tässä yhteiskunnassa oon ollu ja eläny 18 vuotta ja koko peruskoulun ajan syvästi hyljeksittynä.mua on nöyryytetty niinku mulla ei olis älyn ripettäkään päässäni.mä olen ruma, "ootko juossu seinää päin", jotku kyseli joskus.talvella opiskelu"kaverit" luuli kai etten tiedä tosiaan mitään ja olivat sitte valistavinaan mua...ikäänku en tietäis mitä on khat ja millasia asioita ulkomaalaiset täällä kohtaa...no,kokemuksesta tiedän,ettei tollasille torville kannata sanoo mitään,pidin turpani kiinni.vieläki sapettaa.mut ei voi mitään.niin moni muukin asia.tosiasia kuitenki on,että mä en luota kehenkään ihmiseen.mä valitsen äärimmäisen tarkasti kehen luotan,eikä mulla ole ku n. 6 kaveria ja niistäki mä luotan todella vaan neljään...mä en vaan jaksa tätä yhteiskuntaa.
joskus tutuu siltä että mä olen ihan ulkopuolinen.sitte ku taas opiskelee ja edes jotku kohtelee hyvin,tuntuu että on ok.mut voi silti tuntee olevansa jotenki kuulumaton tänne.on jotenki niin kylmä olla,vaik ois kuuma ilma ulkona ja sisällä.mulle sanotaan vaan "tee!suorita!nyt!nopeesti!"mä en tiedä,kauanko mä vielä jaksan tätä menoo...
joskus tutuu siltä että mä olen ihan ulkopuolinen.sitte ku taas opiskelee ja edes jotku kohtelee hyvin,tuntuu että on ok.mut voi silti tuntee olevansa jotenki kuulumaton tänne.on jotenki niin kylmä olla,vaik ois kuuma ilma ulkona ja sisällä.mulle sanotaan vaan "tee!suorita!nyt!nopeesti!"mä en tiedä,kauanko mä vielä jaksan tätä menoo...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei Hiljainen,
kun kertomasi perusteella yritän samastua sinuun ja mietin mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa vaihtoehtoehtoja voisivat olla mm.
* yrittäisin parantaa itsetuntoani. kiinnittäisin huomiota myönteisiin puoliini, yrittäisin nähdä mitä hyvää itsessäni on. samoin yrittäisin mielssäni painottaa toisissa ihmisissä ja yhteiskunnassa asian myönteisiä laitoja. saattaisi tehdä mielessäni NLP-tyyppisen harjoituksen, jossa visualisoin mielessäni kuinka ikävät asiat kutistuvat lähes mitättömiksi ja kuinka hyvät saavat enemmän painoarvoa, tulevat itselleni läheisemmiksi
* antaisin menneet anteeksi ihmisille. näkisin että toiset ovat epätäydellisiä, he eivät tiedä kaikkea minusta ja yleensäkin tiedostaisin miten sosiaalisissa tilanteissa syntyy niin helposti virheellisiä tulkintoja ja väärinkäsityksiä
* etsisin ja aloittaisin tehdä elämässäni asioita joista nautin, joiden kautta saan onnistumisen kokemuksia, joiden kautta saan lisää vapautta. Ajattelisin, että pystyisin omilla valinnoillani luomaan itselleni vapautta, tiedostaisin että ollakseni vapaa minun on annettava toistenkin olla... kehittäisin itselleni omanlaisen elämäntavan ja hankkiutuisin ihmisten seuraan jotka ajattelevat samoin.
