Onko kukaan muu joutunut ahdistumaan muuton hetkellä yksinäisyyden takia? Itse muutan parin viikon päästä opiskelujen vuoksi pieneen yksiööni, sadan kilometrin päähän kaikista tutuista ja rakkaasta perheestäni. Olen ehkä hieman epäsosiaalinen, eli minun on vaikea äkkiseltään tutustua muihin ja siksi epäilenkin jääväni jokseenkin yksin omaan "kotiini". Viikonloppuisin tietysti käyn kotosalla, eli siinä mielin koti-ikävä helpottaa, mutta kyllä se yksin asuminen vähän arveluttaa kun on tottunut päivittäin näkemään niitä itselle rakkaita ihmisiä...
yksinäisyys
arjen suru
91695
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä se viikko menee kuin siivillä muuton jälkeen, kun laittelet paikkoja kuntoon, hoidat arkiasioita, tutustut uuteen ympäristöön ja hoidat muuttoon liittyviä asioita jne. Ja onhan puhelin keksitty jos ikävä yllättää. Ja kun koulu alkaa tulee eteesi niin paljon uusia asioita että ne vie ajatukset mennessään. Heti ekalla kouluviikolla sun kannattaa olla rohkea ja tutustua uusiin ihmisiin. Menet muiden perässä ja rohkeasti juttusille väliaikoina/ruokalassa/luokassa: Oletko täältä kotoisin, mistä tulet jne.. Ja jos kohtaat paikkakuntalaisen niin heti isket kiinni kyselemällä hyviä menomestoja, harrastusmahdollisuuksista jne. Varmasti koulussa on monia muualta muuttaneita ja samassa tilanteessa kuin sinä. Teidän pitää vain rohkeasti löytää toisensa. On susta itsestäsi kiinni jäätkö kotiin nököttämään.
Itse jouduin muuttaan 2kk sitten.
Okei onhan mulla 2 lasta ja mies,mutta ei he ikinä korvaa lenkkikavereita,on tuo koirakin.
Tuntui tosi pahalta kaikki tuttu ja turvallinen jäi.
Nyt on uudet ihmiset koira kaipaa lenkkikavereitaan,siis toisia koiria jotenkin on vaan eteenpäin mentävä.
Olen purkaantunut marjoja pomimalla,mustikoita sun muita vadelmia,"koti ikävä " on mieletön.
Mutta päivä kerrallaan.
Vuoden päästä ihmettelen että miksi ikävöin sinne vanhaan paikkaan,
kun olen kotiutunut nykyiseen.
Tsemppiä sulle kyllä se siitä,pikkuhiljaa ainut neuvo mitä voin antaa,älä missään nimessä jää neljän seinän sisälle...
t.n
Olen muuttamassa Helsinkiin, joka sijaitsee 400 kilometrin päässä kotikunnastani, jossa asuu vain noin 1700 asukasta. Joka viikonloppu en kotiin pääse. Toivottavasti ystäviä löytyisi, olen myös hiukan epäsosiaalinen, hieman ujo. Ens viikolla muutto tapahtuisi. Onneksi kämppä on kivalla seudulla. Eiköhän tämä tästä.
Kyllä sä täältä kavereita ja ystäviä löydät, Helsinki on kuitenkin puolillaan yksin eläviä, opiskelijoita ja muita. Itse olen asunut koko elämäni pääkaupunkiseudun lähistöllä ja kaverit on kaikki lähellä mutta ei kavereita koskaan liikaa ole, ota yhteyttä jos siltä tuntuu...
Erittäin tuttu juttu! Oon asunu omillani ny jotain 4-5 kuukautta ja yksinäisyys on välillä raastavaa, kesäloma meni tän takia ihan harakoille, tokihan mä välillä kävin kotona porukoiden luona kun ne asuu vaan 10 minuutin ajon päässää tuolla Korsossa.
