Yksinäisenä usein haaveilee omista hyvistä ystävistä. Koen, että elän jonkinlaisessa välitilassa niin, että kavereita ja tuttuja on paljon, mutta oikeita ystäviä vielä ei oikein ole tullut vastaan, kuin muutamia ja heistäkin elämäntilanteet ovat vieneet kauas. Oikeat ystävä tosiaan ymmärtäisivät tai olisivat kiinnostuneet minunkin elämästäni, on niitä ollutkin muutamia. Joskus tuntuu, että voiko enää aikuistuneena näitä sydänystäviä ollenkaan löytyä? Onko aikuisena siinä elämänvaiheessa, että niitä ei kannata halutakkaan enää, kun parisuhteet ja perheet tuntuvat ajavan kaiken edelle.
Joskus myös mietin, että odotanko minä muilta liikaa? Kun on ollut pitkiä aikoja yksin, niin alkaako ystäviä idealisoida niin mahdottomiin toiveisiin, ettei niitä voi ollakkaan ja ei osaisi olla tarpeeksi tyytyväinen niistä kavereista, joita on? Toisaalta, kun on ollut hyviä ystäviä, niin ystävyyden ja kaveruuden eron tietää.
Myös niin on käynyt useasti, että kun on ollut pitkään yksin ja sitten tapaakin monia kavereitaan, niin pettyy, kun ymmärtää, ettei itse merkitse sitä muille, mitä he minulle. Kun tajuaa, että on mukana vain ajanvieton kannalta, ja voitaisiin korvata kenellä hyvänsä milloin vain. Kun tuntuu, että itsestään antaa silloin jollain tavalla liikaa eikä sillä ole merkitystä.
Olo on tällaisen jälkeen entistä kurjempi. Vielä enemmän kaipaisi jotakuta hyvää ystävää, mutta samanaikaisesti sen aivan yhtä hyvin tajuaa, ettei sitä ole. Se on raskaampaa, kuin pelkkä toiveajattelu ystävästä. Silloin tuntuukin paremmalta olla yksin.
Luottamus ihmisiin on minulla kiven takana. Mutta niihin joihin luotan, luotan täysin. Kun tapaan uuden ihmisen tavallaan jaottelen heidät heti selkeäasti niihin, joihin en luota ja toisiin, joihin ehkä voisin luottaakin. Entisenä koulukiusattuna intuitio on niin (hyvin tai huonosti) kehittynyt, että tajuan hetkessä, mihin leiriin kukakin kuuluu. Tämä on vähän karkea jako, mutta tuskin olen ainut. Positiivisemmin ajattelevat ihmiset tyrmäisivät tämän heti, mutta kun tarpeeksi monesti sattuu, niin jotakin oppii. Tämäkin saa minut vähän nuivasti suhtautumaan tavan vuoksi kaveruuteen ja hyvääpäivääkirvesvartta-teeskentelyyn.
Tätä ei ole tarkoitettu miksikään kurjisteluviestiksi. Minulla on kavereita ja tuttuja, mutta pintaa syvempiä ihmissuhteita ei oikeastaan yhtään. Monesti vain pohtii noita odotusten ja oikean elämän eroja. En haluaisi syyllistää itseä, että odotan liikoja, kun toivoisin itselleni luottoystäviä. Monesti tuntuu, että itse hakisi muutakin kuin mitä vain ajanvietettä ihmisistä. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Joskus myös mietin, että odotanko minä muilta liikaa? Kun on ollut pitkiä aikoja yksin, niin alkaako ystäviä idealisoida niin mahdottomiin toiveisiin, ettei niitä voi ollakkaan ja ei osaisi olla tarpeeksi tyytyväinen niistä kavereista, joita on? Toisaalta, kun on ollut hyviä ystäviä, niin ystävyyden ja kaveruuden eron tietää.
