en jaksa tätä enää.
paino vaan hyppii ja pomppii sinne sun tänne. olen läski ja epäonnistunut yksilö. voi niitä 42- kilon aikoja. onhan niitä ollut. sitten `
"parannuin". ja lihoin. 62 kiloa näytti vaaka pari kuukautta sitten. ja siis pituutta 166 ja ikää 21 vuotta. tätä on nyt jatkunut helvetilliset kuusi vuotta. tahdon olla terve. mutta en tahdo olla normaalikokoinen. ja häpeän itseäni lähinnä siksi, että otteeni laihanapysymisestä lipsuu koko ajan. ja aina välillä laitan siihen kaiken energiani. viimeviikolla vaaka näytti 53,5 kiloa. olin niiiiiin hyvällä tuulella. nyt en edes uskalla mennä katsomaan mikä hyberläski olen. älkää käsittäkö väärin, tiedän, että järjellä ajatellen
olen edelleen hoikka, tai jotain. enkä pidä mua painavempia lihavana. mutta kun olo on vaan niin sikaiso. en tahdo edes näyttää naiselta. tahdon olla se 42-kiloinen, rinnaton, perseetön ja reidetön pienipieni tyttö joka edes välillä osasi olla tyytväinen itseensä.
äh. anteeksi vuodatus. tänään on ollut tosi huono päivä. ahdistaa. en jaksa olla sairas. mut en jaksa olla läski. miten ihmeessä tästä oravanpyörästä oikein pääsee pois???????????
haluan kuolla.
paino vaan hyppii ja pomppii sinne sun tänne. olen läski ja epäonnistunut yksilö. voi niitä 42- kilon aikoja. onhan niitä ollut. sitten `
"parannuin". ja lihoin. 62 kiloa näytti vaaka pari kuukautta sitten. ja siis pituutta 166 ja ikää 21 vuotta. tätä on nyt jatkunut helvetilliset kuusi vuotta. tahdon olla terve. mutta en tahdo olla normaalikokoinen. ja häpeän itseäni lähinnä siksi, että otteeni laihanapysymisestä lipsuu koko ajan. ja aina välillä laitan siihen kaiken energiani. viimeviikolla vaaka näytti 53,5 kiloa. olin niiiiiin hyvällä tuulella. nyt en edes uskalla mennä katsomaan mikä hyberläski olen. älkää käsittäkö väärin, tiedän, että järjellä ajatellen
olen edelleen hoikka, tai jotain. enkä pidä mua painavempia lihavana. mutta kun olo on vaan niin sikaiso. en tahdo edes näyttää naiselta. tahdon olla se 42-kiloinen, rinnaton, perseetön ja reidetön pienipieni tyttö joka edes välillä osasi olla tyytväinen itseensä.
äh. anteeksi vuodatus. tänään on ollut tosi huono päivä. ahdistaa. en jaksa olla sairas. mut en jaksa olla läski. miten ihmeessä tästä oravanpyörästä oikein pääsee pois???????????
haluan kuolla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pysy kaukana vaa'asta ja yritä unohtaa kaikki ruoka hetkeksi.. Käy pitkillä kävelylenkeillä, salilla tai urheile. Kyllä se paino siitä putoaa ja onnistut varmasti jossain vaiheessa löytämään sen 'kultaisen keskitien', missä painosi ei enää jojoile. juo kuppi teetä ja avaa telkkari tai ota nokoset. Voimia :)
on pitkä aika miettiä sitä mitä suuhunsa laittaisi, ja niin kuin sanoit, et enää jaksa.
Mitä et jaksa?
Olet alkanut oireilla murrosiässä? Se on kehitysvaihe, jossa nuori alkaa itsenäistyä, erilaistumaan omaksi itsekseen, jossa ruumiinkuva alkaa muuttua ja seksuaali-identiteetti kehittyä. Voi olla järisyttävän epävarma ja ahdistava olo, jos sydän ja mieli ovat täynnä ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Tähänkin kehitysvaiheeseen voi jäädä jumiin.
Anorexia "puhkeaa" usein tässä kehitysvaiheessa. Pelko, viha ja suru ovat tuttuja tunteita. Mieli ja ruumis otetaan kielteisellä tavalla haltuun kontrolloimalla syömistä ja läheisyyttä; tämä voi tuntua ainoalta oikealta keinolta "selvitä". Joskus itsessä oleva "paha" pysyy aisoissa vielä paremmin kun sen siirtää itsensä ulkopuolelle.
Sinä tarvitset apua, olipa syyt syvällä mielestäsi tai eivät. Olen surullinen, jos tätä ei ole kukaan ympärilläsi huomannut ja koettanut auttaa sua.
Vai oletko kenties yrittänyt hakea apua, saanutkin sitä, et?
Olet 21 vuotias, et enää pienen pieni lapsi. Miksi haluaisit olla lapsi? Haluaist olla pieni, turvassa aikuisen sylissä? Sulla on turvaton olo?
Uskoakseni sulla on ristiriitainen olo. Lähde rohkeasti selvittämään näitä ristiriitoja. Sinä voit itse valita: nykyinen helvetti tai tulevaisuus, jossa sun on helpompi hengittää ja pääset mahdollisesti käyttämään potentiaaliasi elämää rakentavasti.
Hengessä mukana.
