Valkoinen susi

Joissakin kohdissa kerronta onnahti hieman, mutta asia korjattavissa. Ainakin Lilian meni liian monta kertaa nukkumaan tarinan aikana =)

Joka tapauksessa.... jatkoa, jatkoa, jatkoa, jatkoa, jatkoa, jatkoa, jatkoa.... Tuliko selväksi? =)

~ KOLMAS LUKU ~
UNI


Lilian oli viikot töissä ja viikonloput mökillä, opetellen taistelemaan. Välistä hänestä tuntui siltä kuin joku tai jokin tarkkailisi herkeämättä, kun hän oli takapihalla isoisän kanssa.
Fèal tosiaan seurasi tapahtumia metsän suojista. Se oli tyytyväinen, sillä Lilian kehittyi nope-asti.
’Pian hän on valmis koitokseen.’ Fèal ajatteli. ’Toivottavasti Amaràth selviää siitä.’

Työpaikalla olivat Lilianin työtoverit huomanneet kuinka tämä alkoi olla poissaoleva ja syr-jään vetäytyvä, puhumattakaan siitä, että Lilian oli alkanut näyttää väsyneeltä ja laihtuneelta.
Lilian ei kertonut tapahtumista yhdellekään työtoverille. Sillä jos he tietäisivät syyn hänen käytökseensä, niin he pitäisivät häntä todennäköisesti hulluna ja vaarallisena, mitä hän ei ollut. He ehkä ajattelisivat, että Lilian olisi suljettava mielisairaalaan. Siitä saisivat Lilianin omaisuuden havittelijat tilaisuuden iskeä. Lilianin vaiteliaisuus kuitenkin takasi sen, että mokomat korppikotkat eivät ikinä pääsisi iskemään kynsiään hänen omaisuuteen.

Päivää ennen viikonlopun alkua Lilianin työpaikalle ilmaantui outo mies, jonka Lilian arveli olevan uusi työntekijä. Mies oli tumma, hänen hiuksensa olivat sysimustat ja iho hyvin päivettynyt. Vaikka mies olikin tumma, hänen silmänsä olivat kellanvihreät ja hänen katseensa läpitunkeva.
Lilian katsoi miestä ja jotenkin hänestä tuntui, että oli varmasti tavannut tämän aiemminkin.
’Hänessä on jotain tuttua, mutten käsitä mikä se voisi olla.’ Hän ajatteli.
Lilian huomasi ajatustensa eksyvän mieheen usein.
Mieskin katseli Liliania usein ja pitkään.
Sinä iltana Lilian oli myöhään töissä, mieskin oli vielä talossa. Lilian oli tulossa toimistostaan mennäkseen monistamaan muutaman paperin, jotka piti saada liitettyä erääseen mappiin. Matkalla kopiointi huoneeseen hän törmäsi mieheen sillä seurauksella, että paperit lensivät Lilianin sylistä lattialle.
”Anteeksi, se oli minun syyni.” Mies sanoi. ”Anna kun autan.” Hän jatkoi ja kumartui nostelemaan papereita Lilianin avuksi.
”Kiitoksia herra…ööö tuota.” Lilian änkytti. ”Hawkins.” Mies sanoi avuliaasti. ”Mutta, sano vain Joeksi.”
”Ööö… tuota hauska tutustua herra Hawkins.” Lilian sanoi. Samassa hän kuuli äänen sano-van; ”Tunnen sinut Amaràth, olemmehan jo tavanneet ennenkin.”
Lilian katsoi hämmentyneenä ympärilleen, kuin etsien puhujaa.
Sitten Lilian tiesi ja siirsi hitaasti katseensa Joehen.
Hän katsoi Joen kellanvihreisiin silmiin, joissa oli kylmä ja terävä katse.
”Niin Amaràth.” Joe sanoi. ”Olemmehan tavanneet ennenkin.” Hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti nyt suden murinalta.
”Tiedän.” Lilian sanoi ja katsoi Joeta kuin hypnotisoituna. ”Olet Gûrthá…Kuolema.”
Tämän sanottuaan Lilian, ikään kuin heräsi unesta ja katsoi kauhistuneena Joehen, joka oli kuolema, se sysimusta susi. Gûrthá.
Lilian perääntyi hiukan yhä tuijottaen Joehen ja pelkäsi mitä seuraavaksi tulisi käymään. Joe vain seisoi paikallaan ja katsoi Liliania, kellanvihreät silmät himmeästi loistaen. Lilian vaistosi miehestä huokuvan kylmän vihan ja kuoleman. Tämä sai Lilianin, kääntymään kannoillaan ja hän juoksi suoraan monistus huoneeseen, lukiten oven perässään.
”Et voi paeta minulta” Ääni Lilianin päässä sanoi. ”Löydän sinut aina…”
Vähältä piti, ettei hän kiljaissut säikähdyksestä, kun Joe seisoi äkkiä hänen edessään.
”Mene pois! Jätä minut rauhaan!” Lilian huusi, muttei kuitenkaan kysynyt, kuinka tämä oli päässyt lukitun oven läpi.
Joe vain katsoi Liliania puoleksi huvittuneena ja puoleksi tyytyväisenä.
Lilian yritti muistella mitä isoisä oli opettanut ajatuksen voimasta ja sen käytöstä.
Hän keskitti kaikki voimansa yhteen ajatukseen. Hän alkoi ajatuksissaan hokea kuin mantraa; ”Mene pois, mene pois, mene pois, mene pois…”
Yhtäkkiä Joe alkoi perääntyä kasvot raivosta kalvenneina. Lilian tiesi, ettei Joe nyt pystyisi täällä vahingoittamaan häntä tai ketään muutakaan.
Pian Joe kääntyi kannoillaan, avasi oven ja katosi. Lilian katsoi pitkän aikaa avonaista ovea kunnes uskaltautui taas liikkeelle.
Hän monisti paperit ja palasi takaisin toimistoonsa, nyt autioita käytäviä pitkin. Lilian tiesi olevansa ainoa henkilö rakennuksessa, vartijan lisäksi.
Hän laski paperit pöydälle, istahti tuoliinsa ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Lilian tajusi, että Joen onnistuminen yrityksessään oli ollut hiuskarvan varassa.
Lilian sai pian itsensä koottua, nappasi takkinsa ja laukkunsa ja sammutti pöytälampusta valon, paperit saisivat jäädä pöydälle odottamaan seuraavaa päivää. Hän meni ovelle ja sammutti toimistostaan valot ja sulki oven perässään.
Lilian kulki autiota ja himmeästi valaistua käytävää kohti hissiä. Hän kuunteli tarkkaan, joka ainoan rasahduksen ja odotti Joen pomppaavan esille hetkenä minä hyvänsä ja aivan mistä hyvänsä.
Hissiin päästyään hän huokasi helpotuksesta. Ei kestänyt kauaakaan kun hissi oli jo laskeutunut parkkitasolle. Lilian astui ulos hissistä ja käveli autonsa luokse. Hänen askeleittensa kopina kaikui autiossa parkkihallissa. Tämä sai Lilianin pelkäämään yhä enemmän vaikka hän tiesikin, että se oli vain kaiku, joka toisti hänen askeleensa.
Lilian astui autoonsa ja ajoi hitaasti pitkin parkkihallia ja kohti uloskäyntiä. Ulos käynnillä hän sujautti oven edessä olevaan pömpeliin korttinsa ja näppäili tunnus numeronsa, minkä jälkeen kone työnsi kortin ulos, niin että Lilian sai otettua sen. Samalla hetkellä ovet alkoivat avautua hiljalleen.
Kun ovet olivat apposen auki, Lilian ajoi ulos ja peilistä hän näki miten ovet alkoivat sulkeu-tua ja pian ne loksahtivat vaimeasti osuessaan toisiinsa ja mennessään lukkoon.
Matka kaupungin läpi sujui hyvin, mutta kun hän kääntyi hiljaiselle metsätielle, jota pitkin hänen piti ajaa jonkin matkaa, ennen kuin kääntyi tienpätkälle, joka päättyi Westwood -kartanon portille.
Vähän ennen tälle tielle kääntymistä, hänen autonsa eteen loikkasi musta susi. Lilian jarrutti rajusti ja vähältä piti, ettei hän suistunut tieltä metsikköön.
Hän katsoi tielle, mutta susi oli jo kadonnut. Lilian istui pitkään autossa, sormet tiukasti puristuneina ratin ympärille ja katse ulos suuntautuneena. Hän katsoi yhä pimenevään yöhön yrittäen nähdä pienimmänkin liikkeen ja kuulla joka ikisen pienenpienen rasahduksen.
Oli aivan hiljaista, eikä mitään näkynyt. Ei kerrassaan mitään.
Pian Lilian alkoi rauhoittua ja hetken päästä hän käynnisti auton ja ajoi hitaasti tietä pitkin, ollen vieläkin varuillaan koko loppumatkan kartanolle.
Hän oli onnellinen päästessään kartanolle.
Bob ja Emma olivat vielä hereillä, heidän ikkunastaan loisti valo. He eivät osanneet mennä nukkumaan, vaan pysyivät hereillä aina siihen asti kunnes isäntäväki palaisi kotiin. Niin oli nytkin.
Emma tuli heti ovelle kun kuuli Lilianin rapistelevan lukkoa.
”Hyvää iltaa Lilian Neiti.” Emma sanoi.
”Emma kiltti ei sinun tarvitse neiditellä minua.” Lilian sanoi ja hymyili. ”Sano vain Lilian.”
”Neiti.. eh, siis Lilian, on kovin myöhäisessä.” Emma sanoi ja kysyi. ”Laitanko teille hieman iltapalaa?”
”Tuli hieman ylitöitä.” Lilian sanoi. ”Taidan mennä nukkumaan saman…”
Lilianin lause jäi kesken, kun hän jäi tuijottamaan ikkunaa. Hän oli nähnyt siellä verenpunaisen silmäparin.
”Lilian neiti, mikä teille tuli?” Emma kysyi, katsoen huolestuneena Liliania.
”Ei mikään, olen vain niin kovin väsynyt.” Lilian sanoi, yrittäen kuulostaa rauhalliselta. ”Niin olinhan jo sanomassa, että menen nukkumaan.”
”Lilian neiti on aivan kalpea.” Emma totesi itsepintaisesti ja lisäsi. ”Minä tiedän, mikä auttaa; Äidin troppi. Minä laitan sinulle sitä mukillisen, se rauhoittaa varmasti.”
”Kiitos kiltti Emma, mutta minä menen nyt nukkumaan.” Lilian sanoi ja katsoi taas ikkunaan.
Ikkunasta ei näkynyt enää mitään, muuta kuin pimeää.
Lilian alkoi kavuta hitaasti rappusia ylös, häntä oli tosiaankin alkanut väsyttää kovasti ja aivan kuin jokin puhuisi pehmeästi jotakin. Melkein liikaakin. Pian hänestä tuntui, kuin rappuset olisivat alkaneet pyöriä vinhasti, eikä hän enää pystynyt päättämään, mihin jalkansa laskea.
Lilian seisoi paikallaan, pystymättä liikkumaan, pidellen tiukasti kiinni kaiteesta. Yhtäkkiä ote kirposi kaiteesta ja Lilian tuupertui pyörtyneenä portaisiin.

