Musta tuntuu ettei kukaan välitä minusta. Kaikki vaan loukkaa ja kääntää selän taikka on muuten välinpitämätön. Kukaan ei huomaa....kukaan ei arvosta.Kukaan ei ota tosissaan. Aivan kuin mua ei olis olemassa. Eikö kukaan halua nähdä minua? Mikä minussa on oikein vikana? Miksei kukaan kysy; mitä kuuluu. Avokin sukulaiset juttelee vain hänelle, ei mulle koskaan kerrota mitään...aivan kuin haluttais salata kaikki niiden perheen asiat. Niin, mähän oonkin ulkopuolinen, ei ne asiat kuulu mulle. Esim. minne lähtevät kesälomareissulle, missä olivat juhannuksena. Enhän minä oo mikään. Ei mulle tartte mitään kertoa eikä multa tartte mitään kysyäkään.
Kun kukaan
ei välitä
9529
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
hei
Minä välitän!Tiedän tunteen.Missä asut?Haluaisitko mailata mulle ossaan [email protected]
avokki, toisilla ei ketään
Oletko kenties luonteeltasi ujo tai hiljainen?
Tämä voi selittää sen, että jotkut saattavat luulla, ettet ole halukas puhumaan.
Oletko taitava sosiaalisesti? Osaatko solmia ihmissuhteita helposti?
Jos, niin kokeilisitko itse avata suusi ja kertoa jotakin?
Keskustelu voi syntyä vaikkapa kuulumisista, itse tilanteesta ja ajasta.
Valinta on vapaa, mutta ihmiset kääntyvät automaattisesti hauskuuden puoleen.
Musta tuntuu että oon maailman onnettomin ihminen. Että oon epäonnistunut parisuhteessa. Eihän mulla oo ollu muuta parisuhdetta kuin tämä, eikä tämä nyt ainakaan toimi. Mä haluan niin saatanasti huomiota, ettei kukaan sitä voi antaa mulle sellaista määrää. Ei kukaan voi elää ainoastan mulle. Mun kai pitää olla yksin koko lopunelämäni.
Jotenkin mä alusta asti tiesin ettei tämä voi onnistua. Ja oikeassa olin. Ei olis kannattanu edes yrittää. Kaikki on vaan niin tyhjää ja onnetonta. Ei mua kiinnosta muut ihmiset pätkän vertaa. Taidan olla melko paska. Oon vaan katkera ja vihanen kaikille. Katkera jostakin mikä ei ees ole sen arvoinen. Mä jotenkin halveksun kaikkia aivan kuin ne olis yksiä kiusankappaleita. Silti kaipaan kuuntelijaa, ystävää mutta en voi luottaa keneenkään ja torjun, ajan heidät pois.Haluan olla vain itekseni ilman mitään velvollisuuksia.
Kaippa mun itsetuntoni on taas nollilla. Eikä tää perkeleen masennus jätä mua rauhaan ennen kuin kuolema mut korjaa. Mitenkä mä pystyn tämän kanssa elämään? Koko elämä on vain yhtä kurjuutta ja alakuloa, vihaa ja epävarmuutta. Oon niin kuin orja enkä pysty vaikuttamaan omaan elämääni. Mä vaan annan sen viedä ja oon voimaton muuttamaan sitä. Oon luuseri, syyllinen, tuomittava, kelvoton. Mua inhotaan ja vihataan, koskaan en kelpaa vaikka olisin kuinka mielin kielin. On helpompaa olla vihainen kun ystävällinen. Sitäpaitsi eihän siitä ystävällisyydestä oo mitään hyötyä. Kaikkihan sen tietää ja näkee minkälainen hirviö olen, miksipä siis esittää mitään muuta? Eivät he muuta käsitystään minusta. Etsivät kunnes löytävät ne piirteet minusta, mitkä vastaa heidän käsitystään. Ovat lipeviä kaksinaamaisia. Esittävät jotain ihan toista kuin mitä ovat, ovat muka ystävällisiä. Yrittävät määräillä mua, saada minut tanssimaan niiden pillin mukaan, yrittävät alistaa. Jos nousen vastarintaan, eivät halua enää nähdäkään. Senkin olen saanut nähdä kuinka mua käytetään korvikkeena, kun ei ole muita kavereita saatavilla. Aina sitten on hylätty kuin vanha rukkanen.
