Yhtä asiaa minä en koskaan tajua näiltä palstoilta, että miten jotkut voivat olla "yksin yhdessä". Toisin sanoen on poika/tyttöystävää, joillakin myös kavereita yms. mutta silti he ovat hirveän yksinäisiä. Asiatkin tuntuvat olevan kutakuinkin kohdillaan, mutta silti hirveät valitukset. Toki ihmiset ovat erilaisia, mutta kaikilla ei ole edes tuota poika/tyttöystävää, saati sitten muita ystäviä, jote olisiko hyvä olla onnellinen jo siitä mitä on itsellään kuin vain valittaa.
yksin.
yhdessä.
131525
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itse en kaipaisi edes juuri kavereita, jos vain olisi kumppani
Itse kaipaan kavereita vaikka onkin kumppani.
Kavereita saa ehkä helpommin, tai jos on ylipäätään joku, tietää, että on jollakin taholla jo tullut hyväksytyksi itsenään - tietää, että se on MAHDOLLISTA
Toisinaan sitä vaan tuntee olevansa yksin. Onko kiellettyä purkaa tunteitansa? Eli jos minulla on poikaystävä ja kavereita, en saa tuntea itseäni toisinaan yksinäiseksi?
Aina ei saa haluamansa kaltaista kontaktia toiseen ihmiseen vaikka asiat olisivatkin "kutakuinkin kohdallaan". Ja kun kysyt, olisiko parempi olla onnellinen siitä mitä on, eikä vain valittaa, niin vastaukseni on "KYLLÄ". Se olisi huomattavasti järkevämpää. Ihminen vain sattumalta ei aina toimi järjellä. Joskus tunteet ottavat vallan. Syytä vaikka hormooneita, jos haluat.
Voisin kuvitella, että ihmiset kokevat yksinäisyyden hieman eri tavoin myös sen mukaan, missä elämänvaiheessa he ovat. Tietysti kaikki yksinäiset kaipaavat yhteyttä toisiin ihmisiin - mahdollisuutta toimia yhdessä ja tunnetta siitä, että on hyväksytty jossakin yhteisössä - mutta eri ihmisillä painottuvat eri puolet. Jos tuntee itsensä hyväksytyksi kaipaa ehkä puuhailuseuraa, ja toisinpäin.
Tietysti nämä asiat sekoittuvat minunkin elämässäni, mutta pitäisi kai kuitenkin nähdä seurustelukumppanin ja ystävän kaipaaminen eri asioina eikä verrata niitä toisiinsa (ja kilpailla siitä kumpi on rankempaa), vai mitä :)
Mutta sellaiselle joka on ihan TÄYSIN YKSIN, voi näyttää siltä että jos joku jolla on jo ystävä tai ystäviä, kavereita edes, tai seurustelukumppani, niin että hänellä asiat ovat periaatteessa silloin edes puolittain hyvin verrattuna sen täysin yksin olevan omaan tilanteeseen. Joten nostattaa ehkä tietynlaista katkeruutta lukea yksinäisyyttään valittavista jotka kuitenkin kertovat että kavereita tai kumppani on olemassa...
Ainakin näin käsitin tuon aloittajan kirjoituksen. Tietenkin voi silti tuntea itsensä yksinäiseksi vaikka olisi kavereita ja/tai kumppani, ja ehkä sellainen on aika yleistäkin. Ja varmaan tunne vaihtelee iän ja muun elämäntilanteen mukana.
Itselläni on kokemusta myös "täydellisestä yksinäisyydestä", joten nyt kun on kumppani, ei oikein kauheasti aina osaa kaivatakaan muita kavereita, kun yksikin riittää. - Tietysti siinä saattaa olla vaarana että ripustautuukin liikaa kumppaniinsa ja tämä kokee sen pidemmän päälle rasitteeksi.
Voit uskoa, että ymmärrän aloittajan ärtymyksen. Tunnen sitä jatkuvasti itsekin. Mutta se ei oikeuta minua sanomaan, että jonkun yksinäisyys olisi täällä vähempiarvoisempaa kuin minun. Se on erilaista.
Tiedän, tiedän, että kuulostan lässyttäjältä, mutta tämä on minun tapani yrittää tulla toimeen sen oman ärtymykseni kanssa.
