Olen 28-vuotias nainen, jonka elämä näyttää ulkopuolisen silmissä luultavasti olevan kunnossa. Olen avoliitossa (2 v.), akateemisen koulutuksen saanut ja käyn töissä.
Minulla on lapsesta saakka ollut vain vähän kavereita ja nyt ei enää ketään. Olen ollut syrjäänvetäytyvä, tuntenut oloni vieraaksi ihmisten keskellä. Nuorempana olin myös suunnattoman ujo, mutta vuosien kuluessa ujoudelta on pahin kärki taittunut.
Opiskellessa, ennen avomieheeni tutustumista, kärsin yksinäisyydestä ja yritin korjata tilannetta osallistumalla. Toimin monissa opiskelijajärjestöissä, kokeilin uusia harrastuksia, esim. kävin itseilmaisun kurssilla, yritin aktiivisesti tutustua ihmisiin. Uskoin, että ahkeran yrityksen seurauksena törmäisin kyllä sielunveljiinkin, mutta niin ei käynyt.
Vierauden tunnetta helpotti se, että join alkoholia. Niinpä vakio harrastuksekseni muodostui opiskelijabileissä käyminen ja tuntemattomien kanssa ajan kuluttaminen.
Kaksi, kolme vuotta sitten elämäni koki suuria muutoksia. Tutustui nykyiseen avomieheeni, valmistuin ja siirryin työelämään ja muutimme yhteen asumaan. Elämä oli merkityksellistä, olin täynnä tulevaisuuden uskoa, halua elää. Luovuin silloin alkoholista ilman ongelmia.
Nyt entinen vaihteleva ja stressaava elämä on vaihtunut pelkäksi rutiiniksi. Aluksi toivotin rutiinin tervetulleeksi, sillä minusta tuntui, että olin loputtoman väsynyt pettymään ihmisiin, väsynyt jatkuvaan oppimis- ja tenttistressiin, loputtomaan ponnisteluun ja kiireeseen.
Olenkin yhtäkkiä toisenlaisten ongelmien edessä. Minulla ei ole mitään tekemistä. Vihdoin on ollut aikaa todeta, ettei telkkarista tule mitään. Tehdäkseni tylsistä koti-illoista, joita avomieheni viettää kavereidensa kanssa, mihin häntä kannustan, viihtyisämpiä juon yhä useammin viiniä tai olutta.
En tiedä enää, kumpi tuli ensin tylsyys vai alkoholi. Nyt olen kuitenkin pahassa kierteessä. Minua ei kiinnosta mikään. En halua tehdä mitään. En mennä minnekään. En tavata ketään. Aamulla en halua nousta sängystä ja päivän kamppailu alkaa siitä. En tunne tyydytystä mistään, en nauti siitä, että saan jotakin tehtyä.
Kun tulen töistä kotiin ja erityisesti viikonloppuna, haluaisin vain juoda. Mielessä takoo, että kyllä kylmä olut maistuisi hyvälle - tai pari lasia viiniä. Vain tämän kerran.
Avomieheni pitää minun juomiseni kurissa, sillä hän on tärkein linkkini elämään enkä haluaisi, että hän jättää minut. Hänen pyynnöstään suostun kyläilyihin hänen sukulaistensa luona, erilaisiin (liikunta)harrastuksiin. Yritän esittää, etten ole masentunut. Avomieheni haluaisi, että minulla olisi kavereita ja omia harrastuksia. Hän yrittää ottaa minut mukaan tapaamaan kavereitaan, mutta itse en halua olla ihmisten kanssa tekemisissä (paitsi humalassa).
Juon pääasiallisesti yksin, kun avomieheni on pois kotoa. Inhoan ja häpeän itseäni. Inhoan juomistani enkä itseasiassa haluisi juoda, mutta en pysty hillitsemään sitä toista puolta, joka janoaa alkoholia. Juominen aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia: masennun lisää, nukun huonosti, lihon ja haluan juoda yhä enemmän.
Joka juomisen jälkeen vannon, että tämä oli viimeinen kerta. Silti juuri mikään ei ole varmempaa kuin se, että ensimmäisen tilaisuuden tullen livahdan viinakauppaan. Humalassa olo ei ole mukavaa eikä se tuo mitään, mutta selvinpäin on hirveän tylsää.
Vastapainoksi olen ruvennut harrastamaan hillittömästi liikuntaa. Tuntuu, että ainoa asia, joka helpottaa juomishalua on juoksulenkki.