Joskus tuntuu että kaikki kääntää mulle selkänsä. Silloin aina kissamme tulee luokseni, ainoa joka ei jätä yksin. Nytkin se nukkuu tuossa tuolissa, nukkunut jo monta tuntia. Aivan kuin se aavistais,että sitä tarvitaan. Eikä kukaan muu tule. Kaikki kävelee vain ohi. Kukaan muu ei välitä.Kaikki haluaa vain loukata. Mä en ymmärrä mitä ne haluaa minusta.
Ei tartte kommentoida, pakko vain saada purkaa tämä johonkin.
koirani on opettanut minulle paljon. kissaani itkin pari vuotta. koira on viellä hengissä ja terve ja arvostan sitä kovasti. joka päivä olen siitä kiitollinen.
lemmikkieläin hyväksyy meidät tällaisina ja on sitä mitä on. eläin ei osaa teeskennellä. eläin tarvitsee meitä ruokkimaan ja hoivaamaan, olemme tarpeellisia.
jossain vaiheessa kuitenkin huomaa ettei eläin riitä. vaan tarvitsen ihmisen. mutta sellaisen ihmisen jaka antaa minulle sitä mitä tarvitsen vaikka olisin kuinka kamala ja surkea. se vaan on niin etten ollut kai aiemmin valmis avautumaan ja antautumaan ihmiselle, näyttämään haavoittuvuuttani. vaan olin puolustuskannalla jatkuvasti. kun hyökkää niin kukaan ei voi ehtiä satuttaa, ainakaan päällisin puolin. koiralle ei tarvitse puolustella olemassaolonsa oikeutusta. monet ihmiset eivät hyväksy itseään joten eivät myös minuakaan. kaikki etsimme hyväksyntää ja ymmärrystä aina.
jos sitä et saa muilta ihmisiltä ota sitä kissaltasi! on sekin jotain. se on itseasiassa hyvinkin paljon. itse selvisin hengissä koirani ansiosta. oli joku joka aina tuli viereeni kun ahdisti ja itketti. oli joku joka rakasti ehdottomasti. oli joku joku josat piti huolehtia. siinä murheet unohtuu hetkeksi myös, kun kuuntelee kehräävää kissaa ja keskittyy ainoastaan siihen ja sen pehmeän turkin silittelyyn.se tuo lohtua!
haluat huomiota ja huomioso määrä on rajaton. et ole saanut ansaitsemaasi huomiota aikaisemmin lapsuudessa ja nuoruudessa. kyllähän siitä ihminen vinoon kasvaa eikä opi sosiaalisia tapoja. ainakin minä niin tein.
et pysty ottamaan vastuuta etkä kuuntelemaan muita, antamaan empatiaa, koska et ole sitä saanut. jos sinulla ei ole jotain, et voi sitä myöskään antaa. sinulla ei ole sisälläsi empatiaa mitä olisit saanut joten et pysty sitä antamaan muille. et halua teeskennellä, se on tekopyhääpaskaa. se on ihmistensuojakeinoja piilottaa haavoittuvuutensa. toiset tekevät sen nälvimällä toisia, toiset sulkeutuvat itseensä, jotkut varastelevat, juovat, käyttävät huumeita, puhuvat paskaa. kaikkea löytyy millä voi rakentaa muurin itsensä ja muiden väliin jottei kukaan vaan tietäisi miten pahaolo oikeasti sinussa asuu.kulissit on pidettävä yllä ja esitetävä vahvaa.eli on meitä muitakin onnettomia paljon olemassa tai ainakin onnettoman vaiheen elämässä läpikäyneitä.
mietipä tätä. jos sinulla nyt on jo noin paska olo niin voiko se enää siitä pahentua jos tuot sen julki ja kerrot miltä sinusta todella tuntuu? voitko tuntea itsesi tuon onnettomammaksi enää? mitä menetettävää sinulla on, jos kerrot tai annat joidenkin ihmisten lukea tämän tekstisi? menettäisitkö ehkä tämän sinun nykyisen elämäsi joka on noin onnetonta? olisiko se suurikin menetys? miten se muuttaisi asioita? en usko, että ainakaan huonopaan suuntaan.
Kiitos sulle vastauksesta.Olen miehelleni kertonut jos pahoitan mieleni jostain asiasta. hän sanoo aina ettei hän tarkoita mitään pahaa. Mä en voi sitä uskoa, hänelle muut asiat näyttävät olevan tärkeämpiä kuin minä tai me.
Mä ehkä tiedän miksi tunnen olevani vähäpätöinen ja arvoton. Meillä kotona aina vieraat olivat etusijalla...lapset ei saaneet näkyä eikä kuulua. Mitä enemmän ääntä pidit, sitä enemmän oltiin vihaisia. Sellaista sairasta perheen ulkopuolisten ihmisten miellyttämisen halua.