Jos vaikka ajatellaan minua ja sinua, ihan esimerkin vuoksi. Oletan, että olemme kumpikin jossain määrin yksinäisiä, kun kerran tänne palstalle kirjoittelemme. Sinä siis seurustelet - minä en, vaikka toisin toivoisin. Tottahan toki sinä olet _minun näkökulmastani_ kadehdittavassa asemassa: sinulla on elämässäsi sellaista läheisyyttä, jota minulla ei ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minulla olisi oikeutta sanoa, että sinun yksinäisyydentunteesi olisi vähempiarvoinen kuin minun - minä en voi arvostella tai arvottaa sitä mitä ja miten _sinä_ tai kuka tahansa muu tällä tuntee.
Sitten ihan lopuksi vain huomautettakoon, että tämä mainittu seurusteluasia ei ole ainoa syy, miksi minä tunnen itseni yksinäiseksi.
myös olla sellainen kokemus, joka ei liity tosiaan mitenkään muihin ihmisiin, kaikkihan me olemme lopulta yksin valintoinemme.
Tarkoitin juuri sitä, että kaikki kokevat oman tilanteensa omalla tavallaan, eikä voi vertailla tai kilpailla kenen yksinäisyys on aidointa tai vaikeinta kestää.
Pitänee tarkentaa että seurustelukumppanini asuu toisessa päässä maata ja tähän saakka ollaan tavattu noin 4-6 kertaa vuodessa, joten edelleen yksinäisyys kuuluu arkielämääni oleellisena osana, se ei ole pelkästään tunne tai tuntemus.
Koulussa olin aina se joka ryhmätöissä ja joukkuepeleissä otettiin mukaan vain jos oli ihan pakko. Ja silloinkin annettiin selvästi kuulua ja näkyä, kuinka epäreilua oli että heille lankesi sillä kertaa niin huono onni. Vaikuttihan se tietenkin itsetuntoon, ja koska on edelleen vaikea uskoa että kukaan haluaisi ihan oikeasti olla ystäväni, siitä muodostuu itseään toteuttava ennuste ja noidankehä, josta on vaikea päästä ulos.
Niin eli tältä pohjalta siis vertaan omien elämänvaiheideni yksinäisyyden astetta toisiinsa. Ja nyt koen olevani vähemmän yksinäinen kuin aikaisemmin.
Näinhän se on. Mutta tuokin on sellainen asia, jota on joskus aika vaikea eritellä: milloin oikeasti kaipaan ihmisiä ihmisinä ja milloin vain vastuun ja syyllisyyden taakan jakajina, tällainen epäitsenäinen yksilö kun olen? Milloin kaipaan ystävyyttä ja milloin pakoa omasta vastuullisuudestani? Vaikea sanoa.
joskus kun ei oikein ollut ystäviä tunsin itseni yksinäiseksi mutta sitten kun löysin tytön en enää ollut. se riitti. nyt asiat on toistepäin. ystäviä riittää mutta nyt taas kaipaisin tyttöä. ja tunnen itseni yksinäiseksi.
tämän vuoksi en ymmärrä niitä jotka elää parisuhteessa ja valittavat yksinäisyydestä. onko silloin kyse vain yhteisten harrastusten puutteesta vai jonkinlaisesta epämääräisestä "parisuhteesta" jossa kumpikaan ei ole aidosti onnellinen vai mistä?
tunnen itseni yksinäiseksi kun ei ole tyttöystävää, jos olisi en olisi yksinäinen... vaikka kavererita ei ole kuin työkaverit, mutta siellähän se aikaa suurimmaksi osaksi menee... ja välillä töiden jälkeenkin työkavereiden kanssa.
eli olen ihminen joka tarvitsee sen kumppanin, ja monet naiset taas...olen huomannut, ovat päinvastaisia... tarvitsevat enempi kavereita.
Minä voin kyllä kertoa ainakin omalta kohdaltani sen, että elän onnellisesti parisuhteessa ja on työ ja muutama harrastuskin ja kaikki päällisin puolin hyvin.
MUTTA onko se liikaa pyydetty, jos olisi edes yksi ystävä mieheni lisäksi, jonka kanssa voisi jakaa ajatuksia ja tehdä kaikkea kivaa? Ainakin minä tunnen itseni yksinäiseksi, vaikka parisuhteessa elänkin. Ja minulla tämä yksinäisyys on alkanut jo lapsesta lähtien ja jatkunut tänne parinkymmenen paremmalle puolelle. Että näin.