”Lilian neiti! Lilian neiti!” Emma huusi kauhistuneena ja ryntäsi portaikkoon lyyhistyneen Lilianin luokse. ”Bob tule auttamaan Lilian neidille sattui jotakin!”
Pian Bob ryntäsi paikalle. ”Mitä tapahtui?” Hän kysyi ja mietti hiljaa mielessään. ’Jos Lilian neiti nyt kuolee, niin isäntä kyllä tappaa minut.’
”Minä en tiedä, hän vain tuupertui portaisiin.” Emma sanoi itku kurkussa. ”Meidän on saatava hänet sairaalaan ja tieto herra Westwoodille.”
”Jospa minä kantaisin hänet vuoteeseensa.” Bob sanoi ja näytti onnettomalta. ”Hakisitko hajusuolaa Emma kulta.” Hän sanoi vaimolleen.
Bob nosti Lilianin syliinsä, Emman lähtiessä hakemaan hajusuolaa.
Hän kantoi Lilianin huoneeseensa ja laski tämän varovaisesti vuoteelleen ja jäi odottamaan Emmaa, joka tulikin pian hajusuolapurkin kera. Hän avasi purkin ja vei sen Lilianin nenän alle.

Lilian näki taas unta, hyvin todentuntuista unta. Hän käveli metsässä, kohti Withe Rockia ja kuuli kuinka joku kutsui häntä tulemaan. Pian Lilian oli Withe Rockin aukealla ja valkean kiven päällä istui susi.
”Miksi kutsuit minua? Mitä sinä minusta tahdot?” Lilian kysyi, katse naulittuna suteen.
”Koska tarvitsen sinua… Koska minun pitää tappaa sinut saadakseni rauhan.” Susi vastasi, sitten se katsoi suoraan Lilianiin vihreillä silmillään. ”Olen vaeltanut näissä metsissä liian kauan, en tahdo enää vaeltaa.” Se sanoi melkeinpä surullisella ja väsyneellä äänellä.
”Miten sinusta tuli tuollainen?” Lilian kysyi.
”Minä näytän.” Gûrthá vastasi ja sanoi. ”Tule kanssani menneisyyteen.”
Samassa kaikki alkoi kieppua ja pyöriä, sitä kesti jonkin aikaa. Kun kiepunta lakkasi Lilian seisoi edelleenkin valkoisen kiven luona, mutta paikka näytti jotenkin erilaiselta, kuin aukio olisi suurempi ja ympärillä olevat puut jotenkin toisen näköisiä, oli yö ja täysikuu valaisi aukiota.
Lilian kuuli polulta ääniä, ne lähenivät ja pian aukiolle saapui valkoisiin kaapuihin pukeutuneita hahmoja, druideja.
Viimeisten druidien välissä kulki mies, jonka kädet olivat sidottuna ja hänen vaatteensa olivat kovin vanhanaikaiset, ne näyttivät olevan 100 -luvulta eKr. olevat talonpoikaisvaatteet, jotka olivat kurjassa kunnossa.
Miehen hiukset olivat sysimustat ja silmät vihreät. Lilian tunnisti miehen siksi samaksi, jonka oli työpaikallaan nähnyt. Mies oli Joe.
Nyt Joe näytti erilaiselta, uhmakkaalta ja hieman pelokkaalta ja hänen mustan hiuksensa oli pidemmät ja roikkuivat kasvojen edessä..
Druidit muodostivat puoliympyrän valkoisen kiven eteen ja yksi Druideista kipusi kiven päälle. Joe työnnettiin kiven eteen.
”Joachim Hawkheard, olet syyllistynyt rikoksista pahimpaan, druidin murhaamiseen ja vastaat edessämme rikoksestasi.” Sanoi kivellä seisova druidi.
”En tiennyt hänen olevan druidi, jos olisin tiennyt, en olisi katkaissut hiuskarvaakaan hänen päästään.” Joachim sanoi. ”Olen syytön, puolustin vain itseäni, se.. hän ei ollut oma itsensä ja kävi päälleni, mutta ei ihmisenä.”
”Siitä päätämme me.” Vastasi druidien päämies. ”Druidit eivät koskaan kulje eläimen hahmossa, sillä heidän ei tarvitse, vain heidän henkensä kulkee eläimen hahmossa ja sitäkin erittäin harvoin.”
”Vannon, että Druidi Weretrix oli suden hahmossa hyökätessään kimppuuni.” Joachim sanoi ja katsoi vetoavasti muihin druideihin. ”Hänen on täytynyt sekaantua pahoihin loitsuihin. On kai sitä ennenkin tapahtunut.” Hän vetosi paikalla olijoihin.
”Kerran niin kävi, mutta siitä on jo satoja kuunkiertoja ja se tapahtui Druidi Dragonoxelle. Hän luki Kiellettyjen Loitsujen Kirjan mustia loitsuja, mutta emme puhu siitä, sillä kirja on hävitetty ja Dragonox aikaa sitten kuollut. Sinä sitä vastoin saat tuomiosi.” Druidi päällikkö sanoi ja levitti kädet sivuilleen ja nosti katseensa kohti kuuta ja alkoi lausua loitsua kielellä, jota Lilian ei tuntenut. Muut druidit yhtyivät loitsuun ja pian ei muuta kuulunutkaan.
Heidän huomaamattaan, jokin musta liukui pitkin polkua äänettömästi. Se lipui druidien jalkojen lomista ja samalla hetkellä, kun kuu tuli taas pilvien takaa esiin, musta jokin kipusi pitkin Joachimia, joka alkoi kiemurrella ja huutaa tuskasta. ’Niin kuin minäkin ensimmäisen muutoksen aikana.’ Lilian ajatteli.
Hän katseli kuinka Joachim alkoi muuttua, hänen kasvonsa venyivät, muuttuivat ja niihin kasvoi karvaa, koko hänen ruumiiseensa kasvoi karvaa, hänen kyntensä kasvoivat, kädet ja jalat muuttuivat tassuiksi ja pian hän oli susi.
Raivoisa susi, joka hyökkäsi lähimpien druidien kimppuun ja repi riekaleiksi ne, jotka kiinni sai. Osa druideista juoksi metsään päästen karkuun ja selviten hengissä.
Druidien päämies Felwix seisoi hievahtamatta paikallaan ja katsoi tapahtuvaa teurastusta, tätä hän ei ollut tarkoittanut tapahtuvaksi.
Hän lausui hiljaa loitsun ja sitten hän sanoi ääneen jotakin, minkä Lilian oli kuullut kerran aiemmin ”Demonin voi kukistaa hän, jonka suonissa virtaa susivanhempien veri neljännessä polvessa.”
”Ennustus.” Lilian kuiskasi hiljaa.
Musta susi hyökkäsi Felwixin kimppuun ja repi tämän kappaleiksi, minkä jälkeen se juoksi metsän pimentoihin tuomittuna kulkemaan sudenhahmossa niin kauan kunnes ennustus kävisi toteen.