...onhan se pitkä aika.
tähän jaksoon kyllä mahtuu hoitojaksoja myöskin, esim. masennuslääkitys on parhaillaan päällä ja kolme vuotta kävin viikottain terapiassa.
kyllä siitä on ollut apua. ja pystyn kyllä puhumaan asiasta ystäville, koska he tietävät taustani. ja ovat minusta huolissaan.
ainut syy miksi oikeastaan haluaisin olla terve on juuri nuo rakkaat ihmiset. ettei niiden enää tarvitsisi kuunnella mun valitusta isosta mahasta ja läskiperseestä ja epäillä että käynkö oksentamassa syömisen jälkeen tai olenko syönyt yhtään mitään aikoihin jos olen muutaman kilon laihtunut. siitä kyllä heti huomautetaan mutta sitä ei tietenkään uskalla kukaan sanoa, jos on pari kiloa taas tullut lisää.. tietenkään.
tästä seuraa se, että epäilen kaikkien sanoja.
luulen, että ne sanovat mua laihaksi vain siksi etten enää vajoaisi niin pohjalle. tätä epäilyä,itseni ja muiden, en enää jaksaisi. mutta pakko kai on vaan yrittää..
kiitos viesteistä. tiedän et oon aika huonossa jamassa. muut ei ehkä sitä tiedä, oon aika hyvä näytteleen..he..kaikkee sitä oppii..
voimia kaikille!
..on pitkä aika.
siihen on kyllä mahtunut hoitojaksojakin. lääkitystä ja terapiaa. on niistä apuakin ollut. mutta en kai ole vielä ollut tarpeeksi pohjalla, että tahtoisin tarpeeksi parantua..
mun sh puhkesi 9. luokalla kun rupesin seurustelemaan pitkäaikaisen poikaystäväni, ensirakkauteni kanssa. hän oli kyllä aina tukenani
tämän asian kanssa, niinkuin kaikki muutkin läheiseni.
epäilen kaikkien ihmisten sanoja. pelkään, että ne sanoo mua laihaksi ja kauniiksi vain siksi, että en vajoaisi taas niin syvälle tähän sairauteen. epäileminen on rankkaa niin muille kuin itsellenikin.
tunnenko itseni turvattomaksi? kyllä vain. se olo on ollut läsnä siitä saakka kun isäni teki itsemurhan mun ollessa 6-vuotias. omakuvani suhteutettuna ympäristöön on täysin vääristynyt ja olen sitä mieltä edelleen jossain syvällä sydämessäni, etten ole tarpeeksi hyvä kun isä minut jätti. ja jätetyksitulemistenpelko on niin suuri että pelkään sitoutua tai päästää ketään lähelle. olo on siis turvaton. mutta kehitystäkin on tapahtunut.
kyllä kai kaikki vielä järjestyy. aikaa se vaatii. ja hermoja. muilta ja itseltä.
tuntuu hyvältä kun voi tällä tavalla purkaa ajatuksia. en enää tahdo niillä rakkaitani vaivata
ja pelästyttää..
kiitos viesteistä. voimia:)
..eilen kun ei mun viestit siellä aiemmin näkynyt..
että jos joku ihmettelee noita kahta edellistä viestiä..
se todellakin helpottaa jos voi purkaa joskus huoliaan. itsekin niin olisi pitänyt aikoinaan tehdä, mutta koko elämäni padonnut murheet sisälleni. viillelty on, monet itkut viimeaikoina itketty, anoreksiaa sairastettu, tervehdytty molemmista ja nyt haluan olla taas se laiheliini mikä olin ennen. eli anoreksiaa kohti taas.. kaikki patistavat syömään ja tuputtavat ruokaa, kommentoivat painoani ja elämääni.. perääni katsotaan kuin olisin 5-vuotias. se rasittaa. tuntuu etten saa kontrolloida ja elää itse omaa elämääni. samalla on turvaton olo. elämässä tapahtunut paljon kaikkea mistä en ole voinut puhua kellekkään. pitää esittää kaikille että kaikki on hyvin ja että elämä hymyilee. se ainoa läheinen ihminen, jolle olin kertonut asioistani-jopa viiltelystä (mikä on mulle ainakin todella arka asia), muutti toiselle puolelle suomea. emme enää juurikaan pidä yhteyksiä, silloin jos juttelemme, keskustelu pyörii hänen elämänsä ja mies-ystävänsä ympärillä. esitän nykyään hänellekkin että mulla kaikki ok. en halua kääntää puheenaihetta itseeni. enkä olisi valmis huolestuttamaan häntä, ei se ole hänen vikansa että mulla on huolia - niinkun ei kenenkään muun kun itseni. ollaan oltu parhaita kavereita lapsesta asti(semmoiset päälle 10 vuotta). ymmärrän että kaikki ajattelevat parastani, mutta en vaan jaksa enää. oon niin loppu. laihduttamisessa saan asetettua itselleni maalin, tavoitteen mitä kohti pyrkiä. ilman sitä..ja viiltelynkin sorruin taas aloittamaan..
6vuotta on tosi pitkä aika. tosiaan puhu silloin kun siltä tuntuu, tai kirjoita vaikka tänne. täällä kuunnellaan kyllä ja olkapäätäkin on tarjolla! kaikkea ei tarvitse kestää yksin. jakselemisia sulle..