Kuinka vanhaksi....

on suhteellinen käsite,totta on että monet isot ovat ehtoopuolella jo 5-7v ikäisinä,bertsut n 7-10 vuotiaina mutta ainahan jotkut elävät tosi pitkään,omassa rodussani,eli pyreneittenmastiffeissa on useitakin 12-13v yksilöitä ja olipa joku 15v vielä elossa.

Meidän koiruus täytti kevällä 8 vuotta ja leikkii vielä kuin pikkunen pentu! :) Sillä oli joitain vuosia sit sellanen vaihe et se ei oikeestaa ollnkaan leikkinyt ja nyt se leikkii ku mikäki vauva.. ei ikä ainakaa vielä tätä paina :)

moikka!kerran jo tähän vastasin mutta minne lienee vastaukseni mennyt.meillä oli bernhardinkoiranarttu joka oli tosi terve koko elämänsä.se kuoli 9 vuotiaana.sille tuli kohtutulehdus ja se meni tosi nopeasti huonoon kuntoon ja päästin sen sitten tuskistaan.yleensähän bertsujen keski-ikä on kai vaan jotain 7 vuoden kieppeillä.toivottavasti ssat pitää koirasi kauan!rapsutuksia sinne!

Minulla on pari isompaa koiraa eli landseer ja pyreneittenmastiffi ja nämä ihanuudet ovat 14,5 ja 12 vuotiaita...Eli ei isojen koirien elämän pituutta voi yleistää....uskon että nämäkin porheltaa vielä muutaman vuoden sillä meillä ei ole mitään ongelmia.Mietin että vaikka pystiffi ja berhandilainen onkin samankokoisia ja suht saman näköisiä,olisiko kuitenkin niin että berhandilaiset on jalostettu niin paljon enemmän ettei niiden elin-ikä ole niin niin pitkä kun pystiffin?
Mutta rakkaudellahan sitä saa koirankin elämän pitenemään...vai mitä? ;o))

Meillä on rakastettu ja hoidettu "karvakorvia" valtavasti,mutta elinikää meille ei ole suotu. Menetimme bertsun 1-vuoden iässä,leukemiaan ja bernin vajaa 4-vuoden iässä suolistolymfoomaan. Molemmilla sairaus yllätti,kuin salama kirkkaalta taivaalta ja luopuminen on aivan kamalaa,vaikka se syövän kohdalla onkin ainoa vaihtoehto ja parantavaa hoitoa ei ole ollut. Bernin kuolema oli kova pala...vuosi sitten marraskuussa ja minulla siitä toipuminen on ollut todella vaikeaa...nytkin kyyneleet silmissä kirjoitan. Rakastakaa ja rapsuttakaa karvakorvianne,koskaan ei tiedä milloin ero on edessä...ikään katsomatta.

Meidän bernhardilaisuros oli 10,5 v. kun kuukausi sitten piti lopettaa.Tiedossahan se jo oli kun pari viime talvea oli jo vaikeita kun takapää oli niin heikko..Lopulta jouduimme kantamaan ulos kun ei omin voimin päässyt ylös.Mutta silti,vaikeetahan sen viimeisen päätöksen teko aina on,ja varsinkin kun muuten koiralla "järki leikkasi" loistavasti.

Hei,
Minä tässä olen huolehtinut ystäväni eliniästä. Totta se on, kun rakastaa tarpeeksi, on valmis myös luopumaan koiransa parhaaksi (jos pitää itse päättää). Pitää olla kiitollinen kaikesta mitä ystävältään on saanut. Mun bertsu-neiti tuli perheeseeni "lapseksi" huostaanoton kautta. Hänellä oli ollut kaksi vuotta hirveä lapsuus. (itkemättä sitä ei voi ajatella). Kuitenkin lempeys säilyi kaikesta huolimatta. Neiti on pelastanut minut jopa kolme kertaa hengenvaarallisesta tilanteesta----aivan ihmeellisesti. Missään koirassa en ole nähnyt tällaista lujaa luottamusta, lempeyttä ja "kaunista" luonnetta kuin ystävälläni on. Vaikka häntä ihminen on hakannut, pitänyt kylmässä nälässä ja pakkasessa, hän rakastaa olla sylissä (ihan totta, 80 kiloa sylissä) ja luottaa silti omaan perheeseensä sekä vieraisiimme. Ja on valmis uhraamaan henkensä hyökkäävän käärmeen taltuttamiseksi, ettei emäntä loukkaantuisi. Kaiken lisäksi olen kaikille koirille allerginen, mutta bertsu-tyttöselleni en ole. Se on ihmeellistä. Hän tuli elämääni/elämäämme silloin kuin sitä eniten tarvitsin. Eikä varmasti ole ihme, että mieleeni hiipii luopumisen päivä...