Myös niin on käynyt useasti, että kun on ollut pitkään yksin ja sitten tapaakin monia kavereitaan, niin pettyy, kun ymmärtää, ettei itse merkitse sitä muille, mitä he minulle. Kun tajuaa, että on mukana vain ajanvieton kannalta, ja voitaisiin korvata kenellä hyvänsä milloin vain. Kun tuntuu, että itsestään antaa silloin jollain tavalla liikaa eikä sillä ole merkitystä.
Olo on tällaisen jälkeen entistä kurjempi. Vielä enemmän kaipaisi jotakuta hyvää ystävää, mutta samanaikaisesti sen aivan yhtä hyvin tajuaa, ettei sitä ole. Se on raskaampaa, kuin pelkkä toiveajattelu ystävästä. Silloin tuntuukin paremmalta olla yksin.
Luottamus ihmisiin on minulla kiven takana. Mutta niihin joihin luotan, luotan täysin. Kun tapaan uuden ihmisen tavallaan jaottelen heidät heti selkeäasti niihin, joihin en luota ja toisiin, joihin ehkä voisin luottaakin. Entisenä koulukiusattuna intuitio on niin (hyvin tai huonosti) kehittynyt, että tajuan hetkessä, mihin leiriin kukakin kuuluu. Tämä on vähän karkea jako, mutta tuskin olen ainut. Positiivisemmin ajattelevat ihmiset tyrmäisivät tämän heti, mutta kun tarpeeksi monesti sattuu, niin jotakin oppii. Tämäkin saa minut vähän nuivasti suhtautumaan tavan vuoksi kaveruuteen ja hyvääpäivääkirvesvartta-teeskentelyyn.
Tätä ei ole tarkoitettu miksikään kurjisteluviestiksi. Minulla on kavereita ja tuttuja, mutta pintaa syvempiä ihmissuhteita ei oikeastaan yhtään. Monesti vain pohtii noita odotusten ja oikean elämän eroja. En haluaisi syyllistää itseä, että odotan liikoja, kun toivoisin itselleni luottoystäviä. Monesti tuntuu, että itse hakisi muutakin kuin mitä vain ajanvietettä ihmisistä. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Anteeksi, etten jaksa nyt kirjoitella pitempiä kirjoituksia, mutta aivan samanlaisia kokomuksia on myös itselleäni. Hyvä oli myös kirjoituksesi ja asiaan osuva.
Hyvin kirjoitit- tuo on ongelma täälläkin... Muille kaverit näyttävät merkitsevän lähinnä ajanviettoseuraa, kun taas itse etsin paljon "omistuvampaa" seuraa- joskus olisi kiva oikeasti olla koko päivä yhdessä(eikä vaan iltaa) ja tehdä muutakin kuin junnata yhdessä paikassa. Tuntuu kanssa,että olen pikkuvanha, kun haaveeni ajanviettopaikkojen suhteen taitavat olla samansuuntaisia kuin 40-vuotiailla naisilla..;( Esim. talvella illalla leffaan tai kävelylenkille, ruoanlaittoa yhdessä...Ei mitään biletystä tai assalla hengailua. Mistä samantyylistä seuraa,siinäpä pulma...
Tuollaisia asioita olen miettinyt itsekin viime päivinä. Olen asunut elämäni ensimmäistä kertaa yksin nyt puoli vuotta, ja yksinolon ahdistus iskee voimalla erityisesti iltaisin. Kaipaan sitä, että olisi joku joka haluaisi seuraani, että voisi tehdä ihan tavallisia juttuja yhdessä. Tulen kyllä pinnallisesti hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta että saisi oikean ystävän, se olisi tärkeää…
Olen kyllä sillä tavalla positiivinen luonne, etten usko tämän yksinäisyyden (tai ainakaan ahdistuksen) kestävän kauan. Jossain vaiheessa joko totun olemaan yksin ja pärjään hyvin, olen jopa onnellinen sillä tavalla! Tai sitten löydän ihmisen/ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa elämäänsä enemmän tai vähemmän. En halua olla yksinäinen aina. Jotain sen asian eteen täytyy voida tehdä.