Olen 28-vuotias nainen, jonka elämä näyttää ulkopuolisen silmissä luultavasti olevan kunnossa. Olen avoliitossa (2 v.), akateemisen koulutuksen saanut ja käyn töissä.
Minulla on lapsesta saakka ollut vain vähän kavereita ja nyt ei enää ketään. Olen ollut syrjäänvetäytyvä, tuntenut oloni vieraaksi ihmisten keskellä. Nuorempana olin myös suunnattoman ujo, mutta vuosien kuluessa ujoudelta on pahin kärki taittunut.
Opiskellessa, ennen avomieheeni tutustumista, kärsin yksinäisyydestä ja yritin korjata tilannetta osallistumalla. Toimin monissa opiskelijajärjestöissä, kokeilin uusia harrastuksia, esim. kävin itseilmaisun kurssilla, yritin aktiivisesti tutustua ihmisiin. Uskoin, että ahkeran yrityksen seurauksena törmäisin kyllä sielunveljiinkin, mutta niin ei käynyt.
Vierauden tunnetta helpotti se, että join alkoholia. Niinpä vakio harrastuksekseni muodostui opiskelijabileissä käyminen ja tuntemattomien kanssa ajan kuluttaminen.
Kaksi, kolme vuotta sitten elämäni koki suuria muutoksia. Tutustui nykyiseen avomieheeni, valmistuin ja siirryin työelämään ja muutimme yhteen asumaan. Elämä oli merkityksellistä, olin täynnä tulevaisuuden uskoa, halua elää. Luovuin silloin alkoholista ilman ongelmia.
Nyt entinen vaihteleva ja stressaava elämä on vaihtunut pelkäksi rutiiniksi. Aluksi toivotin rutiinin tervetulleeksi, sillä minusta tuntui, että olin loputtoman väsynyt pettymään ihmisiin, väsynyt jatkuvaan oppimis- ja tenttistressiin, loputtomaan ponnisteluun ja kiireeseen.
Olenkin yhtäkkiä toisenlaisten ongelmien edessä. Minulla ei ole mitään tekemistä. Vihdoin on ollut aikaa todeta, ettei telkkarista tule mitään. Tehdäkseni tylsistä koti-illoista, joita avomieheni viettää kavereidensa kanssa, mihin häntä kannustan, viihtyisämpiä juon yhä useammin viiniä tai olutta.
En tiedä enää, kumpi tuli ensin tylsyys vai alkoholi. Nyt olen kuitenkin pahassa kierteessä. Minua ei kiinnosta mikään. En halua tehdä mitään. En mennä minnekään. En tavata ketään. Aamulla en halua nousta sängystä ja päivän kamppailu alkaa siitä. En tunne tyydytystä mistään, en nauti siitä, että saan jotakin tehtyä.
Kun tulen töistä kotiin ja erityisesti viikonloppuna, haluaisin vain juoda. Mielessä takoo, että kyllä kylmä olut maistuisi hyvälle - tai pari lasia viiniä. Vain tämän kerran.
Avomieheni pitää minun juomiseni kurissa, sillä hän on tärkein linkkini elämään enkä haluaisi, että hän jättää minut. Hänen pyynnöstään suostun kyläilyihin hänen sukulaistensa luona, erilaisiin (liikunta)harrastuksiin. Yritän esittää, etten ole masentunut. Avomieheni haluaisi, että minulla olisi kavereita ja omia harrastuksia. Hän yrittää ottaa minut mukaan tapaamaan kavereitaan, mutta itse en halua olla ihmisten kanssa tekemisissä (paitsi humalassa).
Juon pääasiallisesti yksin, kun avomieheni on pois kotoa. Inhoan ja häpeän itseäni. Inhoan juomistani enkä itseasiassa haluisi juoda, mutta en pysty hillitsemään sitä toista puolta, joka janoaa alkoholia. Juominen aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia: masennun lisää, nukun huonosti, lihon ja haluan juoda yhä enemmän.