Tämän jälkeen kuvajainen alkoi taas kieppua ja kun kiepunta taas lakkasi Lilian oli taas nykyajassa ja aukiolla Joachimin kanssa. Joachimin, jonka jokin paha oli tuominnut vaeltamaan siihen asti, että ennustus toteutuisi.
”Niin, minussa on jokin, jota en osaa selittää ja se sanoo pitävänsä minua vankina, siihen asti, että saan viimeisenkin Druidien jälkeläisistä tapettua.” Joachim sanoi ja hetken hän näytti hyvin väsyneeltä ja onnettomalta, mutta sitten silmiin tuli taas kylmä, laskelmoiva ja terävä katse.
’Hyvä luoja, hän aikoo hyökätä.’ Lilian ajatteli, katsellen sutta, joka tosiaan valmistautui hyökkäämään.
Samassa jotakin lumivalkoista häilähti puiden lomasta, se oli Fèal.
Kun Joachim huomasi tämän hän pyyhälsi metsän pimentoihin ja Lilian jäi aukiolle seisomaan.
Samassa hän tunsi kohoavansa, aukio katosi ja hän huomasi katselevansa Emmaa ja Bobia jolla oli hajusuolapurkki kädessään.
”Mitä tapahtui?” Hän kysyi ja kysymykset, sekä äskeinen unentapainen pyörivät hänen mielessään.
”Te pyörryitte.” Emma sanoi ja jatkoi yrittäen hymyillä. ”Me luulimme sinun kuolleen.”
”Taisin olla hieman ylirasittunut, mutta nyt kaikki on hyvin.” Lilian sanoi, kertomatta kuitenkaan, että häntä pelotti, ja lisäsi. ”Parempi, että lepään nyt.”
”Todellakin lepäät ja minä tuon sitä troppia.” Emma sanoi ja poistui Bob perässään.
Jonkin ajan päästä Emma palasi kädessään iso mukillinen jotakin. Hän ojensi mukin Lilianille, joka maistoi siitä hiukan ja irvisti. ”Mitä tässä oikein on?” Hän kysyi.
”Siinä on lämmintä maitoa ja tujaus konjakkia.” Emma sanoi. ”Se on äitini reseptillä tehty, ja aina se on ainakin minua auttanut.” Hän jatkoi.
Lilian joi mukillisensa kuuliaisesti ja kävi sitten lepäämään. Emma poistui huoneesta, kun huomasi Lilianin nukahtaneen.
’Meidän on parasta kertoa herra Westwoodille tästä.’ Emma ajatteli ja meni itsekin nukkumaan.

Yavanna kirjoitti:

Lilian näki taas unta, hyvin todentuntuista unta. Hän käveli metsässä, kohti Withe Rockia ja kuuli kuinka joku kutsui häntä tulemaan. Pian Lilian oli Withe Rockin aukealla ja valkean kiven päällä istui susi.
”Miksi kutsuit minua? Mitä sinä minusta tahdot?” Lilian kysyi, katse naulittuna suteen.
”Koska tarvitsen sinua… Koska minun pitää tappaa sinut saadakseni rauhan.” Susi vastasi, sitten se katsoi suoraan Lilianiin vihreillä silmillään. ”Olen vaeltanut näissä metsissä liian kauan, en tahdo enää vaeltaa.” Se sanoi melkeinpä surullisella ja väsyneellä äänellä.
”Miten sinusta tuli tuollainen?” Lilian kysyi.
”Minä näytän.” Gûrthá vastasi ja sanoi. ”Tule kanssani menneisyyteen.”
Samassa kaikki alkoi kieppua ja pyöriä, sitä kesti jonkin aikaa. Kun kiepunta lakkasi Lilian seisoi edelleenkin valkoisen kiven luona, mutta paikka näytti jotenkin erilaiselta, kuin aukio olisi suurempi ja ympärillä olevat puut jotenkin toisen näköisiä, oli yö ja täysikuu valaisi aukiota.
Lilian kuuli polulta ääniä, ne lähenivät ja pian aukiolle saapui valkoisiin kaapuihin pukeutuneita hahmoja, druideja.
Viimeisten druidien välissä kulki mies, jonka kädet olivat sidottuna ja hänen vaatteensa olivat kovin vanhanaikaiset, ne näyttivät olevan 100 -luvulta eKr. olevat talonpoikaisvaatteet, jotka olivat kurjassa kunnossa.
Miehen hiukset olivat sysimustat ja silmät vihreät. Lilian tunnisti miehen siksi samaksi, jonka oli työpaikallaan nähnyt. Mies oli Joe.
Nyt Joe näytti erilaiselta, uhmakkaalta ja hieman pelokkaalta ja hänen mustan hiuksensa oli pidemmät ja roikkuivat kasvojen edessä..
Druidit muodostivat puoliympyrän valkoisen kiven eteen ja yksi Druideista kipusi kiven päälle. Joe työnnettiin kiven eteen.
”Joachim Hawkheard, olet syyllistynyt rikoksista pahimpaan, druidin murhaamiseen ja vastaat edessämme rikoksestasi.” Sanoi kivellä seisova druidi.
”En tiennyt hänen olevan druidi, jos olisin tiennyt, en olisi katkaissut hiuskarvaakaan hänen päästään.” Joachim sanoi. ”Olen syytön, puolustin vain itseäni, se.. hän ei ollut oma itsensä ja kävi päälleni, mutta ei ihmisenä.”
”Siitä päätämme me.” Vastasi druidien päämies. ”Druidit eivät koskaan kulje eläimen hahmossa, sillä heidän ei tarvitse, vain heidän henkensä kulkee eläimen hahmossa ja sitäkin erittäin harvoin.”
”Vannon, että Druidi Weretrix oli suden hahmossa hyökätessään kimppuuni.” Joachim sanoi ja katsoi vetoavasti muihin druideihin. ”Hänen on täytynyt sekaantua pahoihin loitsuihin. On kai sitä ennenkin tapahtunut.” Hän vetosi paikalla olijoihin.
”Kerran niin kävi, mutta siitä on jo satoja kuunkiertoja ja se tapahtui Druidi Dragonoxelle. Hän luki Kiellettyjen Loitsujen Kirjan mustia loitsuja, mutta emme puhu siitä, sillä kirja on hävitetty ja Dragonox aikaa sitten kuollut. Sinä sitä vastoin saat tuomiosi.” Druidi päällikkö sanoi ja levitti kädet sivuilleen ja nosti katseensa kohti kuuta ja alkoi lausua loitsua kielellä, jota Lilian ei tuntenut. Muut druidit yhtyivät loitsuun ja pian ei muuta kuulunutkaan.
Heidän huomaamattaan, jokin musta liukui pitkin polkua äänettömästi. Se lipui druidien jalkojen lomista ja samalla hetkellä, kun kuu tuli taas pilvien takaa esiin, musta jokin kipusi pitkin Joachimia, joka alkoi kiemurrella ja huutaa tuskasta. ’Niin kuin minäkin ensimmäisen muutoksen aikana.’ Lilian ajatteli.
Hän katseli kuinka Joachim alkoi muuttua, hänen kasvonsa venyivät, muuttuivat ja niihin kasvoi karvaa, koko hänen ruumiiseensa kasvoi karvaa, hänen kyntensä kasvoivat, kädet ja jalat muuttuivat tassuiksi ja pian hän oli susi.
Raivoisa susi, joka hyökkäsi lähimpien druidien kimppuun ja repi riekaleiksi ne, jotka kiinni sai. Osa druideista juoksi metsään päästen karkuun ja selviten hengissä.
Druidien päämies Felwix seisoi hievahtamatta paikallaan ja katsoi tapahtuvaa teurastusta, tätä hän ei ollut tarkoittanut tapahtuvaksi.
Hän lausui hiljaa loitsun ja sitten hän sanoi ääneen jotakin, minkä Lilian oli kuullut kerran aiemmin ”Demonin voi kukistaa hän, jonka suonissa virtaa susivanhempien veri neljännessä polvessa.”
”Ennustus.” Lilian kuiskasi hiljaa.
Musta susi hyökkäsi Felwixin kimppuun ja repi tämän kappaleiksi, minkä jälkeen se juoksi metsän pimentoihin tuomittuna kulkemaan sudenhahmossa niin kauan kunnes ennustus kävisi toteen.

Tämän jälkeen kuvajainen alkoi taas kieppua ja kun kiepunta taas lakkasi Lilian oli taas nykyajassa ja aukiolla Joachimin kanssa. Joachimin, jonka jokin paha oli tuominnut vaeltamaan siihen asti, että ennustus toteutuisi.
”Niin, minussa on jokin, jota en osaa selittää ja se sanoo pitävänsä minua vankina, siihen asti, että saan viimeisenkin Druidien jälkeläisistä tapettua.” Joachim sanoi ja hetken hän näytti hyvin väsyneeltä ja onnettomalta, mutta sitten silmiin tuli taas kylmä, laskelmoiva ja terävä katse.
’Hyvä luoja, hän aikoo hyökätä.’ Lilian ajatteli, katsellen sutta, joka tosiaan valmistautui hyökkäämään.
Samassa jotakin lumivalkoista häilähti puiden lomasta, se oli Fèal.
Kun Joachim huomasi tämän hän pyyhälsi metsän pimentoihin ja Lilian jäi aukiolle seisomaan.
Samassa hän tunsi kohoavansa, aukio katosi ja hän huomasi katselevansa Emmaa ja Bobia jolla oli hajusuolapurkki kädessään.
”Mitä tapahtui?” Hän kysyi ja kysymykset, sekä äskeinen unentapainen pyörivät hänen mielessään.
”Te pyörryitte.” Emma sanoi ja jatkoi yrittäen hymyillä. ”Me luulimme sinun kuolleen.”
”Taisin olla hieman ylirasittunut, mutta nyt kaikki on hyvin.” Lilian sanoi, kertomatta kuitenkaan, että häntä pelotti, ja lisäsi. ”Parempi, että lepään nyt.”
”Todellakin lepäät ja minä tuon sitä troppia.” Emma sanoi ja poistui Bob perässään.
Jonkin ajan päästä Emma palasi kädessään iso mukillinen jotakin. Hän ojensi mukin Lilianille, joka maistoi siitä hiukan ja irvisti. ”Mitä tässä oikein on?” Hän kysyi.
”Siinä on lämmintä maitoa ja tujaus konjakkia.” Emma sanoi. ”Se on äitini reseptillä tehty, ja aina se on ainakin minua auttanut.” Hän jatkoi.
Lilian joi mukillisensa kuuliaisesti ja kävi sitten lepäämään. Emma poistui huoneesta, kun huomasi Lilianin nukahtaneen.
’Meidän on parasta kertoa herra Westwoodille tästä.’ Emma ajatteli ja meni itsekin nukkumaan.