Nyt on koulu alkanu ja se kyllä vie ajatukset muualle, mutta iltaisin hiipii yksinäisyys, itse asiassa ny on juuri menossa taas yks tälläinen ilta. :(
On se vaan ihmeellistä kuinka ihminen on niin riippuvainen muista... itsekin aina iltaisin tulen surulliseksi kaikessa yksinäisyydessäni. Tälläkin hetkellä olen hieman surullinen vaikka tätä viestiä kirjoitan oikeassa kotonani. Ehkä tilanne kärjistyy oikein kunnolla sitten kun muutan pysyvästi pikapuoliin sinne opiskeluajan kotiini, pieneen yksiöön. Alussa ei ole edes nettiä että voisi huoliaan purkaa vaikka juuri tänne. Puhelimen lisäksi nettikin tuo jonkinlaista turvaa kun pystyy edes vajavaisesti olemaan yhteydessä toisiin tätä kautta.
Onneksi opinnot tosiaan tuo muuta ajateltavaa. Ehkä sitä sitten on helpompi panostaa opiskeluun tai jotain. Ja ei tietenkään vaadi paljoa vaivaa että tutustuu lähialueeseen tai käy kaupungilla kävelyllä tai puistossa ihastelemassa maisemia. Toisaalta itseäni lohduttaakseni olen tehnyt asunnostani viihtyisän ja oman näköiseni. Siellä on kaikki rakkaat tavarani ja vähän uuttakin. Ja ikkunasta on mukava seurata sisäpihan elämää. Tänään kun vein viimeisiä tavaroitani asunnolle niin pihalla oli naapuruston lapset leikkimässä ja pelaamassa, pari mummelia istui pihakeinussa ja perheenäiti vei roskia katokseen. Jotenkin se vaikuttaa sellaiselta onnelliselta idylliltä kaikessa harmoniassaan että varmasti siihen ajan myötä tottuu ja kotiutuu uuteen ympäristöön. Eihän se tietysti yksinäisyyttä poista, mutta tietää ainakin että ympärillä on oikeita ihmisiä ja elämää. Ja niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa :)
kohta puolivuotta tässä omassa kämpässä vietetty ja vieläkin iskee ikävä. Vanhemmat asuu kaukana monen sadan kilometrin päässä ja kotiin ei pääse edes joka kuukausi. Olen koittanu laittaa kaiken nätisti tässä uudessa paikassa, että viihtyisin paremmin, silti tuntuu välillä pahalta. Vaikka koulu viekin sitten ajatuksia pois tästä muka kauheasta ikävästä niin silti olisi mukavaa kun ei tarvitsisi olla yksin. Kun ainahan ei voi kavereiden kanssa olla ja jutella. Kuitenkin tiedän ihan varmasti että tämä menee ohi ja elämä muuttuu taas normaaliksi ja tämä kaupunki alkaa varmaan tuntua kodilta. Mitään hyviä neuvoja en osaa kellekään antaa mutta oikein paljon tsempiä kaikille joita koti-ikävä tai yksinasumisen sietämätön ahdistus kiusaavat.
olet valinnut yksinäisyyden. Solu- tai kolhoosiasunnossa et olisi yksin ja oppisit sosiaalisia taitoja. Tietenkin on mukava, jos on varaa yksiössä asumiseen ja vielä sisustaa mieleisekseen. Älä valita osaasi.
Kiitos kannustavasta kommentista. Nykyinen asuntoni oli ainoa vaihtoethto, jonka kahdessa viikossa sain hommattua. Ja sisustaminen tarkoittaa ihan sitä, että ompelukoneella huristelen kirpparikankaista mieleiseni verhot ja yritän päällystää samoilla kankailla vanhaa sohvaa, joten kyse ei ole mistään "valinnasta". Aina vaan ei saa sitä mitä haluaa. Yksinäisyyttä tosiaankaan en ole valinnut, vai niinkö kaikki yksiössä asuvat ovat mielestäsi tehneet. Toivottavasti sinä sitten asut solussa, kolhoosissa tai vaikka kommuunissa mutta toivottavasti et ole yksinäinen.