Mulla on FM -tutkinto, pari lisäkurssia on käyty ammattikorkeassa ja työkokemusta sieltä täältä. Osaan 3 kieltä sujuvasti, kahta selviytyen jotenkin. Valmistuin laman alla 1990-l alussa. Pätkätyötä on riittänyt sitten muutaman kuukauden työsuhteesta yhden vuodenkin mittaiseen ja työttömyyttä sitten sinne väliin aina, jopa yli vuosi yhteen menoon. Mulla on kolme lasta ja avioliitto särkyi, yhtenä syynä jatkuva epävarmuus (mutta vain yhtenä).
Alan olla jo aika väsynyt ja masentunut tilanteeseen. Kun on ikää ja työkokemus tilkkutäkkimästä, ei mua enää kukaan uskalla palkata, pienet lapset siinä vielä.
Itkettää ja masentaa vaan. Pari kertaa olen syönyt masennuslääkkeitä vuoden, puoltoista putkeen. Silloin on ollut helpompaa. Taas tiedän, jos ei pian löydy mitään joudun menemään lääkärille ja masennuslääkekuurille, jotta jaksan eteenpäin (hoitaa lapset ja kodin). Ja oikeasti, ihan oikea järkevä työpaikka olisi mun lääkkeeni, ei serotoniini. Haluaisin olla osallinen tästä yhteiskunnasta, rakentaa maatani, elättää lapseni REHELLISELLÄ TYÖLLÄ... Aina kun olen töissä ei mitään oireita. Mutta semmoista ei heru, vaikka lähettelen hakemuksia ja soittelen perään (taas tuli kahdet paperit takaisin tällä viikolla). Palkkasivat kolmikymppisen merkonomin toiseen, toisessa ei ilmoitettu valitun pätevyyttä.
Siivousta ja tehdästyötäkin olen tehnut jonkun viikon tuossa hanttihommana, mutta ei se mun tilannetta ratkaise. Sotkee ja viivyttää työmarkkinatukea nämä muutaman satasen tienestit.
Työkeskeinen arvomaailmaniko tämän kaiken tekee?? Pitäisi nauttia vaan kesästä ja perhosista ja olla kuin taivaan lintu, joka ei huomista huokaa...Elää katkeroitumatta.
Alan olla jo aika väsynyt ja masentunut tilanteeseen. Kun on ikää ja työkokemus tilkkutäkkimästä, ei mua enää kukaan uskalla palkata, pienet lapset siinä vielä.
Itkettää ja masentaa vaan. Pari kertaa olen syönyt masennuslääkkeitä vuoden, puoltoista putkeen. Silloin on ollut helpompaa. Taas tiedän, jos ei pian löydy mitään joudun menemään lääkärille ja masennuslääkekuurille, jotta jaksan eteenpäin (hoitaa lapset ja kodin). Ja oikeasti, ihan oikea järkevä työpaikka olisi mun lääkkeeni, ei serotoniini. Haluaisin olla osallinen tästä yhteiskunnasta, rakentaa maatani, elättää lapseni REHELLISELLÄ TYÖLLÄ... Aina kun olen töissä ei mitään oireita. Mutta semmoista ei heru, vaikka lähettelen hakemuksia ja soittelen perään (taas tuli kahdet paperit takaisin tällä viikolla). Palkkasivat kolmikymppisen merkonomin toiseen, toisessa ei ilmoitettu valitun pätevyyttä.
Siivousta ja tehdästyötäkin olen tehnut jonkun viikon tuossa hanttihommana, mutta ei se mun tilannetta ratkaise. Sotkee ja viivyttää työmarkkinatukea nämä muutaman satasen tienestit.
Työkeskeinen arvomaailmaniko tämän kaiken tekee?? Pitäisi nauttia vaan kesästä ja perhosista ja olla kuin taivaan lintu, joka ei huomista huokaa...Elää katkeroitumatta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla loppuu parin viikon päästä työt. Oon jo pari kuukautta haeskellut uusia, mutta EI OLE OTTANUT ONKEEN. Mieheni on minua jnkn verran vanhempi, sairastunut ja siksi työtön nyt ollut puolitoista vuoptta. Olen koko ajan yrittänyt opiskella lisää, samoin mieheni mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Lapsia meillä on kaksi.
Tämän vapaapäivän olen vain tuskastellut. Mies lähti lasten kanssa lenkille kun ei kestänyt minua. HÄn sai tehdä ruoat, pedata sängyt... minusta ei ole mihinkään!!
Olen aivan lamassa kun pelkään tulevaa. Pitkä pimeä syksy edessä eikä mitään tietoa elämästämme syyskuun alusta alkaen. Rahasta, mistään. Olen soitellut kymmeniin paikkoihin .. ei mitään tulosta! Miehelläni sama juttu, mutta hän tuntuu jo tottuneen eikä ota pulttia asiasta. Ei edes kysele enää töitä, odottaa kai että joku tulee kotoa hakemaan.
Minä olen raatanut koko kesän pienellä palkalla ilman lomaa ja lapsetkin ovat vieraantuneet minusta, äidistään. Eivä't tule enää edes syliin, huutavat joka tarpeeseen isäänsä.
T Toinen epäkelpo hermoraunio paska.
Päättäjät ei ymmärrä, mistä työttömyydessä on kysymys: ihmisarvosta, itsekunnioituksesta ja koko elämästä. Se on monelle meistä niin suuri häpeä, vaikka toista toitotetaankin ettei olis omaa syytä, ettei sitä jaksaisi kantaa.
Voimia tarvittais, mutta mistäs otat. Ei tässä terapiat tai lääkkeet auta, vaan työ ja osallisuus yhteiskunnasta. Tyttömyys ja pätkätyö ei ole mielenterveysongelma vaan se aiheuttaa niitä. Pistää usein vihaksi, kun paasataan kaiken maailman työelämän ongelmista ja palkankorotuksista jo isopalkkaisille.
Mutta totta, se viha kääntyy yleensä sisäänpäin ja muuttuu itseinhoksi.
Tässä maassa on köyhälistö ja oikeasti sorrettuja, josta ei haluta puhua. Ei kovapalkkainen kansanedustaja pysty asettumaan meidän asemaan.