Lue lisää

~ NELJÄS LUKU ~
KIELLETTYJEN LOITSUJEN KIRJA


Lilian heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hän nousi istumaan ja venytteli. Lilian muisti illan tapahtumat ja sen oudon todentuntuisen unen, jonka oli nähnyt, pyörryttyään portaissa.
’Minun on autettava Joachimia.’ Lilian ajatteli. ’Hän on syytön, se varjo tai mikä lie se onkin, on saatava jotenkin pois hänen kimpustaan.’
Näitä miettiessään hän oli noussut ylös vuoteeltaan ja pukeutunut.
Lilian meni alas keittiöön, missä Bob ja Emma jo olivat, myös Isoisä istui pöydän ääressä jutellen heidän kanssaan. Hän oli kai tullut yöllä. Keskustelu taukosi Lilianin astuttua keittiöön.
Emma nousi ylös laittaakseen Lilianille kahvia ja paahtoleipää. ”Istu vain Emma, minä laitan itse aamiaiseni.” Lilian sanoi ja hymyili Emmalle. ”Mistäs te keskustelitte?” Lilian kysyi kääntyen isoisänsä puoleen.
”Sinun eilisiltaisesta pyörtymisestäsi.” Isoisä vastasi.
”Pyörryttyäni minä näin oudon todentuntuista unta.” Lilian sanoi.
Hän kertoi unen alusta loppuun asti, isoisän tehdessä välillä tarkentavia kysymyksiä. Sitten isoisä oli pitkään vaiti, hän mietti. Hänen kasvoillaan oli vakava ja huolestunut ilme.
”Hän näytti sinulle, kuinka hän muuttui sellaiseksi kuin on…” Isoisä sanoi puoliääneen.
”Niin ja minä uskon, että hän on syytön.” Lilian sanoi.
”Miksi niin uskot?” Isoisä kysyi.
”Koska näin miten, jokin musta kävi hänen kimppuunsa ja asettui häneen ja kun hän muuttui sudeksi, oli hänen muutoksensa tuskallinen niin kuin meillä muillakin.” Lilian sanoi. ”Tai siltä se ainakin näytti, sillä hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän kouristeli samalla tavoin kuin minäkin ensimmäisen muutoksen aikaan.”
”Mutta mistä se jokin on lähtöisin?” Isoisä sanoi.
”Muistan, että unessani puhuttiin eräästä Druidista, joka oli lukenut Kiellettyjen Loitsujen Kirjaa ja oli sittemmin kadonnut tai tuhottu, eivätkä muut Druidit enää halunneet puhua hänestä, koska hän oli kai jotenkin mennyt Druidien mielestä väärään suuntaan, lukiessaan Kiellettyjen Loitsujen Kirjan pimeitä oppeja.” Lilian sanoi ja kysyi sitten. ”Miten sen varjon saisi pois Joachimin kimpusta?”
”Minä en sitä osaa sanoa, mutta ehkäpä Fèal osaisi meitä auttaa.” Isoisä sanoi mietteliäänä. ”Mutta toisaalta Joachim on ollut liian kauan tuon varjon vallassa, joten siitä eroon pääseminen ei ole helppoa.”
”Entä jos Kiellettyjen Loitsujen Kirja löytyisi? Voisiko siitä olla apua?” Lilian pohti ääneen. ”Siitä pahuksen kirjastahan kaikki oikeastaan alkoi.”
”Meidän on parasta painua Westwood Cottageen, sieltä käsin on helppo saada yhteys Féaliin.” Isoisä sanoi.
”Hyvä.” Lilian sanoi.
”Voi kuitenkin olla vaikeata saada tuo varjo pois Joachimin kimpusta, sillä hän on ollut sen alaisena aivan liian kauan.” Isoisä sanoi.
He olivat keskustellessaan saaneet aamiaisensa syötyä ja Emma oli alkanut keräilemään tavaroita pois pöydältä.
”Olisi parasta mennä jo tänään mökille.” Isoisä sanoi.
Lilian nyökkäsi ja nousi pöydästä. Iso isä nousi myös pöydästä ja he molemmat kiiruhtivat autolle.
Pian he olivat matkalla kohti Westwood Cottagea. He eivät juuri keskustelleet asiasta matkalla, sillä kummallakin oli paljon ajateltavaa.

Oli jo melkein yö, kun he pääsivät perille. Lilian parkkeerasi auton pihalle ja he kumpikin nousivat autosta ja venyttelivät pitkän matkan aikana puutuneita jäseniään. Sen jälkeen he suuntasivat kohti metsän reunaa jossa usva pyörteili puunrunkojen ympärillä.
Metsän reunaan päästessään he olivat jo muuttuneet susiksi.
He juoksivat halki usvaisen metsän, kunnes saapuivat aukiolle. Lilianin isoisä asteli kivelle. Hän seisoi kivellä hetken vaiti ja katseli metsän reunaa, jossa ohut usva yhä pyörteili puiden lomassa. Sitten hän nosti kuononsa kohti taivasta ja aloitti kutsunsa. Ääni tuntui paisuvan ja se kiiri lähimpiin kyliin asti herätellen niiden asukkaita unestaan.
Jonkin ajan päästä hän lopetti ulvonnan ja katsoi taas metsänreunaa. Ensin siellä ei näkynyt muuta kuin usvaa, mutta sitten usvasta astui esille lumenvalkea susi, Fèal.
Fèal asteli aukiolle äänettömin askelin, hohtaen himmeästi kuin usva.
”Kutsuit minua.” Hän sanoi ja katsoi Isoisää.
”Niin.” Isoisä vastasi ja laskeutui alas kiveltä. ”Tarvitsemme neuvojasi, löytääksemme Kiellettyjen Loitsujen Kirjan.” Hän sanoi astellessaan lähemmäksi Fèalia.
”Se on tuhottu.” Fèal sanoi.
”Niin sinä sanot.” Lilian puuttui puheeseen. ”Mutta luulen, ettet puhu totta.”
”Oli kirja tuhottu eli ei, niin silti en siitä puhuisi, saati sitten kertoisi sen olinpaikkaa, koska se saa vain pahaa aikaan joutuessaan vääriin käsiin.” Fèal sanoi. ”Olen ollut todistamassa sen aikaan saannoksia ja kuinka se tuhosi erään harhaan joutuneen Druidin.”
”Tiedän.” Lilian vastasi. ”Gûrthá näytti minulle sen yön jolloin hän joutui varjon alistamaksi.”
Fèalin kulmat kohosi ja hän katsoi tarkkaan Liliania. ”Näytti. Milloin?” Hän kysyi.
”Viimeyönä, kun pyörryin kartanomme portaissa.” Lilian vastasi. ”Joachim on syytön ja nyt varjon alistama, hän toimii sen käskyjen mukaan.”
”Joachim on ollut jo liian kauan sen vallassa.” Fèal sanoi. ”Jos saamme varjon tuhottua, Joachim saattaa kuolla.”
”Niin, mutta ehkä hänkin haluaa rauhan.” Lilian sanoi.
”Käyn hakemassa tuon kirjan itse, jos kerrot sen sijainnin.” Isoisä sanoi ja lisäsi. ”Tuosta kirjasta kaikki on lähtöisin ja siihen kaiken pitää päättyäkin.”
”Olen edelleenkin toista mieltä.” Fèal sanoi. ”Mutta jos todellakin saatte varjon tuhottua, on kirjakin tuhottava, jottei se joudu enää koskaan vääriin käsiin.”
”Voit luottaa siihen, että tuhoan kirjan heti kun varjo tai mikä ikinä onkin Joachimin kimpussa, on poissa.” Iso isä sanoi.
”Mene siis Fang Mountainiin (Hammas Vuorelle) ja etsi sen luolista.” Fèal sanoi.
Tämän sanottuaan Fèal asteli takaisin metsään ja katosi usvan sekaan, kuin olisi itsekin ollut pelkkää usvaa.
Lilian oli poistumassa isoisänsä kanssa metsään, kun usvan seasta hyökkäsi jotain mustaa niin nopeasti ja niin voimallisesti, että isoisä lensi päin kiveä ja jäi sen juureen makaamaan, kiveen oli jäänyt punainen juova, siihen mihin isoisä oli lentänyt ja valahtanut alas.
Lilian ehti mikä heidän kimppuunsa oli hyökännyt ja huusi: ”JOACHIM EI!!”
Mutta liian myöhäistä, tämä oli jo puolitajuttoman Isoisän kimpussa. Joachim, vai olikohan se nyt enemmänkin tuo varjo, Gûrthá, repi ja raateli maassa makaavaa puolustuskyvytöntä sutta. Yhtä pian, kuin Joachim oli tullut, yhtä nopeasti hän katosi takaisin metsään, jättäen vertavaluvan suden makaamaan kiven viereen.
Lilian seisoi typertyneenä paikallaan hetken enne kuin meni isoisänsä luokse.
”Isoisä.” Lilian kuiskasi hiljaa, melkein itkien.
”Lilian…” Kuului Isoisän ääni hiljaa. ”Hae… sinä… se… kirja…Minä…en… pysty…” Sitten oli aivan hiljaista.
”EIEIEI!! Sinä et saa kuolla!!” Lilian huusi, kamppaillen itkua vastaan.
Susi, joka makasi maassa, alkoi hiljalleen muuttua ihmiseksi. Pian se oli kokonaan muuttunut iäkkääksi mieheksi, jonka kaula oli revelty auki.
Lilian nosti kuononsa kohti taivasta ja ulvoi sinne tuskansa ja surunsa. Hän itki ja hänen ulvontansa kiiri ympäri metsää ja herätti taas kyläläiset.
Pian aukiolle ilmestyi susia ja myös Fèal palasi takaisin näyttäen hyvin murheelliselta. Hän tiesi jo mitä oli tapahtunut.
”Johtajasusi on kuollut.” Lilian sanoi hiljaa.
Tämän kuullessaan paikalle tulleet sudet nostivat kuononsa kohti taivaalle ja ulvoivat viimeisen laulun johtajalle. Lilian yhtyi tähän lauluun suru sydämessään.
Tämä laulu kuului läheisiin kyliinkin ja sai sen hereillä olevat asukkaat tuntemaan itsensä hyvin murheellisiksi, sillä niin voimakas oli susien surulaulu.