Kävin lääkärissä, mutta en uskaltanut puhua juomisestani. Uskoin vielä silloin saavani sen hallintaan vähän ryhdistäytyessäni. Sain mielialalääkitystä masennukseeni, mutta ei se tunnu auttavan. Vei seksihalut ja toi kiloja.
Haluaisin elämän olevan jotakin muuta, mutta en tiedä mitä. Lapsia en uskalla ajatellakaan, enkä niitä erityisesti toivo. Avon kanssa menee hyvin lukuunottamatta hänen erinäisiä pettymyksiä ja ikäviä kokemuksia juomiseni takia. Toistaiseksi olen saanut häneltäkin pahimman ongelman kärjen salattua.
Mistä löytäisin valoa, joka tekisi elämisen kiinnostavaksi ja antaisi motivaation pysyä raittiina?
Minulla on lapsesta saakka ollut vain vähän kavereita ja nyt ei enää ketään. Olen ollut syrjäänvetäytyvä, tuntenut oloni vieraaksi ihmisten keskellä. Nuorempana olin myös suunnattoman ujo, mutta vuosien kuluessa ujoudelta on pahin kärki taittunut.
Opiskellessa, ennen avomieheeni tutustumista, kärsin yksinäisyydestä ja yritin korjata tilannetta osallistumalla. Toimin monissa opiskelijajärjestöissä, kokeilin uusia harrastuksia, esim. kävin itseilmaisun kurssilla, yritin aktiivisesti tutustua ihmisiin. Uskoin, että ahkeran yrityksen seurauksena törmäisin kyllä sielunveljiinkin, mutta niin ei käynyt.
Vierauden tunnetta helpotti se, että join alkoholia. Niinpä vakio harrastuksekseni muodostui opiskelijabileissä käyminen ja tuntemattomien kanssa ajan kuluttaminen.
Kaksi, kolme vuotta sitten elämäni koki suuria muutoksia. Tutustui nykyiseen avomieheeni, valmistuin ja siirryin työelämään ja muutimme yhteen asumaan. Elämä oli merkityksellistä, olin täynnä tulevaisuuden uskoa, halua elää. Luovuin silloin alkoholista ilman ongelmia.
Nyt entinen vaihteleva ja stressaava elämä on vaihtunut pelkäksi rutiiniksi. Aluksi toivotin rutiinin tervetulleeksi, sillä minusta tuntui, että olin loputtoman väsynyt pettymään ihmisiin, väsynyt jatkuvaan oppimis- ja tenttistressiin, loputtomaan ponnisteluun ja kiireeseen.
Olenkin yhtäkkiä toisenlaisten ongelmien edessä. Minulla ei ole mitään tekemistä. Vihdoin on ollut aikaa todeta, ettei telkkarista tule mitään. Tehdäkseni tylsistä koti-illoista, joita avomieheni viettää kavereidensa kanssa, mihin häntä kannustan, viihtyisämpiä juon yhä useammin viiniä tai olutta.
En tiedä enää, kumpi tuli ensin tylsyys vai alkoholi. Nyt olen kuitenkin pahassa kierteessä. Minua ei kiinnosta mikään. En halua tehdä mitään. En mennä minnekään. En tavata ketään. Aamulla en halua nousta sängystä ja päivän kamppailu alkaa siitä. En tunne tyydytystä mistään, en nauti siitä, että saan jotakin tehtyä.
Kun tulen töistä kotiin ja erityisesti viikonloppuna, haluaisin vain juoda. Mielessä takoo, että kyllä kylmä olut maistuisi hyvälle - tai pari lasia viiniä. Vain tämän kerran.
Avomieheni pitää minun juomiseni kurissa, sillä hän on tärkein linkkini elämään enkä haluaisi, että hän jättää minut. Hänen pyynnöstään suostun kyläilyihin hänen sukulaistensa luona, erilaisiin (liikunta)harrastuksiin. Yritän esittää, etten ole masentunut. Avomieheni haluaisi, että minulla olisi kavereita ja omia harrastuksia. Hän yrittää ottaa minut mukaan tapaamaan kavereitaan, mutta itse en halua olla ihmisten kanssa tekemisissä (paitsi humalassa).
Juon pääasiallisesti yksin, kun avomieheni on pois kotoa. Inhoan ja häpeän itseäni. Inhoan juomistani enkä itseasiassa haluisi juoda, mutta en pysty hillitsemään sitä toista puolta, joka janoaa alkoholia. Juominen aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia: masennun lisää, nukun huonosti, lihon ja haluan juoda yhä enemmän.