Kukaan ei välittänyt meistä lapsista, kukaan ei ollut läsnä,viettämässä aikaa meidän kanssa, ollut lähellä. Mulla on jo ikää 27 vuotta, eiköhän mullakin olis jo aika olla joku joka välittää. Joka opettais mulle kuinka toisesta ihmisestä välitetään. Jolle minä olisin tärkeä. Joka pitäis minusta huolen kun olen masentunut.
Mulla on ollut sellanen käsitys kotona asuessani, että mulla ei ole lupaa sanoa yhtään poikkipuolista eikä päättää mistään asioista, kun ”tämä talo ei ole sinun”. Äänensävykin piti valita huolella. Yhtä pelkoa siitä, että koska taas tulee turpiin. Sitä alkoi lopulta säikkyä jokaista oven kolahdustakin. Munkin piti vaan miellyttää. Lähes kaikki päätökset jotka tein koskien omaa elämääni olivat tuhoon tuomittuja heti alkuunsa. Vääriä valintoja jotka eivät onnistu. Etten pysty niihin, ettei minusta ole mihinkään. Mutta kukaan ei sanonut, mitä sitten olis pitäny tehdä. Kun piti yrittää olla mieliks, mutta mikään ei kelvannu. Haukuttiin todella pahasti.
Mulla oli nuorempana pitkät, paksut hiukset. Olin ehkä vähän ylpeä siitä, ei mussa tuntunut paljon hyvää olevan. Sitten isä taas kerran suuttu jostain ja haukku mua saatanan pitkätukaks. Sekin anto aihetta haukkumiseen, että mulla on pitkät hiukset. Mitä enää jäi. Kun kaikki oli väärin. Kaikki se mitä minä olin. Minä olin täysin kelvoton. Hulluksi jopa moneen kertaan todettu. Mä en voi ymmärtää miksi piti tehdä niin. Miksi en kellekään kelvannut.
Mä en jaksa uskoa että koskaan kelpaankaan kellekään, ja että mua vain halutaan alistaa ja nöyryyttää. Aivan kuin mulla ei olis oikeutta olla elävä ihminen tässä maailmassa. Niinkuin oisin joku maanantaikappale, jonka ei haluttu edes syntyneen koskaan. Tunnen olevani pettymys vanhemmilleni. Mun olis pitäny olla toisenlainen.
Nyt kun olen asun muualla, kauempana, aina vanhemmat odottaa mua siellä käymään ja pyytää soittamaan. Mä en halua. Mä en kestä sitä paskaa että ollaan niin sivistynyttä. Oletetaan että kun mulla on oma koti, mies ja töitä, niin kaikki on kunnossa. Ollaan niin kuin mitään ei olis tapahtunut. Ja sama peli jatkuu, kun menemme käymään kotonani, meille ei vaivauduta edes siivoamaan. Mutta veljen tyttöystävällekin melkein varattiin tietty kahvimukikin valmiiksi. Meitä varten ei käyty edes kaupassa. Mä en enää käy siellä, mä keräsin kaikki kamppeeni sieltä viime reissullani ja päätin etten tuon talon ovea enää avaa. Mulle riittää loukkaukset tämän elämän osalta.
käy lukemassa juttuni: ajanviete - elämän käännekohta - näin se vain on! ja niitä juttuja mitä siellä on keskusteltu! löydät paljon vastaavanlaisuuksia sieltä! et ole yksin tämän kanssa!
edellisen vastauksen kirjoittaja
Kitos vielä. Tämä vahvisti sen mitä olen vanhemmistani ajatellut; he ovat epävarmoja itsestään ja ovat onnistuneet sen tartuttamaan minuunkin. Äidiltäni olen kai perinyt tuon sosiaalisten tilanteiden pelon ja epävarmuuden niissä. Ymmärrän miksi en päässyt juuri koskaan kenenkään luokkakaverini syntymäpäiville....olivathan he "parempia ihmisiä" vanhempieni silmissä. Parempi olla kotona yksinään tai tapella sisarusten kanssa, jotka ei kelpuuta kaveriksi.