Joka juomisen jälkeen vannon, että tämä oli viimeinen kerta. Silti juuri mikään ei ole varmempaa kuin se, että ensimmäisen tilaisuuden tullen livahdan viinakauppaan. Humalassa olo ei ole mukavaa eikä se tuo mitään, mutta selvinpäin on hirveän tylsää.
Vastapainoksi olen ruvennut harrastamaan hillittömästi liikuntaa. Tuntuu, että ainoa asia, joka helpottaa juomishalua on juoksulenkki.
Kävin lääkärissä, mutta en uskaltanut puhua juomisestani. Uskoin vielä silloin saavani sen hallintaan vähän ryhdistäytyessäni. Sain mielialalääkitystä masennukseeni, mutta ei se tunnu auttavan. Vei seksihalut ja toi kiloja.
Haluaisin elämän olevan jotakin muuta, mutta en tiedä mitä. Lapsia en uskalla ajatellakaan, enkä niitä erityisesti toivo. Avon kanssa menee hyvin lukuunottamatta hänen erinäisiä pettymyksiä ja ikäviä kokemuksia juomiseni takia. Toistaiseksi olen saanut häneltäkin pahimman ongelman kärjen salattua.
Mistä löytäisin valoa, joka tekisi elämisen kiinnostavaksi ja antaisi motivaation pysyä raittiina?
Minulla on lapsesta saakka ollut vain vähän kavereita ja nyt ei enää ketään. Olen ollut syrjäänvetäytyvä, tuntenut oloni vieraaksi ihmisten keskellä. Nuorempana olin myös suunnattoman ujo, mutta vuosien kuluessa ujoudelta on pahin kärki taittunut.
Opiskellessa, ennen avomieheeni tutustumista, kärsin yksinäisyydestä ja yritin korjata tilannetta osallistumalla. Toimin monissa opiskelijajärjestöissä, kokeilin uusia harrastuksia, esim. kävin itseilmaisun kurssilla, yritin aktiivisesti tutustua ihmisiin. Uskoin, että ahkeran yrityksen seurauksena törmäisin kyllä sielunveljiinkin, mutta niin ei käynyt.
Vierauden tunnetta helpotti se, että join alkoholia. Niinpä vakio harrastuksekseni muodostui opiskelijabileissä käyminen ja tuntemattomien kanssa ajan kuluttaminen.
Kaksi, kolme vuotta sitten elämäni koki suuria muutoksia. Tutustui nykyiseen avomieheeni, valmistuin ja siirryin työelämään ja muutimme yhteen asumaan. Elämä oli merkityksellistä, olin täynnä tulevaisuuden uskoa, halua elää. Luovuin silloin alkoholista ilman ongelmia.
Nyt entinen vaihteleva ja stressaava elämä on vaihtunut pelkäksi rutiiniksi. Aluksi toivotin rutiinin tervetulleeksi, sillä minusta tuntui, että olin loputtoman väsynyt pettymään ihmisiin, väsynyt jatkuvaan oppimis- ja tenttistressiin, loputtomaan ponnisteluun ja kiireeseen.
Olenkin yhtäkkiä toisenlaisten ongelmien edessä. Minulla ei ole mitään tekemistä. Vihdoin on ollut aikaa todeta, ettei telkkarista tule mitään. Tehdäkseni tylsistä koti-illoista, joita avomieheni viettää kavereidensa kanssa, mihin häntä kannustan, viihtyisämpiä juon yhä useammin viiniä tai olutta.
En tiedä enää, kumpi tuli ensin tylsyys vai alkoholi. Nyt olen kuitenkin pahassa kierteessä. Minua ei kiinnosta mikään. En halua tehdä mitään. En mennä minnekään. En tavata ketään. Aamulla en halua nousta sängystä ja päivän kamppailu alkaa siitä. En tunne tyydytystä mistään, en nauti siitä, että saan jotakin tehtyä.
Kun tulen töistä kotiin ja erityisesti viikonloppuna, haluaisin vain juoda. Mielessä takoo, että kyllä kylmä olut maistuisi hyvälle - tai pari lasia viiniä. Vain tämän kerran.