Joka juomisen jälkeen vannon, että tämä oli viimeinen kerta. Silti juuri mikään ei ole varmempaa kuin se, että ensimmäisen tilaisuuden tullen livahdan viinakauppaan. Humalassa olo ei ole mukavaa eikä se tuo mitään, mutta selvinpäin on hirveän tylsää.
Vastapainoksi olen ruvennut harrastamaan hillittömästi liikuntaa. Tuntuu, että ainoa asia, joka helpottaa juomishalua on juoksulenkki.
Kävin lääkärissä, mutta en uskaltanut puhua juomisestani. Uskoin vielä silloin saavani sen hallintaan vähän ryhdistäytyessäni. Sain mielialalääkitystä masennukseeni, mutta ei se tunnu auttavan. Vei seksihalut ja toi kiloja.
Haluaisin elämän olevan jotakin muuta, mutta en tiedä mitä. Lapsia en uskalla ajatellakaan, enkä niitä erityisesti toivo. Avon kanssa menee hyvin lukuunottamatta hänen erinäisiä pettymyksiä ja ikäviä kokemuksia juomiseni takia. Toistaiseksi olen saanut häneltäkin pahimman ongelman kärjen salattua.
Mistä löytäisin valoa, joka tekisi elämisen kiinnostavaksi ja antaisi motivaation pysyä raittiina?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tarinasi kuulostaa monin osin hyvin tutulta. Itse olen ollut kuitenkin erittäin sosiaalinen ja kaipaan runsaasti tekemistä sekä kavereita. Nuorempana olin ujo. Opiskellessa omaa hyvin laajan sosiaalisen piirin, jota töihin siirtyminen supistaa todella paljon kuten seurustelukin. Minulle se oli ensimmäinen syy lopettaa edellisessä työssä, laittaa lusikat jakoon ja palata ansioisidonnaisen turvin opiskelemaan. Koko työ ajan käytin alkoholia ja muita päihteitä todella runsaasti, kuten opiskellessani olin oppinut. Tavasta en ole vieläkään päässyt eroon, mutta nykyään alkoholia ei juurikaan tee mieli. Sitä vain on jokapaikassa tarjolla - valitettavasti. Alkoholiin onneksi kyllästyy, kun sitä juo tarpeeksi. =)
Toisaalta olin yhtä pettynyt myös siihen faktaan, että entinen stressaava, vaihteleva elämä muuttui vain stressaavaksi ja rutiiniksi. Menin siis ojasta allikkoon, kauppatieteellinen akateeminen koulutukseni ei tarjonnut muuta hyvää kuin palkan.
En ole löytänyt apua masennuslääkkeistä, rauhottavista, unilääkkeistä tai terapiasta. Urheilu on aina kuulunut harrastuksiin ja niimpä vaihdoin entisen yksilölajini kuntosaliin, joka on yllättävän sosiaalinen. Salilla tulee juttuun ja pikkuhiljaa saa treenikavereita. Totuus on kuitenkin, että tuskin tämän ikäisenä enää lisää "mökkikavereita" saan vaan eiköhän kesämökillä tule käytyä yksinään tai vanhojen frendien kanssa. Toisaalta en jaksa innostua siitä pienestä maailmasta, missä vanhat kaverini elävät, en jaksa keskustella loputtomasta jostain perustylsästä töihin rutinoituneesta läpästä. Kaipaan sitä "shittiä" mitä taas toisten kanssa tulee heitettyä, sitä paska läppää, juoruja ja yhteisten kokemusten muistelemista sekä uuteen tutustumista.
On helppoa pysyä selvänä, mutta on käytännöllistä juoda ihan tylsyyteen. Nyt olen kuitenkin hieman tyytyväisempi, olen poissa työelämästä ja tulen jatkossakin olemaan. Olen omaisuudeton, velkaa yli maksukyvyn, käyttörahaa kuitenkin on sopivasti autoon, bensaan, raflaan, kuteisiin perusjuttuihin. Tilanne ei kuitenkaan tule olemaan ikuinen. Kun tulot loppuvat ja velat lankeavat olen uuden tilanteen edessä. Sitä ennen minulla on kuitenkin aikaa opetella tekniikkaa, jolla tuoda esiin minussa piilevää... kirjoitan kirjaa sekä käytän hyväksi toista tutkintoani graafiselta alalta. Suunnittelen koneella ja painatan lakanan kokoisia silkkipainotöitä. Ne tuovat ainakin hetkeksi jonkinlaista vaihtelua. Jatkossa rauhattoman sielun on kuitenkin taas tylsistyttyään keksittävä uutta. Ehkäpä edessä on muutto halvemman elintason maahan, eteläkoreaan, thaimaaseen tai johonkin eteläamerikan valtioista.