Kun sudet lopettivat ulvonnan, muutamat heistä muuntautuivat ihmishahmoihinsa, mukaan lukien Lilianin vanhemmat ja Lilian itse. Myös Fèal muuntautui ihmishahmoonsa.
He kantoivat Lilianin Isoisän ruumiin paikkaan, johon muutkin johtajasudet oli haudattu.
He laskivat varovasti johtajansa syvennykseen ja kasasivat kiviä syvennyksen päälle, jotteivät muut villieläimet pääsisi johtajan ruumiiseen käsiksi.
Tämän jälkeen ihmisiksi muuntautuneet ottivat jälleen suden hahmon ja he virittivät surulaulun vielä kerran. Kun sen viimeisetkin surulliset säkeet oli ulvottu, sudet katosivat metsään yksi toisensa jälkeen, vain Lilian, hänen vanhempansa ja Fèal jäivät paikalle.
He kaikki olivat hyvin hiljaa, sillä raskas oli heidän taakkansa.
”On parasta, että saatamme sinut kotiisi ja vanhempasi saavat jäädä seuraksesi ja suojaksesi.” Fèal sanoi. Sen jälkeen Fèal katosi pimeyteen ja Lilian vanhempineen lähti astelemaan kohti Westwood Cottagea.

Kun he pääsivät mökin pihalle, he muuntautuivat ihmishahmoihinsa ja kävelivät hiljaisuuden vallitessa mökkiin sisälle.
Lilian Juoksi suoraan yläkertaan ja omaan huoneeseen, paiskaten oven perässään kiinni. Sen jälkeen hän heittäytyi sängylle ja kyyneleet saivat vallan.
Lilian itki. Hän itki niin kauan, että nukahti itkuunsa ja vaipui jälleen levottomaan uneen.

Hän näki unta, että oli jälleen aukiolla kiven vieressä, mutta hän ei ollut yksin. Aukiolla seisoi joku. Joku joka oli pitkä ja hoikka. Joku jolla oli hopeanvalkoiset hiukset pippurinmustat silmät ja tummat kulmakarvat, jotka saivat hänet näyttämään hieman jöröltä.
Se oli…”Isoisä!” Lilian huudahti ja oli niin onnellinen. Hän ei ollutkaan kuollut. Lilian juoksi isoisänsä luokse ja halasi tätä. Isoisä vastasi halaukseen.
”Luulin, että sinä kuolit.” Lilian sanoi ja katsoi isoisänsä vakaviin kasvoihin.
”Niin kuolinkin, mutta viivyn täällä vielä tämän hetken.” Isoisä sanoi hiljaa.
Lilian vetäytyi kauemmaksi isoisästään, katsoen suoraan tämän silmiin. Lilian tunsi kyyneleiden kihoavan taas silmiinsä. ”Miksi teet näin?” Lilian kysyi.
”Koska tahdoin vielä nähdä sinut ennen kuin menen.” Isoisä sanoi. ”Muistathan hakea kirjan?” Hän kysyi vielä.
”Muistan.” Lilian sanoi kyynelten valuessa pitkin poskia.
Isoisä kaappasi Lilianin syliinsä ja halasi tätä, niin kuin silloin joskus, kun Lilian oli ollut vielä pikkutyttö.
Isoisän silmäkulmassa kimmelsi jotakin, jonka hän pyyhkäisi nopeasti pois.
Juuri ennen kuin Lilian heräsi, hän kuuli kun isoisä sanoi hiljaa. ”Olet minulle rakas.”

Lilianin posket olivat kosteat kyynelistä ja silmät olivat itkusta turvonneet. Mutta hän tunsi olonsa paremmaksi, sillä hän tiesi nyt, että isoisällä oli hyvä olla. Vielä hereillä ollessaankin hän oli kuulevinaan jostain hyvin kaukaa isoisän tumman äänen. ”Olen aina lähelläsi.” Se sai Lilianin tuntemaan itsensä, vieläkin paremmaksi.
Hän painoi päänsä tyynylle ja nukahti rauhalliseen uneen ja vielä unen horteessakin, hän oli kuulevinaan sanat ”Olen sinun sydämessäsi.”
Lilian nukkui pitkälle seuraavaan päivään asti unia näkemättä.
Herätessään hän tunsi itsensä iloisemmaksi, kuin painava taakka olisi nostettu pois hänen harteiltaan.

Lilian laskeutui portaat alas ja meni olohuoneeseen, jossa hänen vanhempansa olivat.
He, Catherine ja Daniel istuivat sohvalla, ja katsahtivat ovelle, kuullessaan Lilianin tulevan.
Lilian katsoi vanhempiensa vakavia kasvoja. Catherinekin oli itkenyt, siitä kertoivat kyynelten jättämät juovat hänen poskillaan.
”Äiti, Isä.” Lilian sanoi hiljaa. ”Isoisä ilmaantui uneeni ja hän kertoi kaiken olevan hyvin.”
Catherine katsoi tyttäreensä pippurinmustilla silmillään, kuin ei olisi uskonut kuulemaansa, mutta pian hänen katseensa kirkastui ja vaisu hymy nousi hänen huulilleen.
Catherinenkin hiukset olivat sysimustat ja valuivat välkehtivinä laineina pitkin olkapäitä. Tosin hiuksiin oli jo tullut harmaita raitoja iän myötä, mutta se sai hänen hiuksensa näyttämään kauniilta.
”Meidän pitää kutsua lauma koolle tänä yönä.” Lilian sanoi. ”Sillä minä lähden hammasvuorille ja Joachimille pitää järjestää muuta puuhaa, niin ettei hän ehdi perääni.”
Catherine ja Daniel nyökkäsivät.
Tämän jälkeen Lilian halasi vanhempiaan.
”Minulla on ollut ikävä teitä.” Hän sanoi. ”Ja minulla on yhä ikävä isoisää.”

Siinä he istuivat pitkän aikaa sohvalla jutellen keskenään. Lilian kertoi omasta elämästään vanhemmilleen ja hänen vanhempansa kertoivat omat tarinansa Lilianille.

Yavanna kirjoitti:

~ NELJÄS LUKU ~
KIELLETTYJEN LOITSUJEN KIRJA


Lilian heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hän nousi istumaan ja venytteli. Lilian muisti illan tapahtumat ja sen oudon todentuntuisen unen, jonka oli nähnyt, pyörryttyään portaissa.
’Minun on autettava Joachimia.’ Lilian ajatteli. ’Hän on syytön, se varjo tai mikä lie se onkin, on saatava jotenkin pois hänen kimpustaan.’
Näitä miettiessään hän oli noussut ylös vuoteeltaan ja pukeutunut.
Lilian meni alas keittiöön, missä Bob ja Emma jo olivat, myös Isoisä istui pöydän ääressä jutellen heidän kanssaan. Hän oli kai tullut yöllä. Keskustelu taukosi Lilianin astuttua keittiöön.
Emma nousi ylös laittaakseen Lilianille kahvia ja paahtoleipää. ”Istu vain Emma, minä laitan itse aamiaiseni.” Lilian sanoi ja hymyili Emmalle. ”Mistäs te keskustelitte?” Lilian kysyi kääntyen isoisänsä puoleen.
”Sinun eilisiltaisesta pyörtymisestäsi.” Isoisä vastasi.
”Pyörryttyäni minä näin oudon todentuntuista unta.” Lilian sanoi.
Hän kertoi unen alusta loppuun asti, isoisän tehdessä välillä tarkentavia kysymyksiä. Sitten isoisä oli pitkään vaiti, hän mietti. Hänen kasvoillaan oli vakava ja huolestunut ilme.
”Hän näytti sinulle, kuinka hän muuttui sellaiseksi kuin on…” Isoisä sanoi puoliääneen.
”Niin ja minä uskon, että hän on syytön.” Lilian sanoi.
”Miksi niin uskot?” Isoisä kysyi.
”Koska näin miten, jokin musta kävi hänen kimppuunsa ja asettui häneen ja kun hän muuttui sudeksi, oli hänen muutoksensa tuskallinen niin kuin meillä muillakin.” Lilian sanoi. ”Tai siltä se ainakin näytti, sillä hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän kouristeli samalla tavoin kuin minäkin ensimmäisen muutoksen aikaan.”
”Mutta mistä se jokin on lähtöisin?” Isoisä sanoi.
”Muistan, että unessani puhuttiin eräästä Druidista, joka oli lukenut Kiellettyjen Loitsujen Kirjaa ja oli sittemmin kadonnut tai tuhottu, eivätkä muut Druidit enää halunneet puhua hänestä, koska hän oli kai jotenkin mennyt Druidien mielestä väärään suuntaan, lukiessaan Kiellettyjen Loitsujen Kirjan pimeitä oppeja.” Lilian sanoi ja kysyi sitten. ”Miten sen varjon saisi pois Joachimin kimpusta?”
”Minä en sitä osaa sanoa, mutta ehkäpä Fèal osaisi meitä auttaa.” Isoisä sanoi mietteliäänä. ”Mutta toisaalta Joachim on ollut liian kauan tuon varjon vallassa, joten siitä eroon pääseminen ei ole helppoa.”
”Entä jos Kiellettyjen Loitsujen Kirja löytyisi? Voisiko siitä olla apua?” Lilian pohti ääneen. ”Siitä pahuksen kirjastahan kaikki oikeastaan alkoi.”
”Meidän on parasta painua Westwood Cottageen, sieltä käsin on helppo saada yhteys Féaliin.” Isoisä sanoi.
”Hyvä.” Lilian sanoi.
”Voi kuitenkin olla vaikeata saada tuo varjo pois Joachimin kimpusta, sillä hän on ollut sen alaisena aivan liian kauan.” Isoisä sanoi.
He olivat keskustellessaan saaneet aamiaisensa syötyä ja Emma oli alkanut keräilemään tavaroita pois pöydältä.
”Olisi parasta mennä jo tänään mökille.” Isoisä sanoi.
Lilian nyökkäsi ja nousi pöydästä. Iso isä nousi myös pöydästä ja he molemmat kiiruhtivat autolle.
Pian he olivat matkalla kohti Westwood Cottagea. He eivät juuri keskustelleet asiasta matkalla, sillä kummallakin oli paljon ajateltavaa.

Oli jo melkein yö, kun he pääsivät perille. Lilian parkkeerasi auton pihalle ja he kumpikin nousivat autosta ja venyttelivät pitkän matkan aikana puutuneita jäseniään. Sen jälkeen he suuntasivat kohti metsän reunaa jossa usva pyörteili puunrunkojen ympärillä.
Metsän reunaan päästessään he olivat jo muuttuneet susiksi.
He juoksivat halki usvaisen metsän, kunnes saapuivat aukiolle. Lilianin isoisä asteli kivelle. Hän seisoi kivellä hetken vaiti ja katseli metsän reunaa, jossa ohut usva yhä pyörteili puiden lomassa. Sitten hän nosti kuononsa kohti taivasta ja aloitti kutsunsa. Ääni tuntui paisuvan ja se kiiri lähimpiin kyliin asti herätellen niiden asukkaita unestaan.
Jonkin ajan päästä hän lopetti ulvonnan ja katsoi taas metsänreunaa. Ensin siellä ei näkynyt muuta kuin usvaa, mutta sitten usvasta astui esille lumenvalkea susi, Fèal.
Fèal asteli aukiolle äänettömin askelin, hohtaen himmeästi kuin usva.
”Kutsuit minua.” Hän sanoi ja katsoi Isoisää.
”Niin.” Isoisä vastasi ja laskeutui alas kiveltä. ”Tarvitsemme neuvojasi, löytääksemme Kiellettyjen Loitsujen Kirjan.” Hän sanoi astellessaan lähemmäksi Fèalia.
”Se on tuhottu.” Fèal sanoi.
”Niin sinä sanot.” Lilian puuttui puheeseen. ”Mutta luulen, ettet puhu totta.”
”Oli kirja tuhottu eli ei, niin silti en siitä puhuisi, saati sitten kertoisi sen olinpaikkaa, koska se saa vain pahaa aikaan joutuessaan vääriin käsiin.” Fèal sanoi. ”Olen ollut todistamassa sen aikaan saannoksia ja kuinka se tuhosi erään harhaan joutuneen Druidin.”
”Tiedän.” Lilian vastasi. ”Gûrthá näytti minulle sen yön jolloin hän joutui varjon alistamaksi.”
Fèalin kulmat kohosi ja hän katsoi tarkkaan Liliania. ”Näytti. Milloin?” Hän kysyi.
”Viimeyönä, kun pyörryin kartanomme portaissa.” Lilian vastasi. ”Joachim on syytön ja nyt varjon alistama, hän toimii sen käskyjen mukaan.”
”Joachim on ollut jo liian kauan sen vallassa.” Fèal sanoi. ”Jos saamme varjon tuhottua, Joachim saattaa kuolla.”
”Niin, mutta ehkä hänkin haluaa rauhan.” Lilian sanoi.
”Käyn hakemassa tuon kirjan itse, jos kerrot sen sijainnin.” Isoisä sanoi ja lisäsi. ”Tuosta kirjasta kaikki on lähtöisin ja siihen kaiken pitää päättyäkin.”
”Olen edelleenkin toista mieltä.” Fèal sanoi. ”Mutta jos todellakin saatte varjon tuhottua, on kirjakin tuhottava, jottei se joudu enää koskaan vääriin käsiin.”
”Voit luottaa siihen, että tuhoan kirjan heti kun varjo tai mikä ikinä onkin Joachimin kimpussa, on poissa.” Iso isä sanoi.
”Mene siis Fang Mountainiin (Hammas Vuorelle) ja etsi sen luolista.” Fèal sanoi.
Tämän sanottuaan Fèal asteli takaisin metsään ja katosi usvan sekaan, kuin olisi itsekin ollut pelkkää usvaa.
Lilian oli poistumassa isoisänsä kanssa metsään, kun usvan seasta hyökkäsi jotain mustaa niin nopeasti ja niin voimallisesti, että isoisä lensi päin kiveä ja jäi sen juureen makaamaan, kiveen oli jäänyt punainen juova, siihen mihin isoisä oli lentänyt ja valahtanut alas.
Lilian ehti mikä heidän kimppuunsa oli hyökännyt ja huusi: ”JOACHIM EI!!”
Mutta liian myöhäistä, tämä oli jo puolitajuttoman Isoisän kimpussa. Joachim, vai olikohan se nyt enemmänkin tuo varjo, Gûrthá, repi ja raateli maassa makaavaa puolustuskyvytöntä sutta. Yhtä pian, kuin Joachim oli tullut, yhtä nopeasti hän katosi takaisin metsään, jättäen vertavaluvan suden makaamaan kiven viereen.
Lilian seisoi typertyneenä paikallaan hetken enne kuin meni isoisänsä luokse.
”Isoisä.” Lilian kuiskasi hiljaa, melkein itkien.
”Lilian…” Kuului Isoisän ääni hiljaa. ”Hae… sinä… se… kirja…Minä…en… pysty…” Sitten oli aivan hiljaista.
”EIEIEI!! Sinä et saa kuolla!!” Lilian huusi, kamppaillen itkua vastaan.
Susi, joka makasi maassa, alkoi hiljalleen muuttua ihmiseksi. Pian se oli kokonaan muuttunut iäkkääksi mieheksi, jonka kaula oli revelty auki.
Lilian nosti kuononsa kohti taivasta ja ulvoi sinne tuskansa ja surunsa. Hän itki ja hänen ulvontansa kiiri ympäri metsää ja herätti taas kyläläiset.
Pian aukiolle ilmestyi susia ja myös Fèal palasi takaisin näyttäen hyvin murheelliselta. Hän tiesi jo mitä oli tapahtunut.
”Johtajasusi on kuollut.” Lilian sanoi hiljaa.
Tämän kuullessaan paikalle tulleet sudet nostivat kuononsa kohti taivaalle ja ulvoivat viimeisen laulun johtajalle. Lilian yhtyi tähän lauluun suru sydämessään.
Tämä laulu kuului läheisiin kyliinkin ja sai sen hereillä olevat asukkaat tuntemaan itsensä hyvin murheellisiksi, sillä niin voimakas oli susien surulaulu.

Kun sudet lopettivat ulvonnan, muutamat heistä muuntautuivat ihmishahmoihinsa, mukaan lukien Lilianin vanhemmat ja Lilian itse. Myös Fèal muuntautui ihmishahmoonsa.
He kantoivat Lilianin Isoisän ruumiin paikkaan, johon muutkin johtajasudet oli haudattu.
He laskivat varovasti johtajansa syvennykseen ja kasasivat kiviä syvennyksen päälle, jotteivät muut villieläimet pääsisi johtajan ruumiiseen käsiksi.
Tämän jälkeen ihmisiksi muuntautuneet ottivat jälleen suden hahmon ja he virittivät surulaulun vielä kerran. Kun sen viimeisetkin surulliset säkeet oli ulvottu, sudet katosivat metsään yksi toisensa jälkeen, vain Lilian, hänen vanhempansa ja Fèal jäivät paikalle.
He kaikki olivat hyvin hiljaa, sillä raskas oli heidän taakkansa.
”On parasta, että saatamme sinut kotiisi ja vanhempasi saavat jäädä seuraksesi ja suojaksesi.” Fèal sanoi. Sen jälkeen Fèal katosi pimeyteen ja Lilian vanhempineen lähti astelemaan kohti Westwood Cottagea.

