Alan olemaan pikkuhiljaa siinä pisteessä, etten jaksa edes pikkuisen toivoa mitään hyvää rakkauden osalla.
En uskalla uskoa , että joku minua voisi oikeasti rakastaa. Ja se näkyy myös olevan totta, sillä taas vaihteeksi sain kuulla tunnustksen jonka olisi voinut kertoa heti eikä vasta nyt...
En tiedä mitä tässä enään voi tehdä, kaipaan rakkautta, ja sitä että saisin rakastaa ja antaa vastarakkautta.Mutta en saa, ilmeisesti olen liian huono siihen. Turha kenenkään sanoa mitään mistää, että luota itseesi jne. Koska ei ole enää mitään mihin luottaisi, joka ikinen kerta kun kaikki menee vituilleen, myös muualla kuin rakkauden osalla, luovutan vain enenemmän tilaa itsevihalle.Mutta mitäpä tälläinen piece of shit or full zero voisikaan?
Minun ei ole helppo rakastua, tai edes ihastua, mutta niin kun käy se ei todellakaan ihan hetkessä haihdu.Ehkä minun pitäisi vain tappaa itseni, koska en tule kuitenkaan koskaan saamaan sellaista arvostusta ja läheisyyttä mitä kaipaan. Aina tulen petetyksi, aina olen vain pelinappula, kun ei parempaa tekemistä ole. Aina olen yhdentekevä. JA silti nin täynnä rakkautta, ja hellyyttä.Vaan mitäpä sen on väliä?
En tiedä edes kuinka lopettaisin tämän, kun en halua kokea kipua kuollessani, sitä kun jo tämä elämä ollut täynnä...Tai korjaan, tässä elämässä ei mitään muuta olekaan ollut, jos olen toisin tuntenut, olen ollut väärässä, ja vain luullut niin.
Ei tarvitse kommentoida, halusinpa vain purkaa ajatuksia.
Minä vain kaipaisin rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa.
En ole koskaan pystynyt olemaan opnnellinen, lapsena kukaan ei minusta välittänyt ja sainkin huolehtia juoppo vanhempieni takia myös sisaruksistani ja myöhemmin huono kuntoisesta mummosta, joka kotona asui. Äijä hakkas ja haukkui, ja ehä kaikkein pahinta oli nähdä äidin menettävän itsensä isku iskulta. Ehkä minun k'ävi samoin.JOs en olisi kotoa päässyt olisin jo tappanut itseni, koska se miten siellä minua, ja muita kohdeltiin oli minulle ihan liikaa. Ja aina olin yksin, ja myös koulussa syrjitty, suureksi osaksi sen takia mistä olin lähtöisin, ja siksi syrjäydyin entistä pahemmin, koska en uskaltanut enää yrittää kaverustua kenenkään kanssa, tai avata sydäntäni, koska mitä vähemmän kukaan minusta tietää , sitä parempi. Tälläinen paska kasahan minä vain olen.
Ja nyt kun pääsin kotoa, painajaiset noista tapahtumista vaavaa yhä, mutta sitten minä typerys menin rakastumaan. Tottakai se mies(muka)petti, en ja en olut mnkään arvoinen. Siitä sellaiset reilut puol vuotta, tapasin miehen, johon rakastuin ensi silmäyksellä, mikä ei todellakaan ole minun tapaistani, ei missään nimessä, koska yritin välttää etten edes tutustuisi uusiin ihmisiin, ettei kukaan voisi minua enää loukata.. VAan kuinkas kävi, luulin että Hän tunsi samoin, koska niin kertoi, kertoi haluanvansa viettää kanssani ja saada kauniin perheen kanssani. Mutta vitunposket, se oli vain julmaa leikkiä, koska tänä iltana hän kertoi, etti olekaan varma siitä. Eli hän ei rakasta eikä koskaan ole rakastanut, eikä tule rakastamaan. Ja minä typerys edelleen haluan hänet lasteni isäksi, vaikka nyt tiedän ettei niin käy. Minä en vain koskaan kenellekään oikeasti kelpaa, ruma läski ja muutenkin epämiellyttävän oloinen. Kaikista pahinta on kuitenkin se, että olen niin saatanan tyhmä, etten tajua, ettei minua koskaan kukaan huoli, en ole koskaan kenellekään se oikea. Ja minä kun vain kaipaisin ihmistä jota saisi rakastaa, ja joka minullekin sitä rakkauttaan tarkoaisi. vaan ei sellaita edes tiovoa pidä, sillä ei se totoudu. ei mikään muukaan toive elämässäni ole toteutunut.