Sinuna kävisin kuitenkin uudestaan lääkärissä, tarkistuttaisin mielialalääkkeiden annostuksen ja vaikuttavat aineet sekä kertoisin avoimesti juomisesta. Itse puhun avoimesti lekurille, tunnustan juomiseni, muiden päihteiden käytön ja sekakäyttötaipumukseni. Kerron myös etten aioi jättää alkoholia, päihteiden käyttöä tai sekakäyttöä, olen sitä joskus kokeillut ja ollut pitkään ilman. Hänen tehtävä on valita niissä puitteissa oikea lääke ja annos tai edistettävä asia terapiaan. Jätän hänen vastuulleen tehtävän, koska hän on ammattilainen ja olen faktapuolessa avoin. Mielestäni tilanne on siis rehellinen. Vaikka kunnallinen lääkäri usein unohtaa asiakas-lääkäri suhteen, niin kehotan häntä jättämään ylimielisyytensä ja koska hänen palvelustaan maksan olen myös oikeutettu vaatimaan asiallista kohtelua. Kuten huonon palvelun kauppa, sinne ei mennä toiste ja huonosta palvelusta valitetaan. Niin minullekin tehtiin, jos tarjoamani tietotekninen ratkaisu ei ollut tyydyttävä tai myymäni kouluttaja osoittautui epäpäteväksi.
Kai syyllisyyttä helpottaa myös avoimmuus avopuolisoa kohtaan. Ottakaas joku kerta kimpassa, hänen frendiensä kanssa lestii.
Liikuntaa en sinuna jättäisi. Itse kiinnostuin aikanaan myös ravintoasioista ja suoritusta parantavista aineista. Exän lääkäritausta sekä hänen isänsä dosenttina sivistivät tässä puolessa. Koska ravinto liittyy olennaisesti liikuntaan, tuo se myös syvyyttä liikuntaharrasteeseen.
Kirjoittelehan kuulumisiasi, kirjoittele väliin jatkossa miten kulkee =) Olisi kiva kuulla.
t:jr
Viestisi herätti monenlaisia ajatuksia ja tekee mieli vastata.
Käyn itsekin punttisalilla, mutta -sali ei ole sosiaalinen naiselle. Naiset eivät heitä huulta tuntemattomille, kuten näen miesten tekevän.
Miehistä - kumma kyllä suurin osa juttelijoista on ulkomaalaisia, ent. itäblokin maista ilmeisesti - minulla on seuraavia kokemuksia: ensimmäisenä tarjotaan treeniapua, lupaudutaan yksityiseksi opettajaksi, seuraavaksi ehdotetaan, että mennään yhdessä saunomaan, kolmanneksi minua kehutaan kuin lasta. Tuntematon heppu katsoo treenaamistani ja toteaa lopettaessani, että hyyyvä.
Olen saanut treeniohjelmani kunto-ohjaajalta jo vuosia sitten. En halua enkä mielestäni tarvitse neuvoja, joita minulle tyrkyttävät tuntemattomat lihasmöykyt, jotka samalla nimeävät minut vasta-alkajaksi. Siksi mulkaisen ilkeästi ehkä sitä ihan tavallista ystävällistä suunsoittajaakin.
Lääkärille pitäisi todella uskaltaa avautua, mutta se tuntuu vaikealta. Yhdelle lääkärille puhuin mahdollisimman rehellisesti ja hän käsitti sen juuri niin, että vähättelen ongelmaani. Keskustelu liikkui tilassa, jossa kumpikin yritti ymmärtää, mitä toisen sanojen takana varsinaisesti on.
Kerroit, että itse olet sanonut jatkavasi juomista. Minun ongelma on siinä, että en hallitse juomistani ja että minua häiritsee se, että haluan juoda. Toisin sanoen olen riippuvainen alkoholista.
Luulisin, että minun yritykseni olla juomatta on samantapaista kuin tupakoijan yritys olla polttamatta. (En polta.) Siihen pystyy, kun keskittyy, mutta mielessä takoo kaiken aikaa, että tekee mieli. Toisaalta vertaan alkoholiriippuvuuttani nettiriippuvuuteen, tuntuu, että menetän jotakin, jos jätän tilaisuuden, jossa voin juoda, käyttämättä.
