paniikkihäiriöpeikko
Kirjoittanut: cat77 11.8.2005 klo 16.48
Sairastuin paniikkihäiriöön -tai se TODETTIIN minulla kuusi vuotta sitten.
Ensimmäinen tiedostamani kohtaus oli kun ajoin autolla ja pysähdyin liikennevaloihin jossa joutui odottamaan kauan..Tai siltä se tuntui.. Yhtäkkiä vaan tuntui, että nyt, NYT HETI on päästävä pois. Autoja edessä, takana, molemmilla puolilla sivuilla, joku puristaa kaulasta, en saa henkeä, hiki tulee, alkaa paleltaa, nyt tulee tosi kuuma, kädet jääkylmät, päässä jyskyttää, mahaan sattuu, MIKSI EI JONO LIIKU???!!!??? Jätänkö tän auton nyt tähän ja lähden juoksemaan, mutta mihin?? Mihin pääsen pakoon omaa itseäni?? Mitä kaikki aattelee jos nyt ryntään ulos, auto jää tähän??!! TULENKO MÄ HULLUKSI???!!!!!???????
Ja niin valo vaihtuu vihreäksi, ja matka jatkuu. Mä olen hengissä, täysin toimintakykyinen, tosin hyvin ymmälläni ja todella pelästynyt.........
Kuluu pari viikkoa.. Töissä vastaan puhelimeen. Se on pomo, jonka kanssa jutellaa niitänäitä. Yhtäkkiä, salama kirkkaalta taivaalta taas se liikennenvalokohtaus.. PAKKO PÄÄSTÄ POIS!! Keksin tekosyyn lopettaa puhelun, lasken luurin ja taas, olo ihan ok, mut pelko vaan kasvaa että mitä tää on???!!!!!!!
Siinä sitten alkoi lääkärikierre, verikokeita, sydänfilmi, neurologisia tutkimuksia, juoksemista lääkäriltä toiselle... Viimein tajuan sen itse..Voisiko tämä olla paniikkihäiriö??? Keskustelen asiasta erään nuorehkon lääkärin kanssa ja hän tulee samaan tulokseen ja aloitamme Cipramil -lääkityksen. On kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni!! Sairastan "vain" paniikkihäiriötä!
Siitä alkoi pitkä ja kivinenkin taival, on ollut kausia, jopa kokonainen vuosi ettei paniikista ole tietoakaan, mutta on aikoja jolloin jopa lähikaupassa käynti on yhtä tuskaa.. Ja viimeksi tänään, ajoin autolla n. 35 kilsan päässä kotoa, ja yhtäkkiä tuli olo et apua, NYT HETI, just nyt heti on päästävä kotiin, HETI!!!! Mutta on vain järkeiltävä, ponnisteltava ja pakotettava ittensä rauhoittumaan. Koska mähän en helvetissä anna yhen paniikkihäiriön määräillä mua!! Ja vaikka joskus tekis mieli antaa periks, pysyä kotona sohvalla, ja antaa sen paniikin tulla, se kun osaa tulla vaik olisit kaikessa rauhassa omassa sängyssä, mut ei. On pakotettava, näytettävä itelleen et tän voi voittaa. Vaikka on vuodatettu miljoonia kyyneliä, tunnettu mustaakin mustempaa ahdistusta, et miks tällasta pitää olla, niin on mentävä eteenpäin, muistettava et vaikka jouduttais tän kaa elää koko loppuelämä, niin TÄHÄN EI KUOLE.
Kirjoittanut: cat77 11.8.2005 klo 16.48
Sairastuin paniikkihäiriöön -tai se TODETTIIN minulla kuusi vuotta sitten.
Ensimmäinen tiedostamani kohtaus oli kun ajoin autolla ja pysähdyin liikennevaloihin jossa joutui odottamaan kauan..Tai siltä se tuntui.. Yhtäkkiä vaan tuntui, että nyt, NYT HETI on päästävä pois. Autoja edessä, takana, molemmilla puolilla sivuilla, joku puristaa kaulasta, en saa henkeä, hiki tulee, alkaa paleltaa, nyt tulee tosi kuuma, kädet jääkylmät, päässä jyskyttää, mahaan sattuu, MIKSI EI JONO LIIKU???!!!??? Jätänkö tän auton nyt tähän ja lähden juoksemaan, mutta mihin?? Mihin pääsen pakoon omaa itseäni?? Mitä kaikki aattelee jos nyt ryntään ulos, auto jää tähän??!! TULENKO MÄ HULLUKSI???!!!!!???????
Ja niin valo vaihtuu vihreäksi, ja matka jatkuu. Mä olen hengissä, täysin toimintakykyinen, tosin hyvin ymmälläni ja todella pelästynyt.........
Kuluu pari viikkoa.. Töissä vastaan puhelimeen. Se on pomo, jonka kanssa jutellaa niitänäitä. Yhtäkkiä, salama kirkkaalta taivaalta taas se liikennenvalokohtaus.. PAKKO PÄÄSTÄ POIS!! Keksin tekosyyn lopettaa puhelun, lasken luurin ja taas, olo ihan ok, mut pelko vaan kasvaa että mitä tää on???!!!!!!!
Siinä sitten alkoi lääkärikierre, verikokeita, sydänfilmi, neurologisia tutkimuksia, juoksemista lääkäriltä toiselle... Viimein tajuan sen itse..Voisiko tämä olla paniikkihäiriö??? Keskustelen asiasta erään nuorehkon lääkärin kanssa ja hän tulee samaan tulokseen ja aloitamme Cipramil -lääkityksen. On kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni!! Sairastan "vain" paniikkihäiriötä!
Siitä alkoi pitkä ja kivinenkin taival, on ollut kausia, jopa kokonainen vuosi ettei paniikista ole tietoakaan, mutta on aikoja jolloin jopa lähikaupassa käynti on yhtä tuskaa.. Ja viimeksi tänään, ajoin autolla n. 35 kilsan päässä kotoa, ja yhtäkkiä tuli olo et apua, NYT HETI, just nyt heti on päästävä kotiin, HETI!!!! Mutta on vain järkeiltävä, ponnisteltava ja pakotettava ittensä rauhoittumaan. Koska mähän en helvetissä anna yhen paniikkihäiriön määräillä mua!! Ja vaikka joskus tekis mieli antaa periks, pysyä kotona sohvalla, ja antaa sen paniikin tulla, se kun osaa tulla vaik olisit kaikessa rauhassa omassa sängyssä, mut ei. On pakotettava, näytettävä itelleen et tän voi voittaa. Vaikka on vuodatettu miljoonia kyyneliä, tunnettu mustaakin mustempaa ahdistusta, et miks tällasta pitää olla, niin on mentävä eteenpäin, muistettava et vaikka jouduttais tän kaa elää koko loppuelämä, niin TÄHÄN EI KUOLE.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.