Minä vain toivoisin , että kuolisin mahdollisimman pian, nukahtaisin vain pois. Kukaan ei minua kaipaamaan jäisi.
En uskalla uskoa , että joku minua voisi oikeasti rakastaa. Ja se näkyy myös olevan totta, sillä taas vaihteeksi sain kuulla tunnustksen jonka olisi voinut kertoa heti eikä vasta nyt...
En tiedä mitä tässä enään voi tehdä, kaipaan rakkautta, ja sitä että saisin rakastaa ja antaa vastarakkautta.Mutta en saa, ilmeisesti olen liian huono siihen. Turha kenenkään sanoa mitään mistää, että luota itseesi jne. Koska ei ole enää mitään mihin luottaisi, joka ikinen kerta kun kaikki menee vituilleen, myös muualla kuin rakkauden osalla, luovutan vain enenemmän tilaa itsevihalle.Mutta mitäpä tälläinen piece of shit or full zero voisikaan?
Minun ei ole helppo rakastua, tai edes ihastua, mutta niin kun käy se ei todellakaan ihan hetkessä haihdu.Ehkä minun pitäisi vain tappaa itseni, koska en tule kuitenkaan koskaan saamaan sellaista arvostusta ja läheisyyttä mitä kaipaan. Aina tulen petetyksi, aina olen vain pelinappula, kun ei parempaa tekemistä ole. Aina olen yhdentekevä. JA silti nin täynnä rakkautta, ja hellyyttä.Vaan mitäpä sen on väliä?
En tiedä edes kuinka lopettaisin tämän, kun en halua kokea kipua kuollessani, sitä kun jo tämä elämä ollut täynnä...Tai korjaan, tässä elämässä ei mitään muuta olekaan ollut, jos olen toisin tuntenut, olen ollut väärässä, ja vain luullut niin.
Ei tarvitse kommentoida, halusinpa vain purkaa ajatuksia.
Minä vain kaipaisin rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa.
En ole koskaan pystynyt olemaan opnnellinen, lapsena kukaan ei minusta välittänyt ja sainkin huolehtia juoppo vanhempieni takia myös sisaruksistani ja myöhemmin huono kuntoisesta mummosta, joka kotona asui. Äijä hakkas ja haukkui, ja ehä kaikkein pahinta oli nähdä äidin menettävän itsensä isku iskulta. Ehkä minun k'ävi samoin.JOs en olisi kotoa päässyt olisin jo tappanut itseni, koska se miten siellä minua, ja muita kohdeltiin oli minulle ihan liikaa. Ja aina olin yksin, ja myös koulussa syrjitty, suureksi osaksi sen takia mistä olin lähtöisin, ja siksi syrjäydyin entistä pahemmin, koska en uskaltanut enää yrittää kaverustua kenenkään kanssa, tai avata sydäntäni, koska mitä vähemmän kukaan minusta tietää , sitä parempi. Tälläinen paska kasahan minä vain olen.
Ja nyt kun pääsin kotoa, painajaiset noista tapahtumista vaavaa yhä, mutta sitten minä typerys menin rakastumaan. Tottakai se mies(muka)petti, en ja en olut mnkään arvoinen. Siitä sellaiset reilut puol vuotta, tapasin miehen, johon rakastuin ensi silmäyksellä, mikä ei todellakaan ole minun tapaistani, ei missään nimessä, koska yritin välttää etten edes tutustuisi uusiin ihmisiin, ettei kukaan voisi minua enää loukata.. VAan kuinkas kävi, luulin että Hän tunsi samoin, koska niin kertoi, kertoi haluanvansa viettää kanssani ja saada kauniin perheen kanssani. Mutta vitunposket, se oli vain julmaa leikkiä, koska tänä iltana hän kertoi, etti olekaan varma siitä. Eli hän ei rakasta eikä koskaan ole rakastanut, eikä tule rakastamaan. Ja minä typerys edelleen haluan hänet lasteni isäksi, vaikka nyt tiedän ettei niin käy. Minä en vain koskaan kenellekään oikeasti kelpaa, ruma läski ja muutenkin epämiellyttävän oloinen. Kaikista pahinta on kuitenkin se, että olen niin saatanan tyhmä, etten tajua, ettei minua koskaan kukaan huoli, en ole koskaan kenellekään se oikea. Ja minä kun vain kaipaisin ihmistä jota saisi rakastaa, ja joka minullekin sitä rakkauttaan tarkoaisi. vaan ei sellaita edes tiovoa pidä, sillä ei se totoudu. ei mikään muukaan toive elämässäni ole toteutunut.