Avomieheni pitää minun juomiseni kurissa, sillä hän on tärkein linkkini elämään enkä haluaisi, että hän jättää minut. Hänen pyynnöstään suostun kyläilyihin hänen sukulaistensa luona, erilaisiin (liikunta)harrastuksiin. Yritän esittää, etten ole masentunut. Avomieheni haluaisi, että minulla olisi kavereita ja omia harrastuksia. Hän yrittää ottaa minut mukaan tapaamaan kavereitaan, mutta itse en halua olla ihmisten kanssa tekemisissä (paitsi humalassa).
Juon pääasiallisesti yksin, kun avomieheni on pois kotoa. Inhoan ja häpeän itseäni. Inhoan juomistani enkä itseasiassa haluisi juoda, mutta en pysty hillitsemään sitä toista puolta, joka janoaa alkoholia. Juominen aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia: masennun lisää, nukun huonosti, lihon ja haluan juoda yhä enemmän.
Joka juomisen jälkeen vannon, että tämä oli viimeinen kerta. Silti juuri mikään ei ole varmempaa kuin se, että ensimmäisen tilaisuuden tullen livahdan viinakauppaan. Humalassa olo ei ole mukavaa eikä se tuo mitään, mutta selvinpäin on hirveän tylsää.
Vastapainoksi olen ruvennut harrastamaan hillittömästi liikuntaa. Tuntuu, että ainoa asia, joka helpottaa juomishalua on juoksulenkki.
Kävin lääkärissä, mutta en uskaltanut puhua juomisestani. Uskoin vielä silloin saavani sen hallintaan vähän ryhdistäytyessäni. Sain mielialalääkitystä masennukseeni, mutta ei se tunnu auttavan. Vei seksihalut ja toi kiloja.
Haluaisin elämän olevan jotakin muuta, mutta en tiedä mitä. Lapsia en uskalla ajatellakaan, enkä niitä erityisesti toivo. Avon kanssa menee hyvin lukuunottamatta hänen erinäisiä pettymyksiä ja ikäviä kokemuksia juomiseni takia. Toistaiseksi olen saanut häneltäkin pahimman ongelman kärjen salattua.
Mistä löytäisin valoa, joka tekisi elämisen kiinnostavaksi ja antaisi motivaation pysyä raittiina?
Vastaukset 5
Vanhimmat
ei viina ole mikään ratkaisu.olen itse lätrännyt aikanaan vaikka kuinka ja huomasin se ei auta.minullakin on helvetin tylsää vaikka on mitä virikkeitä tahansa mutta viinaan en enää samalla tavalla sorru vaan ainoastaan silloin kun pidetään hauskaa.
Hei Kiia!
Kertomasi ei ollut mitenkään vierasta luettavaa. Uskon että meitä väsyneitä ja osin masentuneitakin on paljon. Eri ikäkausiin liitty aina omat kriisinsä jotka saattavat aiheuttaa hämmennystä. Älä siis huolestu, saat varmasti apua ongelmaasi. Kehoittaisin sinua ottamaan yhteyttä paikkakuntasi terveyskeskuspsykologiin tai mielenterveystoimistoon. Kerro siellä miltä sinusta tuntuu, mikä ahdistaa jne. Olen vakuuttunut siitä että sinun tapauksessasi hoito tuottaa tuloksia hyvinkin nopeasti kun on kysymys normaaleista ilmiöistä. Ole vain avoin ja rehellinen itsellesi sekä henkilölle jonka hoidossa olet.
Luulen että kärsit opiskeluvuosien jälkeisestä uupumuksesta. Olet elänyt 24 tuntia vuorokaudessa useamman vuoden saavuttaaksesi tärkeän päämääräsi. Väsymyksen keskellä voi iskeä masennus ja turhautuneisuus. Opiskeluvuodet ovat osin muovanneet sinua. Olet ollut opiskelijan roolissa lähes koko ikäsi ja vakiinnuttanut identiteettiäsi siinä. Nyt olet saavuttanut unelmasi, valmistunut ammattiisi ja saanut töitä. Mitä on tapahtunut? Olet joutunut luopumaan opiskelijan roolista ja entisestä elämäntyylistäsi. Elämäsi on totaalisesti muuttunut, et suoritakaan enää entisiä, tuttuja ja turvallisia rutiinejasi. Elämäntilanteen muutokset eivät aina ole helppoja. Joskus ne menevät kipujen kautta. Sinun tapauksessasi näyttää siltä että olet joutunut jonkinnäköiseen identititeettikriisiin. Vie aikansa ennen kuin omaksut uuden minäsi ja roolisi työntekijänä.
