Sairastuin paniikkihäiriöön -tai se TODETTIIN minulla kuusi vuotta sitten.
Ensimmäinen tiedostamani kohtaus oli kun ajoin autolla ja pysähdyin liikennevaloihin jossa joutui odottamaan kauan..Tai siltä se tuntui.. Yhtäkkiä vaan tuntui, että nyt, NYT HETI on päästävä pois. Autoja edessä, takana, molemmilla puolilla sivuilla, joku puristaa kaulasta, en saa henkeä, hiki tulee, alkaa paleltaa, nyt tulee tosi kuuma, kädet jääkylmät, päässä jyskyttää, mahaan sattuu, MIKSI EI JONO LIIKU???!!!??? Jätänkö tän auton nyt tähän ja lähden juoksemaan, mutta mihin?? Mihin pääsen pakoon omaa itseäni?? Mitä kaikki aattelee jos nyt ryntään ulos, auto jää tähän??!! TULENKO MÄ HULLUKSI???!!!!!???????
Ja niin valo vaihtuu vihreäksi, ja matka jatkuu. Mä olen hengissä, täysin toimintakykyinen, tosin hyvin ymmälläni ja todella pelästynyt.........
Kuluu pari viikkoa.. Töissä vastaan puhelimeen. Se on pomo, jonka kanssa jutellaa niitänäitä. Yhtäkkiä, salama kirkkaalta taivaalta taas se liikennenvalokohtaus.. PAKKO PÄÄSTÄ POIS!! Keksin tekosyyn lopettaa puhelun, lasken luurin ja taas, olo ihan ok, mut pelko vaan kasvaa että mitä tää on???!!!!!!!
Siinä sitten alkoi lääkärikierre, verikokeita, sydänfilmi, neurologisia tutkimuksia, juoksemista lääkäriltä toiselle... Viimein tajuan sen itse..Voisiko tämä olla paniikkihäiriö??? Keskustelen asiasta erään nuorehkon lääkärin kanssa ja hän tulee samaan tulokseen ja aloitamme Cipramil -lääkityksen. On kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni!! Sairastan "vain" paniikkihäiriötä!
Siitä alkoi pitkä ja kivinenkin taival, on ollut kausia, jopa kokonainen vuosi ettei paniikista ole tietoakaan, mutta on aikoja jolloin jopa lähikaupassa käynti on yhtä tuskaa.. Ja viimeksi tänään, ajoin autolla n. 35 kilsan päässä kotoa, ja yhtäkkiä tuli olo et apua, NYT HETI, just nyt heti on päästävä kotiin, HETI!!!! Mutta on vain järkeiltävä, ponnisteltava ja pakotettava ittensä rauhoittumaan. Koska mähän en helvetissä anna yhen paniikkihäiriön määräillä mua!! Ja vaikka joskus tekis mieli antaa periks, pysyä kotona sohvalla, ja antaa sen paniikin tulla, se kun osaa tulla vaik olisit kaikessa rauhassa omassa sängyssä, mut ei. On pakotettava, näytettävä itelleen et tän voi voittaa. Vaikka on vuodatettu miljoonia kyyneliä, tunnettu mustaakin mustempaa ahdistusta, et miks tällasta pitää olla, niin on mentävä eteenpäin, muistettava et vaikka jouduttais tän kaa elää koko loppuelämä, niin TÄHÄN EI KUOLE.
Ensimmäinen tiedostamani kohtaus oli kun ajoin autolla ja pysähdyin liikennevaloihin jossa joutui odottamaan kauan..Tai siltä se tuntui.. Yhtäkkiä vaan tuntui, että nyt, NYT HETI on päästävä pois. Autoja edessä, takana, molemmilla puolilla sivuilla, joku puristaa kaulasta, en saa henkeä, hiki tulee, alkaa paleltaa, nyt tulee tosi kuuma, kädet jääkylmät, päässä jyskyttää, mahaan sattuu, MIKSI EI JONO LIIKU???!!!??? Jätänkö tän auton nyt tähän ja lähden juoksemaan, mutta mihin?? Mihin pääsen pakoon omaa itseäni?? Mitä kaikki aattelee jos nyt ryntään ulos, auto jää tähän??!! TULENKO MÄ HULLUKSI???!!!!!???????
Ja niin valo vaihtuu vihreäksi, ja matka jatkuu. Mä olen hengissä, täysin toimintakykyinen, tosin hyvin ymmälläni ja todella pelästynyt.........
Kuluu pari viikkoa.. Töissä vastaan puhelimeen. Se on pomo, jonka kanssa jutellaa niitänäitä. Yhtäkkiä, salama kirkkaalta taivaalta taas se liikennenvalokohtaus.. PAKKO PÄÄSTÄ POIS!! Keksin tekosyyn lopettaa puhelun, lasken luurin ja taas, olo ihan ok, mut pelko vaan kasvaa että mitä tää on???!!!!!!!
Siinä sitten alkoi lääkärikierre, verikokeita, sydänfilmi, neurologisia tutkimuksia, juoksemista lääkäriltä toiselle... Viimein tajuan sen itse..Voisiko tämä olla paniikkihäiriö??? Keskustelen asiasta erään nuorehkon lääkärin kanssa ja hän tulee samaan tulokseen ja aloitamme Cipramil -lääkityksen. On kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni!! Sairastan "vain" paniikkihäiriötä!