Kaipa se on opetettu heillekin jo pienestä, että ovat muka jotenkin huonompia ja siirtäneet sen lapsiin. Mäkin hoen itelleni päivästä toiseen etten kelpaa kenellekään seuraksi eikä mulla ystäviä juuri ole. Ja ehkä mä peilaan miehessäni jotain, kun tuntuu että se ei halua mun tutustuvan keneenkään uuteen ihmiseen. Pitäiskö munkin sitten elää vain häntä varten?Odottaa että koska se tarttee mua johonkin, koskahan sille sopis viettää vähän aikaa mun kanssani. kun eihän hänkään oo saatavilla mulle, ei edes vaikeimpina hetkinä kuten nyt.Koko ajan mulla on sellanen pelko/"kutina" että kohta se jättää mut. Oikeestaan oon koko ajan lähtökuopissa että oon sitten valmis eikä tule suurta pettymystä.
Tosin ei oo aavistustakaan kuinka sitten toimia, mihin mennä kun ei tunne paljon ketään.
Tää on niin raskasta....ei miehenikään ole yhtään tukena.Se vaan touhuilee tuolla omia hommiaan. Ei sitä juurikaan mun vointi kiinnosta. Onhan kyllä mulla terapiaa, mutta siihen on viikko aikaa. Onneksi voin keskustella täälläkin.
niin se mihin olet lapsena oppinut on tosi vaikea kyllä poisoppia aikuisena. se epävarmuus itsestään tekee ihmisistä kyllä hyökkääviä, puolustuskannalla olevia ja sellaista, että pelkää paljastaa itsestään mitään. Ja kun joutuu kasvamaan sellaisessa ympäristössä niin se peilautuu kyllä kaikkiin siinä eläviin. olen pahoillani puolestasi.
Jos jo valmiiksi pelkää sosiaalisissa tilanteissa muuta vaistovat sen. Ja ehkä ne epävarmemmat ihmiset käyttävät sitä hyväkseen pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Lapset saattavat olla todella julmia ymmärtämättään sitä edes.
Se on kyllä jännä miten meidät kasvatetaan kotona alistumaan ja tekemään niin kuin käsketään. Miten sitten aikuisina voisimme osata pitää puolemme ja tehdä vastuullisia päätöksiä? Se on todella ristiriitaista! Ensin odotetaan ehdotonta kuuliaisuutta ja sitten yksi kaks kun kotoota lähtee niin pitäisikin osata itsenäisesti hoitaa kaikki asiat ja menestyä!
Sinä kelpaat varsin hyvin seuraksi! Kun vain uskallat näyttää ihmisille millainen olet! Onhan se niinkin, että muiden on vaikeaa olla seurassasi jos et itsekään oikein tiedä miten sinun tulisi käyttäytyä. ja varsinkin jos muutkin ovat vähän epävarmoja. Sellainen on tarttuvaa!
Ehkä voisit vähitellen pakottautua paljastamaan itseäsi muille? vähän kerrassaan ja katsoa tietysti kuka olisi mahdollisesti sen arvoinen? Kaikille ei kannata kaikkea kertoa kuitenkaan. Ja muista että muut ihmiset ovat yllättävän paljon sinunkaltaisiasi! että siinä mielessä ei ole pelättävää! Ellet sitten pelkää itseäsi?! Jos et halua kaikkia piirteitäsi nähdä? tai et halua että sinulla olisi tiettyjä piirteitä?
Minusta jokaisen tulee elää itseään varten kuitenkin! Muiden kanssa ja muut huomioon ottaen mutta itseään varten! JOs et saa itseäsi ilmaistua, et ole tyytyväinen. jos uhraudut muiden takia tulet katkeraksi. On vaikeaa löytää sellainen tasapaino omien tarpeitten ja muitten tarpeitten välillä. Mutta muista että jos sinulla ei ole asiat hyvin niin sinun on vaikeaa huolehtia muista. ja se muista huolehtiminen on pakkopullaa ja velvollisuutta. Kun huolehdit itsestäsi siinä määrin, että olet jokseenkin tyytyväinen jaksat huolehtia muistakin. ja itsestään huolehtiminen onmyös sitä että pyytää apua jos ei itse sillä hetkellä pysty näkemään mitä tulisi tehdä tai ajatella. Eli joskus se tarkoittaa sitä että antautuu täysin toisen armoille paljastamalla itsensä kokonaan (siis niin kuin vain toiselle pystyy). Eli myöntää itselleen ja toiselleen ettei nyt selviä ja pyytää apua.
niin tuo että toinen ei halua viettää kanssasi aikaa ja sinun pitä sitä kerjätä on todella kamalaa! se on varmasti loukkaavaa eritoten sinun tapauksessasi kun koet sen niin ettet sitnä ole kelvollinen ja arvokas ihminen jotta kukaan haluaisi olla kanssasi.
