Hei,
raflaava otsikko, eikö? Kirjoitan siitä ja muustakin.
Yksinäisyydessä ihminen ei ole yksin, vaan siellä on itsensä kanssa. Jokainen ihminen kulkee itsensä kanssa läpi elämän, itse on ihmisen paras ystävä. Kun näin on, lienee osuvaa päätellä että ihmisen tärkein ihmissuhde on suhde itseen. Yksin ollessaan saa parhaan kosketuksen siihen mikä olio tämä itse on, "pääsee lähelle sieluaan".
Itsen luova voima on mielikuvitus, mistä ajatukset kumpuavat. Yksinäisyydessä voi löytää myös luovuutensa. Yksin ollessa voi kasvaa myös vahvuutta ja selkeää ajattelua, joka tulee siitä että joutuu kohtaamaan alitajuntansa. Pitkän aikaa yksin ollessaan tulee ikäänkuin herkäksi itselleen ja kaikki mitä itse on, kumpuaa esiin.
Se, miksi yksinäisyys ahdistaa monia, oletan johtuvan siitä et saa alitajuntaansa vahvistuneen yhteyden. Alitajuntaan on tallentunut kaikki menneisyys, jotkus jopa uskovat että siellä on myös tulevaisuus ja aikaisemmat elämät. Tähän totuuskysymykseen en nyt ota kantaa. Todella kauan yksin oleminen vaatiikin melkoista rohkeutta, sillä alitajuntansa kanssa täytyy päästä sopuun. Jos tässä onnistuu, yksinäisyys voi osoittautua elämän parhaaksi seikkailuksi. Niin positiiviseksi asiaksi, ettei sellaista muuten olisi ollut mahdollista edes kokea!
Ehkäpä arvaatkin, että tiedän kokemuksesta tämän mistä puhun :)
raflaava otsikko, eikö? Kirjoitan siitä ja muustakin.
Yksinäisyydessä ihminen ei ole yksin, vaan siellä on itsensä kanssa. Jokainen ihminen kulkee itsensä kanssa läpi elämän, itse on ihmisen paras ystävä. Kun näin on, lienee osuvaa päätellä että ihmisen tärkein ihmissuhde on suhde itseen. Yksin ollessaan saa parhaan kosketuksen siihen mikä olio tämä itse on, "pääsee lähelle sieluaan".
Itsen luova voima on mielikuvitus, mistä ajatukset kumpuavat. Yksinäisyydessä voi löytää myös luovuutensa. Yksin ollessa voi kasvaa myös vahvuutta ja selkeää ajattelua, joka tulee siitä että joutuu kohtaamaan alitajuntansa. Pitkän aikaa yksin ollessaan tulee ikäänkuin herkäksi itselleen ja kaikki mitä itse on, kumpuaa esiin.
Se, miksi yksinäisyys ahdistaa monia, oletan johtuvan siitä et saa alitajuntaansa vahvistuneen yhteyden. Alitajuntaan on tallentunut kaikki menneisyys, jotkus jopa uskovat että siellä on myös tulevaisuus ja aikaisemmat elämät. Tähän totuuskysymykseen en nyt ota kantaa. Todella kauan yksin oleminen vaatiikin melkoista rohkeutta, sillä alitajuntansa kanssa täytyy päästä sopuun. Jos tässä onnistuu, yksinäisyys voi osoittautua elämän parhaaksi seikkailuksi. Niin positiiviseksi asiaksi, ettei sellaista muuten olisi ollut mahdollista edes kokea!
Ehkäpä arvaatkin, että tiedän kokemuksesta tämän mistä puhun :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen samaa mieltä.
Yksin ollessa on todellakin aikaa ajatella. Ongelma on vain se, että mitä enemmän asioita ajattelee, sitä vähemmän niissä tajuaa olevan mieltä, ja ne ajatukset pyörivät jatkuvasti päässä. Niistä ei pääse eroon, koska kukaan ei tule keskeyttämään niitä. Pienetkin asiat saattavat kasvaa mielettömiin mitasuhteisiin, koska on vain sinä itse, joka on niitä suhteuttamassa itsesi ympärille. Se on vähän niinkuin kaiku, joka jää kumisemaan tyhjään halliin, joka pinnasta, kun huudat yksinäsi. Mitä enemmän hallissa on porukkaa, sitä vähemmän kaiku saa valtaa.
Kun asioita on mielessään pyöritellyt tarpeeksi, niistä on vaikea löytää mitään innostavaa. Kaikki tuntuu yhtä järjettömältä ja turhalta. Kakarana kun oli meno päällä, asioita ei sen kummemmin ajatellut. Osasi elää hetkessä ja kaikki tuntui innostavalta. Nykyään hetkessä eläminen ei enää onnistu, ja teet mitä vain, et saa mistään mitään. Yksinään joutuu elämään kylmässä todellisuudessa ja ne ajatukset ovat myös sen kaltaisia. Ne sitten ruokkii mieltä, joka ei pääse karkuun niiltä. En väitä olevani älyn jättiläinen, mutta toivoisin olevani todella tyhmä, heikäläisillä kun on aina kivaa.