Minä vain toivoisin , että kuolisin mahdollisimman pian, nukahtaisin vain pois. Kukaan ei minua kaipaamaan jäisi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Älä viitsi edes puhua kuolemasta,tiedän itse miltä tuntuu olla rakastunut ja myöhemmin huomaa että se on yksipuolista rakkautta,käteen ei jää mitään.Vaikka monissa nyyhkyleffoissa sanotaan että rakkauden takia voisi kuolla niin eipä se asia niin taida olla!!
Ei se ole sinun tai minun vika jos on törmännyt ihmisiin jotka eivät osaa rakastaa,pahinta on juuri se että"pelataan"toisen ihmisen tunteilla.
Tiedän myös sen tunteen kun koulut jne.menee päin helvettiä,tuntee olevansa ulkopuolinen.Kuolema ei ole poispääsy tästä asiasta vaan usko(en ole uskovainen)parempaan huomiseen,itsellä on nyt elämä kaikinpuolin kunnossa paitsi tuo rakkauselämä.Sen korjaus vie aikaa mutta kyllähän sitä vielä edessä on =)
"Alan olemaan pikkuhiljaa siinä pisteessä, etten jaksa edes pikkuisen toivoa mitään hyvää rakkauden osalla.
En uskalla uskoa , että joku minua voisi oikeasti rakastaa. Ja se näkyy myös olevan totta, sillä taas vaihteeksi sain kuulla tunnustksen jonka olisi voinut kertoa heti eikä vasta nyt..."
"Minun ei ole helppo rakastua, tai edes ihastua, mutta niin kun käy se ei todellakaan ihan hetkessä haihdu.Ehkä minun pitäisi vain tappaa itseni, koska en tule kuitenkaan koskaan saamaan sellaista arvostusta ja läheisyyttä mitä kaipaan. Aina tulen petetyksi, aina olen vain pelinappula, kun ei parempaa tekemistä ole. Aina olen yhdentekevä. JA silti nin täynnä rakkautta, ja hellyyttä.Vaan mitäpä sen on väliä?"
Nämä pätkät oli täysin samat kun mun ajatukset! Itekin alkaa olemaan luovuttamispisteessä. Illat menee itkiessä.
Miehet satuttaa aina. Eka suhde - henkistä väkivaltaa, aiheettomia syytöksiä, tappouhkauksia. Toinen suhde - Mies lähtee sanomatta sanaakaan, viikkoja en tiedä, mitä on tapahtunut, en tiedä, mitä tein väärin. Kunnes mies sanoo, että hänellä oli ja on edelleen toinen nainen. Tämän hetkinen suhde - Muuten menee hyvin, olisin onnellinen nykyisen miehen kanssa...Mutta onnea varjostaa miehen muutto toiselle paikkakunnalle tämän kuun lopussa. En tiedä, miten meidän käy.
Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Olenko todellakin niin huono ihminen, etten ansaitse onnea rakkaudessa? Miksei kukaan voi rakastaa minua?
"Minä vain kaipaisin rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa."
Tuo on ja suoraan minun ajatuksistani. Miten toivoinkaan taas eilen illalla yksin itkiessäni, että joku olisi tullut, ottanut syliin ja lohduttanut. Sanonut välittävänsä. Taas turhaa, kukaan muu ei tullut, kun huolestunut lemmikkini. Aina ei jaksa sen turkkiin itkeä, joskus haluaisi toisen ihmisen lähelle.
Kaverit ovat hylänneet, kun tuli vaikeaa. Itse olen heitä aina kuunnellut, auttanut ja tukenut, kun heillä on ollut vaikeaa. Nyt kun mulla on, ketään ei kiinnosta, aina on kiire...
Olen vaan niin helvetin yksin...Mutta kyllä me pärjätään! Varmasti jossain on joku, joka meitä yksinäisiäkin rakastaa. Yritetään vaan jaksaa uskoa siihen. Itsemurha ei ole ratkaisu, vaikka minäkin sitä joskus ihan vakavissani harkinnut. Sitä älä tee, elämällä on varmasti sinullekin vielä hyvää tarjottavana!
Eihän se ole Sun vika, jos sun lapsuudessas oli vittumaisia ihmisiä ympärillä!!
Ei se ole Sun vika jos isäs oli sadisti!
Ei kamalat lapsuus- ja nuoruusmuistot ole Sun syytäs!
Sä olet varmaan hyvä ja lämmin ihminen, jota kohtalo on vaan potkinut puukenkä jalassa!