Siitä alkoi pitkä ja kivinenkin taival, on ollut kausia, jopa kokonainen vuosi ettei paniikista ole tietoakaan, mutta on aikoja jolloin jopa lähikaupassa käynti on yhtä tuskaa.. Ja viimeksi tänään, ajoin autolla n. 35 kilsan päässä kotoa, ja yhtäkkiä tuli olo et apua, NYT HETI, just nyt heti on päästävä kotiin, HETI!!!! Mutta on vain järkeiltävä, ponnisteltava ja pakotettava ittensä rauhoittumaan. Koska mähän en helvetissä anna yhen paniikkihäiriön määräillä mua!! Ja vaikka joskus tekis mieli antaa periks, pysyä kotona sohvalla, ja antaa sen paniikin tulla, se kun osaa tulla vaik olisit kaikessa rauhassa omassa sängyssä, mut ei. On pakotettava, näytettävä itelleen et tän voi voittaa. Vaikka on vuodatettu miljoonia kyyneliä, tunnettu mustaakin mustempaa ahdistusta, et miks tällasta pitää olla, niin on mentävä eteenpäin, muistettava et vaikka jouduttais tän kaa elää koko loppuelämä, niin TÄHÄN EI KUOLE.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuttua tekstiä. Sairastuin vaivaan 40 vuotta sitten, jolloin paniikkihäiriöstä ei tiedetty mitään. Kauhun tunteet, mitä tämä on, ovat elävästi mielessäni vieläkin. Onneksi nykyisin asiasta tiedetään paljon ja on hyviä lääkkeitä. Terapia ja monenlaiset lääkekokeilut eivät auttaneet kohdallani ennen kuin Cipramil tuli markkinoille. Se muutti kirjaimellisesti elämäni: en ole koskaan elänyt niin hyvää elämää kuin viimeiset 12 vuotta. Olen varautunut syömään lääkettä loppuelämäni. Nyt ainoastaan mietin mitä Cipramilin tilalle, kun se ei kuulu enää korvattaviin lääkkeisiin. Varani eivät yksinkertaisesti riitä.
Joo, niin kävi, et ei kuulu enää korvattaviin.. Mut mä en luovu siitä, mä en yksinkertaisesti uskalla. Apteekin tätit aina ehdottaa vaihtoehtolääkettä, mutta ystäväni vaihtoi Cipramilin "vastaavaan halvempaan" ja tuli sivuvaikutuksia, mmm ihottumaa ja pahoinvointia.. Nythän on tämä uusi firma,PARANOVA, joka lupaa alkuperäislääkkeet halvemmalla, saa nähdä tuoko se Cipramiliä Suomeen..
Niin.. tämä ei ole mikään nykypäivän vitasus tämä paniikkihäiriö.. Kun aloin lähimmille ihmisilleni kertoa tästä, tuli ilmi että isäni äiti, eli mummini on sairastanut paniikkihäiriötä 60 (!!) vuotta..Ja oli suuri helpotus kun nyt voidaan yhdessä puida panikointia ja hän on uskaltanut ottaa asian puheeksi, 60 vuoden vaikeneminen on varmasti ollut todella raskasta. Ja ennenvanhaan leimattiin hulluksi vähemmästäkin, ja suljettiin ties minne..
..Mtta lisää vaan kuulumisia ja kokemuksia, näistä on AINA apua kun kohtaa samankaltaisuutta!!
"Lääkkeen voi vaihtaa rinnakkaislääkkeeseen apteekissa, ellei lääkäri ole kirjoittanut reseptiin vaihtokieltoa."
Niin, aivan.. mutta jostain syystä lääkärini nimenomaan sanoi että "vastaava" lääke ei ole sama kuin alkuperäinen Cipramil. Mutta aion maksaa sen kokonaan itse, on siitä niin suuri apu ollut!! :)
Syötkö itse mitä valmistetta? (jos saa olla utelias)
=)
Bongasin aiheen etusivulta. Minulla ensimmäinen diagnoosi oli paniikkihäiriö, nykyään lääkitys on Propral "ei-sydänperäiseen vaivaan 3xvrk tarvittaessa" -mitä tämäkin lienee suomeksi?
Niin.. kun propraliahan käytetään tietääkseni sydänpotilailla..
Nää lääkäreiden jutut on kyl joskus aika hupaisia..
----mm eräs lääkäri viimetalvena syytti että panikointini johtuu liiallisesta alkoholin käytöstä.. Mutta kun viimeiset alkoholit olen juonut vuonna 97...... Meinasivat viedä multa lääkityksen. Mutta onneksi "omalääkärini" ehti "hätiin".
noi lääkärit:) Työkaverilla todettiin haimatulehdus ja olihan siinä selittämistä, kun alkoa käytti noin kerran kolmessa kuukaudessa (siis ei mitään putkia).
Minulta otettiin muutama sydänfilmi, ja pariin kertaan holter, kun mitään ei löytynyt.
Betasalpaajaa käyttävät mm. ampumahiihtäjät - kunhan eivät jää kiinni:)