullut hyvästelemään meitä kun muutimme 500kilometrin päähän isästä, meidän kauniista kodista, parhaasta kaveristani. Itkin päiviä ja öitä sen takia. Oliko eron syynä se että tiuskin ja paiskoin ovia vihaisena aina kun isä tuli kotiin ja luuli että hän oli hyvä isä kun näki joskus lapsiaan?
Vai oliko eron syy se että isä ei jaksanut Hannan jatkuvaa sairastelua? Oli ero todellakin meidän lapsien syy?!
Talossa oli pieni etupiha jossa oli koivu. Sen kylkeen oli piirtänyt talon entinen asukki sydämmiä ja poikien nimiä. Silmiini kihosivat taas kyynelet. Ajattelin Mikkoa joka oli jäänyt myös pohjoiseen. Pyyhin kyyneleet poskiltani ja yritin ajatella että täältä löytysi varmastikkin joku parempi.
-Tule Mirja talo on tosi hieno sisältä. Huusi 10vuotias pikkusiskoni Hanna iloisena. Hanna ei kait vielä ymmärtänyt että isä ei tule enään kotiin.
Talo oli kylläkin hieno. Iso vaalean ruskea olo huone johon sopisi töydellisesti sininen sohvamme ja suuret kirja hyllyt, unohtamatta laajakuva telkkaria.
Oma huoneeni oli myös kaunis. Suuri ja korkea. Vaalean punaista huoneesta tulisi prinsessamainen. Suuria pehmeitä tyynyjä, nojatuolit, meikkaus pöytäni ja monia muita tarpeellisia ja vähemmän tarpeellisia tavaroitani.
Ikkunassa oli suora näköyhteys naapurin takapihalle. Naapurit vaikuttivat täysin normaalilta lapsi perheeltä. Leikki mökki ja hiekkalaatikko pihan perällä. Keskellä pihaa suuri trampoliini. Nytkin terasilla istui kaksi noin 35 vuotiasta vanhempaa ja kaksi poikaa. Pienemmåön pojan arvioin noin 5 vuotiaaksi mutta toinen poika saattoi hyvinkin olla minun ikäinen eli 15vuotias.
Istuin ikkuna laudalle itkemään. Kyyneleet alkoivat virtaamaan ilman syytä. Kasvoilleni syntyi pieni puro. Typerät tunteet, en minä kaivannut näin paljon takaisin vanhaan kotiini!
Tajusin vasta minuutteja myöhemmin että en ollut sulkenut sälekaihtimia ja ulkoa näki myös huoneeseeni sisälle. Suljin kaihtimet paniikissa.
-Toivottavasti kukaan ei nähnyt mutisin itsekseni.
Alakerrasta kuului ovikellon ääni. Kuuntelin hijaa, kuka siellä jo nyt on?
-Päivää päivää te olette varmaan uudet naapurimme. Ajattelimme tulla nyt heti esittäytymään että sitten tunnetaan. Kuului ystävällinen nais ääni ovelta.
-Vai niin. No tulkaahan nyt sitten sisälle, juuri laitoin kahvinkin tipppumaan äiti sanoi melkein yhtä ystävällisesti.
-Mirjaaa! Tulehan ala kertaan meille tuli vieraita huusi äiti käskevään sävyyn.
Lähdin kävelemään portaikkoon kun ajattelin että kasvoni ovat varmaan tosi punaiset itkemisen jälkeen.
Ryntäsin vessaan ja valelin kasvoni kylmällä vedellä ja meikkasin uudestaan.
Kun pääsin alakertaan huomasin että "naapurit" olivat se täydellinen perhe viereisestä talosta.
Muutuin ihan punaiseksi kun huomasin virnuilevan pojan istumassa sisälle kannetussa keittiön pöydässä.
-Niin tässä on vanhempi tyttäreni Mirja.
-Ohhoh. Millekköhän luokalle Mirja on menossa? kysyi virnuileva poika kohteliaasti.
-Mä oon menossa 8a:lle vastasin pojalle.
-Eli samalle luokalle kuin meijän Väinöki sanoi täydellisen perheen äiti riemastuneena.