Ja jälkeen päin minua harmittaa ja kadun juomistani, vaikka en olisi tehnyt mitään typerää, juonut liikaa tms. Minua harmittaa se, etten voinut olla ilman.
Ehdotit, että ottaisin avon ja hänen kavereidensa kanssa. No, on sitäkin kokeiltu.
Ensin pitää sanoa, että avo ei juo käytännössä ollenkaan. Hän sanoo, että alkoholipitoinen juoma maistuu pahalle. Välillä hän saattaa juoda huikan tai kaksi jotakin juomasekoitusta tai väkeviä, mutta pääasiassa juominen ei häntä kiinnosta.
Hän näyttää minulle hyvää esimerkkiä siitä, että missään tilanteessa ei tarvitse ottaa alkoholia. Hän on varmasti myös erittäin tervettä seuraa minulle.
Voi olla, että hänen juomattomuutta vasten ongelmani korostuu. On aika latteaa naukkailla, kun toinen istuu vieressä kuivin suin ja selvin päin. Siksi pyrinkin olemaan avon kanssa selvinpäin ja se kyllä rajoittaa juomistani aika reilusti.
Koska avo on mitä on, hänen kavereikseen on valikoitunut samanhenkistä porukkaa. Bileet meillä kotona johtivat siihen, että olin ainoa humalainen koko porukassa. Tuntui erittäin raikkaalta seuraavana aamuna!
Hyvää jatkoa sinulle.
Viestini herätti ilmeisesti pääosin negatiivisia ajatuksia. Olen pahoillani.
Sinänsä avoimmuus päihdeasioissa saa helposti lääkärissä vastareaktion. Tämän huomaa varsinkin kokemattomampien lääkäreiden suhteen. Pidetään asiaa itseaiheutettuna ja sitä kautta omana vikana. Se on kuitenkin ainut tapa tuoda ongelma esille. Tuskin mitkään antabukset sen kummemmin tehoo tai alkoholin päihdyttävän vaikutuksen estäjät. Silloin vaan lähtee juodessa helpommin henki. Se, että lääkäri kuvittelee sinun vähättelevän ongelmaa, vaatii sinulta myös korjaamista lääkärin kuvitelmiin. Itse sanon esimerkiksi, että puhun asiasta kuin leivästä, koska vuosien mittaan on oppinut asiasta puhumaan. Puhunhan itsekin itsetuhosta hyvin avoimesti, joillekin sekin on tabu.
En missään tapauksessa halua vähätellä ongelmaasi tai korostaa omiani. Jokaisella on yksilöllinen sietokyky.
En itsekään hallitse juomistani tai sekakäyttöä mm. autoilen päihtyneenä, otin mukia aamulla töihin päästäkseni, töissä ja pidin paljon krapula vapaata. Homma johti sairaalaan. Anyway en halua täysin tapojani muuttaa, vaikka terve järki ja morkkikset puuttuvatkin. Ainut tapa minulle on ollut rajoittaa tilanteita, mihin liittyy päihteet.
Se, ettei avokkisi juo aiheuttaa varmasti vastareaktion. Kuitenkin täysi raivoraittius on mielestäni yhtä luonnotonta kuin alkoholismi. Sekin voi aiheuttaa vastareaktioita puolisossa.
Luin ensimmäisenkin viestisi mielenkiinnolla ja olin iloinen, että se herätti ajatuksia. Olen pahoillani siitä, millaisen käsityksen siitä sait, en tarkoittanut mitään henkilökohtaisesti enkä varsinkaan pahalla.
Se yksinäisessä elämässä on huonoa, että ei saa "peiliä" itselleen, kadottaa käsityksen siitä, kuka on ja miltä vaikuttaa. Tämä väärinkäsitys selittää hyvinkin myös sitä, miksi minulla ei ole kavereita. Olen sitä paljon miettinyt.
Minulle on sanottu, että olen varuillaan olevan oloinen. Ihmiset luulevat, että olen perfektionisti, vaikutan siltä, mutta en ole sitä, vaikka olen tarkka ja täsmällinen. Minulla on paha tapa analysoida asioita ja olen hidas reagoimaan. Ihmiset säikähtävät, kun mietteliäänä tuijotan heitä silmiin sanomatta mitään.