Sä olet selviytyjä kun olet selvinnyt tuosta kaikesta!!!
Suukkoja poskellesi! :)
Mä en ees tiiä mitä rakkaus on ku kukaan ei oo koskaan rakastanu mua. Joskus luulin et olin rakastunu johonkin tyyppiin, kunnes tajusin et se olikin vaa riippuvuutta ja toivoo et ois joku. Kaikis lauluis ja muis sanotaan et on parempi et on saanut hetken rakastaa, ku et ei oo ikinä kokenu rakkautta. Mäki aattelin ennen nii, mut ny ku oon lukenu tääl noit toisten kertomuksia oon aatellu et ehkä on sittenkin parempi et kukaan ei oo koskaan rakastanu, nii eipä oo rakkaus päässy satuttaan. En varmaan ees koskaan uskaltas rakastaa, haaveilen vain et ois joku jonka vieres istua hiljaa ja pitää kädest kiinni, tuntea toisen lämpö. Unohtaa kaikki paha ympäriltä. Enkä sittenkin on parempi olla yksin eipä ainakaan kukaan satuta...
Jos ei uskalla elää ja rakastaa, ei koskaan saa kokea todellista onnea. Tosinaan on vaikeeta ja tuntuu, että olis helpompi olla yksin, mutta kun näkee rakkaan hymyn ja saa olla lähellä, kaikki pienet ongelmat ja murheet tuntuu helpommilta voittaa.
Oli aika, jolloin musta tuntu, etten koskaan löydä "omaa ihmistäni". Yritin etsiä, katsella jokaista vastaantulijaa, odotin sitä tiettyä tunnetta tai kipinää.. Sitten, eräänä iltana, kun en etsinyt, hän tuli ja hiipi sydämeeni. Katsoi silmiin ja jäi viereen.
Nyt on mennyt pari vuotta. Jokainen päivä ei ole ollut autuasta onnea, muttei kovin montaa kamalaa päivää ole kuitenkaan mahtunut mukaan. Älkää tuomitko rakkautta. Se tulee kun on tullakseen. Sitä odotellessa ei saa kyyhöttää kotona, sillä rakkaudella ei välttämättä ole avainta asuntoosi..
itsekin vakavasti masentunut ollut ja aina vain masennus seuraa matkassa jonkin asteisena. Mun masennuksen aiheuttaa muut ihmiset yleensä ja siksi en halua helposti päästää ketään edes lähelleni. Sain taaskin pettyä pahasti aiheessa rakkaus, kun kuvittelin että minua pitkään katsellut mies olisi ollut kiinnostunut. Mutta ei edes vastannut tekstiviestiin. Sellasta se on, kun ei voi edes luottaa omiin vaistoihinsa ja ei voi edes tulkita toisen hymyä ja katseita kiinnostukseksi. Ihmiset ovat outoja ja näin ollen saa masentua aina vain enemmän kun ei tajua, että ei kukaan mies mua halua. Siis sellainen, jonka itse haluaisin ja niin taas vajoan masennukseen ja ajatukseni menevät rankaksi itsevihaksi..ja mieliala menee maahan. Kaikki on niin sekavaa ja ei tässä jaksa enää parempia aikoja toivoa, kuitenkin menee pieleen taas kaikki ja ei uskalla enää mitään hyvää odottaakaan, että ei pettyisi.
Tämä masennus ei ole leikin asia ja itsaria sitä tulee mietittyä. Jonkin aikaa oli ne ajatukset poissa, mutta palasivat taas, kun ei enää ole taas mitään mielenkiintoa mihinkään. Turhaa tässä on kulkea ja aina vain odottaa, että ehkäpä huominen on parempi. Minäkin toivon aika usein, että kuolisin pois. Ehkä mun ei tarttekaan kauaa elää ja kun vasta alle 30 v olen, mut tarpeeks tätä kamalaa elämää jo katsellut. Muilla menee hyvin, mutta ei mulla. Tai siis, olen yksi heistä joilla on sairaus nimeltä masennus, yksi heistä, joilla elämä ei ole yhtä hymyilyä. Yksi heistä, jotka itkevät itsensä ehkä useinkin iltaisin uneen ja jotka toivovat tajuttomasti hyvää ystävilleen ja onnistumisia..ei sitä itselleen mitään osaa toivoakaan, kun saa kuiteski pettyä. Onneksi moni rukoukseni on toteutunut eli jos olen rukoillut jotain joillekin, niin ovat saaneet sen.
...Olen vaan niin väsynyt..ehkä mä jaksan vielä eteenpäin..................