-No sehän on kiva, äiti sanoi ja naurahti ystävällisesti.
Hymyilin nätisti ja istuin toisten kanssa pöytään.
-Tässä on Mirja meidän uudet naapurimme. Anita ja Marko ja heidän lapsensa Väinö ja Eero.
Hymyilin vaisusti ja hörppäsin äidin keittämää kahvia. Sitten seurasi kiusallinen hiljaisuus jonka rikkoi pikku Eeron vaatimus päästä takaisin kotiin leikkimään.
-Mutta Eero, haluaisitkohan sinä leikkiä Hannan kanssa? Kysyi Anita ystävällisesti ja osoitti siskoani.
-Kyllä minä ainakin voin. Hihkaisi Hanna silmät säihkyen.
-Sehän on kiva, etuovi on auki ja Eero osaa kyllä näyttää missä leikitte. Anita vaikutti ystävälliseltä ihmiseltä. Juuri täydelliseltä äidiltä.
-Minä taidan mennä mukaan että lapset eivät riko mitään Kimmo sanoi ja nousi ylös. Kiitos kahvista.
Kimmo nousi pöydästä ja kiiruhti lapsien perään ovelle. Hänkin vaikutti mukavalta ihmiseltä.
-Väinä menehän sinä jonnekkin vaikka tutustumaan Mirjaan paremmin kun me äidit tässä keskustelemme sanoi Anita hymyillen äidille ystävällisesti.
Tunnelma oli hieman kiusallinen. Koska minä olin tyttö ja Väinö oli poika.
-Käyhän se vastasi Väinö. Yllätyin, oliko Väinö sellainen tyttöjen kaveri? Vai oliko hän ihastunut minuun?
-Ookkei.. No minun täytyy käydä hakemassa autosta itelle vaatteita, tuuks sä auttaan? kysyin Väinöltä samalla kun puna alkoi hiipiä kasvoilleni.
-Jees vastasi Väinö mahdollisemman coolisti.
Nousimme ylös ja kävelin ripeästi ulos.
Väinö katsoi minua hymyillen.
-Mun mutsi on nyt vähän tollanen seko, se kai luulee että nykyäänki ollaan niinku pojat ja tytöt frendejä keskenään noin vain.
-Sellasii ne on.
Jatkuuko?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jatka vain, koska jokainen kirjoitettu tarina kehittää. En haluaisi saivarrella, mutta lukemista häiritsi pahasti kieliopilliset virheet. Poimein alle muutaman esimerkin.
omakoti talon -> omakotitalon
500kilometrin -> 500 kilometrin
10vuotias -> 10-vuotias
"Iso vaalean ruskea olo huone johon sopisi töydellisesti sininen sohvamme ja suuret kirja hyllyt, unohtamatta laajakuva telkkaria."
Paljon virheitä yhdessä lauseessa.
Iso vaaleanruskea olohuone, johon sopisi täydellisesti sininen sohvamme sekä suuret kirjahyllyt laajakuvatelkkaria unohtamatta.
Jatka kirjoittamista, mutta suosittelen todella lämpimästä ihan peruskieliopin kertaamista ja huomion kiinnittämistä yhdyssanoihin. Lisäksi teksti kannattaa aina lukea läpi (moneenkin kertaan) valmiina, jotta voi korjata mahdolliset kirjoitusvirheet. Kielelliset virheet nimittäin pilaavat hyvänkin tarinan yllättävän helposti ja häiritsevät lukijaa, joka pahimmassa tapauksessa jättää koko tarinan lukematta kielioppivirheiden takia.
Tsemppiä ja kirjoitusintoa! Toivottavasti tästä viestistä on sinulle jotain hyötyä.
Ei jatku. Ellet keksi jotain muuta kuin tavallisen teinitarinan.
Voi Veliveikkonen. Jos et kerta teinitarinoista diggaa niin miksi edes vaivaudut lukemaan?
Aika tallattua latua hiihdät. Paljon virheitä, johtuuko huolimattomuudesta, vai onko kynnet liian pitkät. Jotain tossa oli, mutta en saanut kiinni.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä naapurimainen 3
T. ®Sherlokki © 2005