Tähän ongelmaan on vaikea sanoa suoraa ratkaisua. Itselläni se korjaantui miestä vaihtamalla pari kertaa. Kaikilla ei ole samanlaista tarvetta olla yhtä paljon yhdessä! Tai sitten se yhdessäolo on jotenkin ahdistavaa toisesta. Syitä on useita. Mieti miten on kohdallasi.
Jos mies vain tarvitsee enemmän omaa aikaa kuin sinä niin, et sinä voi sille mitään tehdä. mutta jos se johtuu siitä ettei tämä yhdessä olo täytyä hänen tarpeitaan niin voisitten miettiä yhdessä mitä voisitte tehdä. välillä tekisitte sitä mitä sinä haluat ja välillä sitä mitä hän haluaa. kunhan ette inhoa niitä asioita joista toinen nauttii.
Jos suhteessa saa olla kokoajan varuillaan onko se suhde säilyttämisen arvoinen? Itse olen sitä mieltä että suhteessa tulee olla täysillä mukana. se voi onnnistua tai epäonnistua silitikin. mutta jos ei ole mukana niin, mahdollisuudet onnistumiseen on aika pienet.
JOs mietit ja pelkäät että kohta miehesi jättää sinut voi niin tapahtuakin. Se että hän huomaa ajatuksesi ja tuntosi voi saada hänet ajattelemaan että hm? saako hän tästä suhteesta mitään.
Ihminen keksii kyllä keinot. Et kai heti joudu pihalle jos eroatte? Jos joudut sellaiseen tilanteeseen niin keksit kyllä keinot siitä selvitä! Se voi olla todella rankkaa mutta selviät siitä kyllä! Mutta tunnistan kyllä tuon tunteesi että olen yksin minulla ei ole ketää, edes vanhempien luo ei ole menemista. On turvaton olo kun "selusta ei ole turvattu". sinun tulee etsiä itsesi! Tutustua sinuun, kuka sinä olet? Mitä sinä haluat? Ei siis miten muut sinut määrittelevät ja odottavat sinun tekevän elämässäsi!
Joskus elämässä on sellainen tilanne että kokee olevansa yksin eikä ketään ole. Tai niin sinusta tuntuu ja se on silloin totta. Sinä et ainakaan näe mitään mahdollisuutta keneenkääna turvautua. Joskus kuitenkin toinen ihminen voi yllättää positiivisesti.
Miestäsi ei kiinnosta sinun vointisi ehkä siksi ettei hän pysty omien ongelmiensa takia sinua auttamaan? On aika vähän ihmisiä jotka ovat sinut itsensä ja elämänsä kanssa sen verran että pystyvät näkemään toisen tuskan ja haluavat auttaa. Ehkä jos vielä vieläkonkreettisesti kerrot mitä haluat hänen tekevän hän voisi niin tehdäkin? Miehelle tulee sanoa suoraan! Se mitä tarvitsee ja haluaa voi olla itsellekin arvoitus! Eli tee ensin itsellesi selväksi mitä haluat. esim. Haluan kunnioitusta. No, mieti sitten miten juuri sinä koet että sinua kunnioitetaan? Mikä saa sinut tuntemaan itsesi arvokkakkasi? Onko se se että miehesi halaa sinua ja katsoo silmiin ja kysyy miten päivä on mennyt? Ja kuuntelee tarkasti ja kyselee sitten vielä tarkemmin jotta ymmärtäisi? Vai onko se sitä että hän toisinaan veisi sinut syömään? Mitä se on? kerro se suoraan! Toinen ei voi tietää sitä! vaikka se tuntuisi typerältä. voit pyytää toista vaikka kehumaan itseäsi! esim. katso! Minulla on uusi paita päällä ja näin paljon vaivaa sen hankkimisessa. Nyt haluaisin, että kehuisit kuinka kauniilta näytän siinä! Tai jos et pidä paidasta niin voisit kehua minua jotenkin muuten? Miehelle tämä kehuminen voi olla vaikeaa. Naisille se tulee luonnostaan.. myös mies tarvitsee ihailua naiseltaan!
Toivottavasti voit nyt paremmin jo! Ja saathan käydä terapiassa! Ja täällä voit kirjoitella mielin määrin kyllä! Täältä ja kaikkialta muualtakin löytyyä kyllä samantapaissessa tilanteessa olevia ihmisiä! Kun pidät silmät auki niin näet ympäristösikin eritavalla ja ehkä se ei enää pelota niin paljoa! Ehkä huomaat, ettet ole yhtään huonompi kuin kukaan muukaan tässä maailmassa!