Kun he pääsivät mökin pihalle, he muuntautuivat ihmishahmoihinsa ja kävelivät hiljaisuuden vallitessa mökkiin sisälle.
Lilian Juoksi suoraan yläkertaan ja omaan huoneeseen, paiskaten oven perässään kiinni. Sen jälkeen hän heittäytyi sängylle ja kyyneleet saivat vallan.
Lilian itki. Hän itki niin kauan, että nukahti itkuunsa ja vaipui jälleen levottomaan uneen.

Hän näki unta, että oli jälleen aukiolla kiven vieressä, mutta hän ei ollut yksin. Aukiolla seisoi joku. Joku joka oli pitkä ja hoikka. Joku jolla oli hopeanvalkoiset hiukset pippurinmustat silmät ja tummat kulmakarvat, jotka saivat hänet näyttämään hieman jöröltä.
Se oli…”Isoisä!” Lilian huudahti ja oli niin onnellinen. Hän ei ollutkaan kuollut. Lilian juoksi isoisänsä luokse ja halasi tätä. Isoisä vastasi halaukseen.
”Luulin, että sinä kuolit.” Lilian sanoi ja katsoi isoisänsä vakaviin kasvoihin.
”Niin kuolinkin, mutta viivyn täällä vielä tämän hetken.” Isoisä sanoi hiljaa.
Lilian vetäytyi kauemmaksi isoisästään, katsoen suoraan tämän silmiin. Lilian tunsi kyyneleiden kihoavan taas silmiinsä. ”Miksi teet näin?” Lilian kysyi.
”Koska tahdoin vielä nähdä sinut ennen kuin menen.” Isoisä sanoi. ”Muistathan hakea kirjan?” Hän kysyi vielä.
”Muistan.” Lilian sanoi kyynelten valuessa pitkin poskia.
Isoisä kaappasi Lilianin syliinsä ja halasi tätä, niin kuin silloin joskus, kun Lilian oli ollut vielä pikkutyttö.
Isoisän silmäkulmassa kimmelsi jotakin, jonka hän pyyhkäisi nopeasti pois.
Juuri ennen kuin Lilian heräsi, hän kuuli kun isoisä sanoi hiljaa. ”Olet minulle rakas.”

Lilianin posket olivat kosteat kyynelistä ja silmät olivat itkusta turvonneet. Mutta hän tunsi olonsa paremmaksi, sillä hän tiesi nyt, että isoisällä oli hyvä olla. Vielä hereillä ollessaankin hän oli kuulevinaan jostain hyvin kaukaa isoisän tumman äänen. ”Olen aina lähelläsi.” Se sai Lilianin tuntemaan itsensä, vieläkin paremmaksi.
Hän painoi päänsä tyynylle ja nukahti rauhalliseen uneen ja vielä unen horteessakin, hän oli kuulevinaan sanat ”Olen sinun sydämessäsi.”
Lilian nukkui pitkälle seuraavaan päivään asti unia näkemättä.
Herätessään hän tunsi itsensä iloisemmaksi, kuin painava taakka olisi nostettu pois hänen harteiltaan.

Lilian laskeutui portaat alas ja meni olohuoneeseen, jossa hänen vanhempansa olivat.
He, Catherine ja Daniel istuivat sohvalla, ja katsahtivat ovelle, kuullessaan Lilianin tulevan.
Lilian katsoi vanhempiensa vakavia kasvoja. Catherinekin oli itkenyt, siitä kertoivat kyynelten jättämät juovat hänen poskillaan.
”Äiti, Isä.” Lilian sanoi hiljaa. ”Isoisä ilmaantui uneeni ja hän kertoi kaiken olevan hyvin.”
Catherine katsoi tyttäreensä pippurinmustilla silmillään, kuin ei olisi uskonut kuulemaansa, mutta pian hänen katseensa kirkastui ja vaisu hymy nousi hänen huulilleen.
Catherinenkin hiukset olivat sysimustat ja valuivat välkehtivinä laineina pitkin olkapäitä. Tosin hiuksiin oli jo tullut harmaita raitoja iän myötä, mutta se sai hänen hiuksensa näyttämään kauniilta.
”Meidän pitää kutsua lauma koolle tänä yönä.” Lilian sanoi. ”Sillä minä lähden hammasvuorille ja Joachimille pitää järjestää muuta puuhaa, niin ettei hän ehdi perääni.”
Catherine ja Daniel nyökkäsivät.
Tämän jälkeen Lilian halasi vanhempiaan.
”Minulla on ollut ikävä teitä.” Hän sanoi. ”Ja minulla on yhä ikävä isoisää.”

Siinä he istuivat pitkän aikaa sohvalla jutellen keskenään. Lilian kertoi omasta elämästään vanhemmilleen ja hänen vanhempansa kertoivat omat tarinansa Lilianille.

Lue lisää

~ VIIDES LUKU~
KIRJAA ETSIMÄSSÄ


Kun yö saapui, Lilian lähti vanhempiensa kanssa Withe Stonen aukiolle. He muuntautuivat susihahmoihinsa ja juoksivat yksi toisensa jälkeen metsään. Pian he saapuivat aukiolle ja Lilian juoksi kivelle, nosti kuononsa kohti taivasta ja aloitti kutsu huudon, joka kiiri ympäri metsää herätellen jälleen päiväeläimet ja säikyttäen linnut lentoon oksiltaan.
Jonkin ajan kuluttua metsästä alkoi tulla susia, tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes koko lauma oli koossa. Lilian antoi laumalle ohjeita siltä varalta, että sudenhahmoinen Joachim sattuisi ilmestymään paikalle, minkä jälkeen hän itse asteli alas kiveltä.
Hän asteli hiljalleen läpi alakuloisen oloisen lauman ja vasta metsän reunassa hän pyrähti juoksuun, suunnaten kulkunsa kohti vuoria.