Avoni sanoi tutustuessaan minuun, että minun pitää vain rohkeasti puhua ihmisten kanssa enemmän, mutta kun puhuminen ei tuonut toivottua tulosta, hän sanoi, että olen sydämellinen ja herkkä ihminen, mutta toiset eivät sitä huomaa, koska he eivät tunne minua riittävän hyvin.
En tiedä enää, kärsinkö yksinäisyydestä vai en. Olen kai tottunut tähän. Ja onhan yksi, jolle olen tärkeä, se on huikeasti enemmän kuin ei ketään. Varmaan elämäni olisi helpompaa, jos tulisin toimeen ihmisten kanssa.
Avoni on "erilainen nuori";) (24-v.) Hän ei tunnusta missään olosuhteissa olevansa raivoraitis. Hän ei ole ehdoton muita kohtaan eikä hän korosta juomattomuuttaan, vaan enemmän kuin häpeää sitä. Kun joku tarjotaa/kysyy, hän sanoo, että en juo olutta/viiniä. Ei koskaan, että hän ei ylipäätään juo.
Minulla meni monta kuukautta ennen kuin tajusin sen, ettei hän itseasiassa juo lainkaan. Hän ei suhtautunut minun juomiseeni alussa(kaan) pahastuneesti. Kun kysyin, juoko hän koskaan, hän sanoi ponnekkaasti, että KYLLÄ joskus esimerkiksi lasin likööriä, mutta en ole kolmen vuoden aikana nähnyt hänen vielä sitä tekevän. Minun oli todella kiskottava hänestä irti se, ettei hän ole koskaan vielä ollut humalassa.
Nyt näenkin asian eritavalla kuin ennen, jolloin ainoa käsitykseni raivoraittiista oli "perinteinen". Vertaan asiaa tupakkaan (taas). Kun ei ole koskaan aloittanut, ei sitä kaipaa. Jokaisen tilanteen elämässään on elänyt ilman sitä eikä tarvinnut sitä. Ja itseasiassa huomaa, että yleisesti selviää helpommalla kuin kanssaihmiset. Miksi siis aloittaakaan?
Kirjoitin tuolla ylempänä "alussa(kaan)" ja haluan nyt selventää sitä. Jos avoni olisi puritaaninen raivoraitis, niin ei hän olisi minua toista kertaa katsonutkaan. Tietenkään hän ei ole hyvällä tuulella, kun juomisen takia en pääse sovittuun tapaamiseen tai jos humalassa saan masennuskohtauksen, uhkaan tappaa itseni välittömästi ja aamulla en muista asiasta mitään. Mutta hakiessaan minua lähikapakasta hän sanoi, että kaikki on hyvin niin kauan, kun hän tietää, mistä minut löytää.
Loppuun haluan sanoa, että avoni on myös siten vastakohtani, että hän ei ole koulutettu ihminen. Peruskoulun lisäksi hän on käynyt ammattikoulun. Kun ajattelen hänen juuriaan ja lapsuuden ja nuoruuden aikaista ympäristöään, kunnioitan hänen juomattomuutta sitäkin enemmän.
On kiva, jos vastaat.
Kiititokset respecteistä. Olin hetken poissa "kuvioista" Ólin vajaan viikon suljetulla. Ei oikea paikka minulle, mutta joku ylireagoi tai sitten se oli ainut mahdollisuus. Itse olen sosiaalisuudestani huolimatta vaikea lähestyttävä. Ei tuo tosin oo mua haitannut.Vielä samasta aiheesta, funtsittiin frendina kansssa mistä johtuu erot naisten saannissa. Olin sitä mieltä, että pikkuinen hymy ja hymilevät iloiset kasvot funkkaa paremmin kuin tiukkuus.
Mitä kirjoitat avokistasi, voi olla totta ettei alkoholi sovi hänelle. Esim allerginen reaktio.
Minulle parasta vieroitetta on olleet pitkät ajat esim mökillä tai saaraalassa. Toki noi on vaikeampia järjestää. Oikeastaan siksi, että ne vieroitusoireet lähtee muutamassa päivässä vege. Mut toki jonkinlainne toinen suhtautumistapa pitäisi alkoholiin saada, sillä siitähän tää homma kiikastaa. Toisaalta mä olen avoin, en siis ensimmäisellä kerralla kerron mielenterveysongelmistani, mutta jos kysytään niin totean niin kuin asia on.
se mitä sanotaan, että kun nuorena menee ei vanhempaa jaksa ón paskaa, sitä jaksaa enemmän ja kovempaa....
