Eriasteista masennusta takana jo vuosia ja lääkkeitä (cipralex) olen syönyt nyt noi 1½ vuotta.. En aloita erittelemään masennukseni syitä sen enempää,pahat itsetunto-ongelmat,koulukiusaaminen,yksinäisyys yms. ovat siinä osittain takana..
Kuitenkin, seurustelemaan aloin ensimmäistä kertaa (olen 21v) noin 4kk sitten ja alkuunsa kaikki meni erittäin hyvin. Sitten olo tuntui jopa onnelliselta pidemmän aikaakin jopa.Ajattelin että voisi olla aika kokeilla vähentää lääkeannostusta puoleen, vähensin ja masennus palasi..
Tuntuu todella pahalta kun on niin tuskaisen surullinen olo,suhteessa tuntuu usein siltä että olen ruma, epäviehättävä, epähaluttava ja vaikea ihminen kumppanina ja yleensäkkin,ahdistaa.
Masennusjaksoja on alkanut tulla kokoajan enemmän ja pohdinkin lääkeannostuksen nostamista alkup. annokseen... Sekin masentaa etten pärjää ilman lääkkeitä ollenkaan.
Kuitenkin, rakastan poikaystävääni, enkä halua antaa itsetunto-ongelmieni pilata kaikkea, mitä minun pitäisi tehdä??
Tässä suhteessa pystyn kuitenkin oleman oma itseni, puhumaan ja avautumaan.. mutta kuitenkin epävarmuus vaivaa tajuttomasti. Tuntuu etten yksinkertaisesti riitä.
Poikaystävä vakuuttelee että olen kaunis ja mukava yms. ja on kaikin tavoin tukena, mutta en usko että se auttaa, mikään ei auta.
Ja pelkään että väsytän hänetkin jatkuvalla tuskailullani, kuten ihan varmasti jossain vaiheessa käykin.
Hänen useille naispuolisille ystävilleen olen kateellinen ja olen mustasukkainen, ajattelen että miksi minä, kun on niin paljon kauniimpia,mukavampia,iloisempia ym. ihmisiä maailmassa ja heti lähipiirissäkin.
Että jos joskus joudun "kilpailemaan" jonkun kanssa, jään auttamatta kakkoseksi.
Olo on niin ruma,tyhmä,lihava ja ulkopuolinen hänen ystäviensä seurassa.Kun vain ajattelenkin jotakuta hänen (naispuolisista)ystävistään, ahdistun, saatikka heidän tapaamisestaan.. tuntuu että jos itse olisin mies, en haluaisi olla kanssani koskaan,ikinä..
Ammattiauttajalle olen käynyt muutamia kertoja juttelemassa, mutta koin sen ahdistavana, enkä pysty avautumaan.. joten en oikein tiedä mitä tehdä..Korjaantuuko tämä tilanne koskaan, vai olenko niitä ihmisiä jotka ovat tuomittu elämään ilman ihmissuhteita,aina. Vai enkö yksinkertaisesti osaa olla onnelinen tai edes tyytyväinen mihinkään.
Kuitenkin, seurustelemaan aloin ensimmäistä kertaa (olen 21v) noin 4kk sitten ja alkuunsa kaikki meni erittäin hyvin. Sitten olo tuntui jopa onnelliselta pidemmän aikaakin jopa.Ajattelin että voisi olla aika kokeilla vähentää lääkeannostusta puoleen, vähensin ja masennus palasi..
Tuntuu todella pahalta kun on niin tuskaisen surullinen olo,suhteessa tuntuu usein siltä että olen ruma, epäviehättävä, epähaluttava ja vaikea ihminen kumppanina ja yleensäkkin,ahdistaa.
Masennusjaksoja on alkanut tulla kokoajan enemmän ja pohdinkin lääkeannostuksen nostamista alkup. annokseen... Sekin masentaa etten pärjää ilman lääkkeitä ollenkaan.
Kuitenkin, rakastan poikaystävääni, enkä halua antaa itsetunto-ongelmieni pilata kaikkea, mitä minun pitäisi tehdä??
Tässä suhteessa pystyn kuitenkin oleman oma itseni, puhumaan ja avautumaan.. mutta kuitenkin epävarmuus vaivaa tajuttomasti. Tuntuu etten yksinkertaisesti riitä.
Poikaystävä vakuuttelee että olen kaunis ja mukava yms. ja on kaikin tavoin tukena, mutta en usko että se auttaa, mikään ei auta.
Ja pelkään että väsytän hänetkin jatkuvalla tuskailullani, kuten ihan varmasti jossain vaiheessa käykin.
Hänen useille naispuolisille ystävilleen olen kateellinen ja olen mustasukkainen, ajattelen että miksi minä, kun on niin paljon kauniimpia,mukavampia,iloisempia ym. ihmisiä maailmassa ja heti lähipiirissäkin.