...ei ihan onnistunu tuo samastuminen sulta nyyt...mut ei se mitään.
noista myönteisistä puolista en nyt taida sanoo mitään...
no joitain asioita ei voi antaa anteeks.nykyään mä katon ku ala-asteelaiset on välitunnilla,ne tekee samoja juttuja toisinaan mitä mäkin joskus tein,mutta mistä mua kuitenkin haukuttiin.sillon mä en enää uskaltanu tehä mitään.ok mä en tiedä ymmärrätkö tätä sä,tai kukaan muukaan,mutta multa vietiin lapsuus.no,nyt mä sitte olen niin pahasti jäljessä että mä käyttäydyn välillä oikeesti ku joku jälkeenjääny.mut ei mitään,on mulla kavereita jotka ymmärtää kohdella mua oikein.
toi viimenen neuvo on muuten ihan hyvä,mutta kyllä mä kuitenkin tunnen olevani vapaa...ja samoinajattelijoita on mun hyvin vaikee löytää...
niin, samastumisessa on se pulma et kun ei tiedä tarpeeksi niin silloin se ei välttämättä meinaa onnistua..
anteeksianto vapauttaa, niin kauan kuin ei ole antanut anteeksi, on sidoksissa niihin ikäviin kokemuksiin, siis muistoihin... tärkeetä olis suunnata mieli jonnekin muualle, vaikka nykyhetkeen myönteisiin asioihin ja välttää palaamasta menneisyyden muistoihin... ajattelemalla mennyttä uusintaa sidostaan sinne...
lapsuus vietiin... en ole varma mitä tarkoitat, mutta oletan et sulta on jäänyt ikäänkuin elämää elämättä? jospa nykyhetkessä antaisit itsellesi vallan tehdä niitä asioita joita koet tarvitsevasi tehdä... siis luovasti, et antaisit itsesi olla sisäinen lapsi.. tai voithan yrittää kääntää taipumuksiasi jotenkin vitsiksi, tehdä niistä huumoria... oppia nauramaan itsellesi, hyväntahtoisesti siis?
uskoisit elämään ja mahdollisuuksiin... uskoisit että sä luot elämäsi itse ja kehityt ja kasvat jatkuvasti ihmisenä ja et kaikki on mahdollista... uskoisit itteesi ja katsoisit tulevaisuuteen:)
voi kestää jonkin aikaa että pääset tilanteestasi eteenpäin, mutta se kyllä on mahdollista
antaisit tilaa itsellesi etkä vaatis itseltäsi niin paljoa.. että osais nähdä itsensä aivan naurettavissa tilanteissa ja silti hyväksyisi itsensä tai et kuvittelis et toiset vaativat sulta sitä ja tätä että olet hyväksyttävä... eihän siitä ikinä tule loppua, jos ajattelet et 20 ihmistä vaatii ja sun täytyis olla 20 erilaista... jokainen voi olla vain oma itsensä, ja itsensä kanssa kulkee tämän elämän loppuun asti... täytyis tulla itsensä parhaaksi kaveriksi...
Miten olis sellainen harjoitus, että katsoisit itseäsi peiliin ja sanot: Minä todella rakastan sinua, minä hyväksyn sinut sellaisena kuin olet. Jos itkettää nii anna tulla vaan, mutta tee harjoitus uudestaan että lopulta susta alkaa tuntua et se mitä sydämestäsi sanot itsellesi onkin ALKANUT TULLA TODEKSI.
olisit vähemmän riippuvainen toisten mielipiteistä ja tulisit enemmän tietoiseksi siitä mitä itse ajattelet itsestäsi
jos surkuttelee itseään on umpiossa
pitää alkaa auttaa muita
vanhuksia ja lapsia
autettavaa riittää
hmm,on mulla tietty yks läheinen autettavana,mun opiskelukaveri joka ei oikeestaan kovin hyvin osaa suomee...ja mä voin aina kuunnella sitä...tuomitsematta.
huomaat että autettavaa riittää
Pistän tähän runon omasta kokemuksestani:
vanha mies
se kävelee
hitaasti
huoltoasemalle
joskus tarjoan
sille kahvit
tai pyydän kotiin
ja kaadan
votkapaukut
kerran menin
sen kotiin
sillä oli
viisikymppinen
cp-poika
lapsesta asti
kotona
hoidettu
se kaatoi minulle
snapsin
ja pojalle
sanoi, että
et ole mies
etkä mikään
jos et meijän
kanssa paukkua
ota