En tiedä löydätkö näistä sanoist mitään, jatkasempas aamusella virkeempänä
tot zo!
Olen nyt 11. päivää juomatta ja kävin tänään juhlissa 12-18. Niissä oli alkoholia tarjolla ja monet sitä nauttivatkin. Minulle ei tehnyt edes heikkoa olla juomatta. Mutta kun tulin kotiin, niin ... iski taas himo.
Miksi juhlat sujuivat hyvin? Tiesin, että jos otan yhden, minut valtaa halu dokata ja koska juomaa on tarjolla, loppua ei ole näkyvissä. Nolaisin itseni kaikkien silmissä.
Kun taas kotona, minne muut eivät pääse tirkistelemään, olen tottunut "rentoutumaan". Pitäisikö siirtää tämä fiksaatio kellariin?
On hyvä neuvo, minkä kirjoitit, että "iloiset kasvot funkkaan paremmin kuin tiukkuus". Sitä ei tule korostettua liikaa, pitäisi muistaa se joka tilanteessa paremmin.
Tsemppiä sulle!
Hmm.. Toi sun kertomus kuulostaa aika paljon siltä, mitä mä pelkään et mulle tapahtuu. Kun olen nyt vasta 17 (!) ja pidän juomisesta perjantaisin enemmän kuin selvänä olosta koko viikkona...
Kun lukiota oli, odotin vain sitä ryyppy-perjantaita ja sillä odotuksella pääsin aina viikon loppuun. Nyt pelkään 18 vuoden ikää (johon on vain parisen kuukautta), sillä silloin saatan juuri alkaa käydä opiskelija-bileissä eikä tarvisi välittää siitä, ketä tuntee... Joten onko minusta tulossa seuraavan sukupolven juoppo... =(
Olen erittäin ujo ihminen ilman viinaa, mutta rakastan olla sosiaalinen ja viina sen tekee mun puolesta. Joten rakastan lonkkupulloa, mutta se tuhoaa minua psyykkisesti. Sen jälkeen kun olen jutellut ihmisen kanssa kännissä, en uskalla lähestyä enää häntä selvänä...
Hei Dizzy,
Kun olin 17, kävin lukiota, mutta koulu ei kiinnostanut tippaakaan. Minulla ei ollut mitään tulevaisuuden suunnitelmia, ei mitään elämän tarkoitusta eikä paljon halua mihinkään.
Muistan itse jo silloin pelänneeni, että minusta tulee vielä alkoholisti. Perjantain odotus oli jatkuvaa. Silloin en onneksi tajunnut, että viikollakin voi juoda, vaan olin orjallisesti sitoutunut kaveripiirini perjantaijuopotteluun.
Voi kulua 10 tai 20 vuotta, ennen kuin ongelmasi ovat todellisia ongelmia, mutta jatkuvalla juomisella tasoitat tietä sitä kohti. Nyt eläisin toisin, jos saisin mahdollisuuden ja tietäisin tämän, millaisen riippuvuuden alkoholi aiheuttaa.
Hae apua ujoutesi voittamiseen, jotta voit nauttia elämästä myös ilman alkoholia ja opettele elämään erilaisia tilanteita ja asioita ilman alkoholia.
Luin sinun ikäisenäsi kirjan: Ihmissuhteet, miten voitan ujouteni, miten solmin uusia suhteita ja säilytän enstiset. Kirj. Arthur C. Wassmer, Otava, Keuruu 1980. Se oli mielestäni erittäin hyvä ja havainnollinen kirja, joka auttoi paljon ujouteen. Suosittelen.
Alotin ton "säännöllisen" perjantai-ryyppäyksen lokakuussa (2001), ni vielä se jatkuu. Pääsin siitä yli kevääksi, mutta sitten se alkoi taas... Kun paras kaverini tosiaan erosi jätkäkaveristaan, niin menin vain juomisen mukana. Mutta totuus on (häpeän sitä) että todella pidän ryyppäämisestä. Joka kerta on samanlainen; Ensin pari lasia, sitten biletetään, nauretaan, tanssitaan jne. Sen jälkeen tulee itku kurkkuun laskuhumalassa, itketään vähän, kaveri lohduttaa ja bileet jatkuu. Sitten ihan kännissä joko kotiin tai kaverin luo nukkumaan pää selväksi. JOKA KERTA! Mutten halua siitä irti, sillä ne biletys-tunnit ovat silti niin kivoja, tarvii vain välillä päästää paineita... Kait koulun päättyessä viikonlopuksi olin aina niin pettynyt viikon olemattomiin tuloksiin, että sorruin kerta toisensa jälkeen ryyppäämään... =( Ja luulen/pelkään että se jatkuu abivuonnakin...