Että jos joskus joudun "kilpailemaan" jonkun kanssa, jään auttamatta kakkoseksi.
Olo on niin ruma,tyhmä,lihava ja ulkopuolinen hänen ystäviensä seurassa.Kun vain ajattelenkin jotakuta hänen (naispuolisista)ystävistään, ahdistun, saatikka heidän tapaamisestaan.. tuntuu että jos itse olisin mies, en haluaisi olla kanssani koskaan,ikinä..
Ammattiauttajalle olen käynyt muutamia kertoja juttelemassa, mutta koin sen ahdistavana, enkä pysty avautumaan.. joten en oikein tiedä mitä tehdä..Korjaantuuko tämä tilanne koskaan, vai olenko niitä ihmisiä jotka ovat tuomittu elämään ilman ihmissuhteita,aina. Vai enkö yksinkertaisesti osaa olla onnelinen tai edes tyytyväinen mihinkään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pitäiskö Sinun käydä jonkun asiantuntijan kanssa juttelemassa tuostä lääkityksestäsi?
Tuntuu, että se ei ole ihan kohdallaan! Ei ole mikään häpeä käyttää mielialalääkkeitä nykypäivänä!
Jos Sinulla olisi vaikka reuma, et varmaan epäröisi yhtään lääkitä sitä - sama juttu mielen ongelmien kanssa; lääkettä syödään että olo helpottusi!!
Voimia Sinulle!!
Sinulle sanoisin että ei kannata alkaa lääkäriksi, vaan käytä lääkkeitä kuten on määeätty,nyt jo näet että sinä olet jälleen sairaampi kuin ennen, joten kiireesti annos ennalleen. Ethän kykene ajattelemaan nytkään myönteisesti vaan syyttelet itseäsi turhaan, usko mitä miesystävä sinulle kertoo. Sinun pitäisi löytää ympäriltäsi myönteisiäkin asioita,että pääset elämän alkuun ,miesystäväsi kyllä tukee sinua jos vain hyväksyt sen.
Itsellä on ihan samoja tuntoja kuin sinulla.
Ollut siitä lähtien kun koulukiusaus alkoi.
Huono itsetunto, todella. Usean vuoden syvä masennus on ollut ja osittain vieläkin. Mutta en aio antaa
periksi, vaan taistella! Osavoiton olen jo ottanut ja otan jatkossa kokonaan. Kyllä se aurinko vielä
paistaa! Ja niin paistaa sinullakin kunhan et vaan
anna periksi vaan taistelet.
Kuvittele, että kaikki on tarkoitettu näin, että sitten kun pääset vuoren yli, niin taivas ja onni aukeaa.
Tsemppiä!
Ja muista, että toiset ihmiset eivät näe sinua huonona ihmisenä. Vain sinä itse näet itsesi huonona.
Aivan kuin minä olisin itse kirjoittanut tuon viestin!
Minulla on juuri samankaltaiset ongelmat. Minulla on jopa todettu negatiivista narsismia.
Jatkuvasti tunnen itseni rumaksi, tyhmäksi tai huonoksi seuraksi ja poikaystävänikin varmasti alkaa jo kärsimään tästä.
Hän on tukenut minua ja suositellut minua puhumaan asiasta terapeutilleni, sillä hän ei osaa auttaa minua tarpeeksi hyvin.
Toivon miltei aina kunnioitusta ja kiintymyksenosoituksia poikaystävältäni, mutta jos en niitä saa, tunnen sisimmissäni vihaa ja sääliä, siitä lähtee sitten aina suuri masennusaalto.
Itse olen myös syönyt Cipralexeja noin vuoden ajan, mutta totesin, etteivät tehot oikein riittäneet ja psykiatrini vaihtoi lääkitykseni sitten Zoloftiin ja sitä olen syönyt. Määrää lisättiin samalla 1,5 annokseen.
Nyt masennus pysyy jotenkuten aioissa, mutta aina joskus saan hirmuisia itku ja masennuskohtauksia.
Tarkoituksenani oli vain sanoa, että et ole yksin ongelmasi kanssa! Ongelma hoituu sen nopeiten, kunhan hankit itsellesi luotettavaa ihmistä, joka kuuntelee.
Toivon, että asiasi selkenisivät!
-F-
Samanlaisia oloja kuin edellisillä kirjoittajilla. Aloitin Fluoxetin -lääkkeen käytön kolme viikkoa sitten, ja odottelen josko se auttaisi. Ketjun aloittajalle sanoisin että jatka vaan sitä lääkkeen syömistä, jos siitä ei tule mitään sivuoireita. Miksi pitäisi kärsiä jos kerran on apua tarjolla!