Alkoholin käyttö kannattaa lopettaa vähäksi aikaa kokonaan. Kipuja ei kannata tukahduttaa ja yrittää työntää syrjään alkoholilla. Kriisit kuuluvat elämään, ilman niitä emme saavuta kypsempiä kehitysasteita emmekä voi kasvaa vastuulliseen aikuisuuteen. Jos lopettaminen ei onnistu omin voimin, pyydän sinua ottamaan yhteyttä AA:han tai muihin katkaisulaitoksiin.
Selviät kyllä. Ole luja ja usko itseesi! Tsemppiä!
Tunnistan kirjoituksestasi kroonisen masennuksen ja alkavan vakavan alkoholismin merkit tosi selvästi. Kannattaa hakea asiallista apua ajoissa, sillä elämäsi voi olla vielä hyvinkin 'pelastettavissa' ja saatavissa mielekkäille urille.
Näyttää siltä, että alkoholi se on suurin ongelmasi ja aiheuttaa morkkiksineen masistakin.
Tietoa ja apua on terveyskeskuksesta lääkäreiltä ja psykologilta jaossa vaikka millä mitalla, etsi vain joku sellainen, joka ottaa sinut oikeasti tosissaan, eikä näe vain ikävystynyttä nuorta naista jolle ei mikään kelpaa (omakohtainen kokemus).
Anonyymit Alkoholistit-kerho (=AA) ei ole ollenkaan huono ratkaisu, siellä voi ainakin puhua asioista niin kuin ne on.
En suosittele uskoon hurahtamista, vaikka joitakin se on helpottanut - tosiasia vaan on se että alkoholistia ei muu paranna, paitsi juomisen lopettaminen kokonaan, ainaiseksi... siis ei koskaan, ei enää pisaraakaan. Siihen pisteeseen päästäksesi sinun on vaan tunnustettava, että olet alkoholisti ja tiedostettava sekä otettava vastuuta siitä, että haluat ITSE lopettaa juomisen, itsesi ja rakkaittesi takia.
Onnea ja voimia matkallesi!
t. Riina
Kun kirjoitit, että tunnistat kirjoituksessani kroonisen masennuksen merkit, niin minun on todettava, että minut tutkittiin 10 vuotta sitten ja yksi tuloksista oli, että minulla on krooninen masennus. Itse en tunnista sitä itsessäni, mutta ehkä olen ollut masentunut niin kauan, etten tiedä, millaista elämä on ilman sitä.
AA ei varmaan ole huono ratkaisu, mutta olen käsityksessä, että juuri heidän keskuudessaan pitää uskoa ulkopuoliseen voimaan, joka vapauttaa alkoholista, tai ainakin on sen puolella. Uskoon en varmasti hurahda, se ei tule minua auttamaan eikä enää koskettamaan.
Kunpa löytäisin lääkärin, joka ymmärtäisi. Tuntuu, että niitä, jotka ottavat tosissaan, on harvassa. Askelen terapian toteuttamiseksi olen jo ottanut.
Kuten otsikko sanoo, kiitoksia vastaajille, tuntuu, että asia selviää. Ainakin toisten ajatukset tuovat tuulia, joita muuten en tuntisi.
Niin kuin kotipsykologi kirjoitti, olen varmasti identiteettikriisissä - juomisesta huolimatta. Olen täysin uudessa roolissa ja minun on jotenkin vaikea omaksua sitä. Ennen elämä oli painiskelua tietyn päämäärän saavuttamiseksi, nyt on vain työ ja sen jälkeen vapaa-aika. Voin vain olla ja lötköttää eikä elämällä ole suuntaa, tavoitetta, päämäärää eikä syytä.
Hyvää jatkoa kaikille.
Kiia