Pointtini on, että tämä juomiskierre johtuu siitä, etten yläasteikäisenä päässyt kaikkiin "cool"eihin bileisiin, joihin olisin halunnut, joten murrosikäni kauhein kapina-huippu tuli nyt 17-vuotiaana, kivat mulle... =(
Kyllä minäkin pidän humalassa olemisesta. Eihän muuten ongelmaa olisikaan! Jos et halua irti juomisestasi, niin kaikki muu on turhaa. Mitä kerrot viikonlopuistasi, niin melkein kadehdin, että noin kivaa - ja vielä kännissä.
Toivoisin sinulle ryyppäämisen lisäksi muita hyviä kokemuksia, elämää myös selvinpäin, ettei kaikki olisi vain perjantain odottamista ja elämän kohokohta perjantai-lauantai humalat.
Olet vielä nuori ja alkoholiriippuvuuden haitat ilmenevät myöhemmin, mutta olisi hyvä, jos sinulla olisi varalla tapoja, joita käyttää silloin, jos/kun et enää halua joka viikonloppu kännätä.
Pidä mielessäsi, että kaikki se, mikä on kovaa ja nastaa 20-vuotiaana, on säälittävää 30-vuotiaana. Vaikka haluaisit ikuisesti olla nuori, niin totuus on, että jos 30-vuotiaana bailaat kuin 20-vuotias, olet muiden silmissä surkea tapaus. Aika kuluu - valutettavasti.
Oon nyt ollu ilman niitä juomisviikonloppuja ja oon itse asiassa ylpee itsestäni! =) Ei se paljolta kuulosta, mut oon onnistunu hankkimaan pari kaveria mun olemattomilla sosiaalisilla taidoilla ja onhan se ihan kivaa, ku on muitakin ku ryyppykavereita ;) Hih, hyvät jatkot sulle ja kiitti tuesta, oon aika säälittävä tapaus! =D
Juupa juu..
Luin juttusi ja tuli olo että en siis olekkaan niin yksin.
Olen perheemme ainut lapsi eikä minulla ole koskaan ollut suuria kaverijoukkoja ympärilläni.En päästä ketään lähelle.. en tiedä miksi.Minua sanotaa "vaikeaksi" vähäistenkin kavereiden keskuudessa.
Olin aikaisemmin täysin absolutisti enkä hyväksynyt alkoholia ollenkaan, mutta avioeron jälkeen iski bailausvaihe ja sitten mentiin .
En omasta mielestäni hallitse alkoholin käyttöäni enää. Esim. siivous tuntuu raskaalta-- niinpä haen pari sidua ja jaksan ..
Ulospäin kaikki näyttää hyvältä sillä hoidan työni ja kodin .Siis bailaus on vaihtunut yksinäisiin koti-iltoihin jolloin on "pakko" ottaa pari.
Seurustelen , mutta miesystäväni ei tiedä kaikkea koska emme asu yhdessä. Viikonloppuisin otamme hänen kanssaan viiniä ja hän luulee etten käytä alkoholia viikolla lainkaan.
Harrastan myös paljon liikuntaa. Käyn päivittäin salilla -jumpissa, spinnaamassa, punttiksella jne.
Katson tarkkaan ruokavalioni jne, mutta ilman alkoholia en osaa enää olla...
Olen myös käyttänyt masennuslääkkeitä - toki ne veivät pois pahaa oloa , mutta en kyllä ollut iloinenkaan koskaan .. olo oli ihan tasapaksu ei iloja ei suruja. Jätin lääkkeet pois .
Tämä kesä on ollut todella vaikeaa , sillä ainutkin kaverini on alkanut seurustelemaan ja eipä enää löydy aikaa edes kahvilla käväistä saati sitten mennä yhdessä jonnekin.
Pelkään, että nyt kun yksinäisyyteni tästä lisääntyy niin myös tyhjien pullojen vuori kaapissa kasvaa...
Olen monesti päättänyt olla juomatta, mutta sitten tulee taas olo että hällä väliä .. kun ketään ei kuitenkaan tiedä/välitä mitä teen...
Kiitos vastauksestasi. Se sai minutkin tuntemaan, etten ole yksin. Lämmin halaus sinulle ja tsemppiä! En osaa muuta sanoa.