Lilian kulki syvälle Withe Stonen metsään, suuntanaan Fang Mountain.
Hän kulki niin pitkälle, että metsä alkoi muuttua harvemmaksi ja maa kohota.
Mitä lähemmäksi vuoria hän pääsi, sitä vaikeakulkuisemmaksi maasto kävi ja puita oli tuskin lainkaan.
Maa alkoi olla jo melkoisen kivikkoista ja vain siellä täällä kasvoi ruohotupsuja tai pieniä pensaita.
Vaikka maasto oli muuttunut hankalaksi ja paikoin vaaralliseksikin, Lilian jatkoi matkaansa.
Hän pysähtyi vain pieneksi hetkeksi hengähtämään, katsellen samalla ympärilleen löytääkseen jotakin, mikä kävisi polusta.
Samalla Lilian tuli katsoneeksi taakseen, hän näki Withe Stonen metsän levittäytyvän vehreänä ja jostain kaukaa kantautui susien ulvonta, joka ikään kuin kannusti Liliania jatkamaan eteenpäin.
Pian hän kuitenkin jatkoi kulkuaan kivikkoisessa maastossa, löydettyään melkein umpeenkasvaneen poluntapaisen.
Aamu oli jo alkanut sarastaa ja hienoinen usva leijui kivimuodostelmien ympärillä, kun Lilian huomasi saapuneensa jonkinlaiseen solaan tai kanjoniin. Hän jatkoi matkaansa ja tähyili samalla seinämiä, löytääkseen luolan sisään käynnin.
Lilian kulki syvälle solaan, jonka seinämät kohosivat jyrkkinä ja alkoivat hiljalleen taipua kuin holviksi estäen päivänvalon pääsyn solaan.
Pian Lilian kulki aivan pilkkopimeässä, mutta oli onneksi edelleenkin susihahmossaan ja käytti hyväkseen pimeän näköään.
Kun hän kulki erään kohdan ohi, hän oli huomaavinaan jonkin, joka muistutti luolaa. Lilian palasi takaisin sille kohdalle ja meni tutkimaan sitä paremmin. Siellä tosiaan oli luola tai sen tapainen.
Lilian asteli luolaan, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Seinämät hohtivat himmeästi, niissä oli fosforia tai jotakin muuta fosforin kaltaista itsevalaisevaa mineraalia. Lilian asteli syvemmälle luolaan ja katseli ympärilleen, nähdäkseen vain pimeää ja fosforin himmeän hehkun seinämissä.
Hän oli omasta mielestään kulkenut loputtoman pitkältä tuntuvan ajan, kun hän viimeinkin huomasi hieman kirkkaampaa valoa edessään.
Lilian jatkoi eteenpäin nopeammin ja pian hän saapui avarampaan luolaan, jonka katossa oli aukko, josta pääsi päivänvaloa sisälle.
Valonsäde osui suoraan kivimuodostelmaan, jonka päällä oli suuri musta nahkapäällysteinen esine. Lilian muuntautui ihmishahmoonsa ja meni kivimuodostelmalle.
Lähempää katsottuna nahkapäällysteinen esine osoittautui suureksi vanhaksi kirjaksi, joka muistutti puoliksi nahkaista kansiota.
Kansien välistä purusi irtonaisia pergamentteja, jotka näyttivät pahoin kärsineiltä.
Lilian siveli varoen kirjan mustaa nahkaista kantta, jossa oli viisi sakaraista tähteä tai viisikulmiota muistuttava kuvio ja jonka jokaisen kulman kohdalle oli kirjoitettu, jotakin riimuilla ja kirjoituksen vieressä oli jokin merkki.
Näiden merkitystä hän ei tiennyt.
’Ehkä Fèal osaa neuvoa paremmin.’ Hän mietti ja avasi kirjan varovaisesti.
Ensimmäiselle pergamenttiliuskalle oli piirretty tyylitelty sudenpää.
Lilian siirsi pergamenttiliuskan toisensa jälkeen varovaisesti sivuun.
Useimmat näistä olivat täynnä riimukirjoitusta. Toisiin oli kirjoitettu tiheään, kauniilla ja siistillä käsialalla tekstiä, jonka kieltä Lilian ei tiennyt, mutta joka tuntui hänestä tavattoman tutulta.
Lilian oli jo ehtinyt kirjan siihen osaan, joka oli nidottu, kun hän eräällä sivulla näki tutunoloisen kuvan.
Kuva esitti ihmistä, joka näytti olevan tuskissaan. ’Onpa tutun oloista.’ Lilian mietti ja katsoi seuraavaa kuvaa, jossa olikin jo susi.
’Tämän arvasin, mutta miksi minusta tuntuu, että tästä puuttuu vielä jotakin.’
Hän selasi kirjaa eteenpäin.
Eräällä sivulla oli kuva, joka kiinnitti Lilianin huomion. Hän katsoi kuvaa, joka esitti ihmistä, jonka takana oli jotakin mustaa. Lilian oli näkevinään, että mustalla olennolla oli ihmismäiset piirteet, vaikka ihminen se ei ollut. Kuvan alla oli kirjoitus, Lilian tunnisti vain yhden sanan tekstistä ja se sana oli Gûrthá, kuolema.
”Tässä siis on kaiken pahan alku ja juuri.” Lilian mutisi hiljaa. Hän jatkoi kirjan selaamista, mutta mitään muuta Gûrtháan liittyvää hän ei enää löytänyt.
Pian hän sulki kirjan ja alkoi miettiä sitä, kuinka saisi sen kuljetettua ehjänä aukiolle asti. Osa sivuistahan ei ollut edes kiinnitetty mitenkään, joten ne saattaisivat helposti tippua.
Äkkiä jokin sai Lilianin havahtumaan mietteistään. Hän kääntyi katsomaan käytävään josta oli tullut. Ei mitään, paitsi pimeää.
’Mielikuvitukseni taisi tehdä tepposet.’ Lilian ajatteli.
Hän haravoi katseellaan luolaa, löytääkseen jotakin, josta olisi apua kirjan kuljetuksessa. Pian hän äkkäsi jotakin luolan nurkassa.
Lilian meni lähemmäksi tarkastelemaan löydöstään ja toivoi, että se osoittautuisi hyödylliseksi.
Tarkastellen nyt löydöstään lähempää, hän havaitsi sen kangasmytyksi, joka ulkonäöstään päätellen oli maannut luolan perällä jo iät ja ajat.
Lilian otti kankaan käsiinsä ja silloin hän näki mikä se oikeastaan oli.
Se oli iänvanha kaapu, joka oli repeillyt pahasti, niin kuin joku tai jokin olisi sitä kiukuissaan repinyt.
Lilian oli kuitenkin mielissään tästä rievusta vaikka se olikin melkein riekaleina. Siihen hän voisi kirjan kääriä, kunhan kangas vain ei olisi niin lahoa, ettei se kestäisikään kirjan painoa.
Lilian kääri kirjan kankaaseen niin hyvin kuin taisi ja solmi kankaan reunat yhteen niin, että sitä pystyi nyt kantamaan.
Tämän jälkeen Lilian muuntautui taas susihahmoonsa, nappasi nyytin suuhunsa ja lähti tassuttamaan käytävää pitkin takaisin ulos.
Hän ei ehtinyt montaakaan askelta ottaa kun hän näki pimeässä käytävässä kaksi punaisena hehkuvaa pistettä. ’Joachim!’ Oli Lilianin ensimmäinen ajatus. ’En saa antaa kirjaa hänelle.’ Hän ajatteli ja yritti keksiä kuinka pääsisi Joachimin ohitse.
’Yritänkö rynnäkköä vai painunko takaisin luolaan?’ Lilian mietti ja päätyi lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä hän yritti varjella kirjaa, koska sitä vielä tarvittaisiin ennen sen lopullista tuhoamista.
Hän siis peruutti takaisin luolaan ja ohi korokkeen, jolla kirja oli ollut aina peräseinälle saakka.
Lilian aikoi peruuttaa niin paljon, että olisi aivan takaseinässä kiinni, mutta kun hän oli jo tovin kävellyt takaperin, hän alkoi jo ihmetellä, miksi takaseinä ei tullutkaan vastaan.
Hän oli joutunut toiseen käytävään. Lilian päätti varmuuden vuoksi peruuttaa vielä vähän ja astui siis vielä muutaman askeleen taaksepäin ja saman tien hänen takatassunsa osuivat johonkin liukkaaseen ja alaspäin viettävään kohtaan, sillä seurauksella, että hän alkoi luisua alaspäin vauhdilla.
’Mitä ihmettä!!’ Lilian huudahti mielessään ja toivoi, että nyytti säilyisi ehjänä.
Hän yritti tarrautua kynsillä kiinni, mutta pinta oli kova ja liukas, niin ettei siitä saanut minkäänlaista otetta.
Lilianista tuntui, ettei mokoma liukumäki ikinä loppuisi, kun äkkiä "liukumäki" päättyi ja hän oli hetken ilmassa, ennen kuin lensi takaperin pehmeään lehtikasaan, josta kierähti alas.
Lilian oli iloissaan, sillä hän näki päivä valoa, mikä kerto hänen päässeen ulos.
Hän lähti tyytyväisenä tallustelemaan pitkin alaspäin viettävää polkua nyytti hampaissaan.
Tämä polku oli helppokulkuisempi, kuin se jota pitkin Lilian oli tullut.
Kivikko tuntui loppuvan paljon nopeammin kuin, mitä se oli ollut luolalle tultaessa.
Nyt edessä oli alaspäin viettävä ruohottunut rinne ja jossain kaukana näkyi metsänreuna. Lilian jatkoi matkaansa, tallustellen varovaisesti viettävää rinnettä pitkin, jottei olisi liukastunut ja kaatunut.
Kun maa alkoi olla tasaisempaa, eikä viettänyt enää niin paljoa, hän kiristi tahtiaan ja lähestyi nyt nopeammin metsän reunaa.

Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi päästyään suurien puiden varjoon. Jossain kaukana sirkutti lintuparvi ja leppeä tuuli kahisutti oksia. Kylmän luolan ja liukumatkan jälkeen metsä tuntui ihanan lämpimältä ja siitä tyytyväisenä Lilian lönkytti eteenpäin, kuunnellen lintujen iloista luritusta.

Päivä oli jo pitkällä, kun Lilian saapui tutumpaan osaan metsää. Hän tiesi, että oli kiire ja hän vaihtoi lönkyttelyn juoksuun.
Jostain kaukaa hänen takaansa kuului pitkä surullinen ulvonta, joka sai linnut nousemaan siivilleen ja sirkuttamaan kuin henkensä hädässä.
Samassa alkoi pimetä, niin kuin aurinko olisi kiiruhtanut laskemaan nopeammin.
Lilian juoksi nyt täyttä vauhtia, sillä nyt hän tiesi, Joachimin tai oikeammin tuon pahuuden olennon olevan tulossa.
Tuntui kuin koko metsä olisi kirkunut pelosta, sillä kaikki linnut lehahtivat oksiltaan sirkuttaen tai rääkyen. Ja jokainen nisäkäs pienestä suureen pakenivat, mikä minnekin tai piiloutuivat.
Jopa ihmiset kylissään tunsivat outoa pelkoa. He painuivat kiireenvilkkaa koteihinsa ja lukitsivat ovet ja ikkunat.
Pelko sai Lilianin karvat pystyyn, mutta hän yritti pitää itsensä koossa niin kauan, että pääsisi White Stonen aukiolle.
Hän juoksi niin lujaa kuin tassuistaan pääsi ja toivoi, ettei tiputtaisi nyyttiä.



~ KUUDES LUKU ~
VIERAILIJA RAJAN TAKAA JA KAIKEN PÄÄTÖS


Oli jo pilkkopimeää, kun hän pääsi aukiolle. Fèal oli saapunut paikalle, samoin Lilianin vanhemmat.
Lilian ojensi nyytin Fèalille, joka otti sen vastaan varovasti.
Hän avasi nyytin ja siirsi kankaat sivuun varovasti.
Hän hiveli varovasti kirjan nahkaista iän kuluttamaa ja patinoimaa pintaa ja alkoi sitten selata sitä.
Kaikki olivat vaiti ja odottivat.
Tuntui kestävän ikuisuus, ennen kuin Fèal nosti katseensa kirjasta.
”Täällä on yksi loitsu, joka auttaa, mutta me tarvitsisimme yhden jossa virtaa vahvana druidien veri.” Hän sanoi. ”Tarvitsisimme Williamin, sillä hänessä Druidien veri on väkevin.”
”Mutta kuinka?” Lilian kysyi. ”Hänhän on kuollut.”
”Minun on kutsuttava hänet rajan takaa.” Fèal vastasi ja alkoi mumista jotakin muinaisella Druidien kielellä.
He katselivat hiljaa paikallaan, kun maasta alkoi äkkiä nousta ohuita usvakiehkuroita. Niitä tuli lisää ja ne tuntuivat muodostavan pitkän hoikan hahmon.
Pian heidän silmiensä edessä seisoi vaalea läpikuultava hahmo, William.
Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, he katsoivat läpikuultavaa miestä, kuin eivät koskaan ennen olisi nähneet moista.
Äkkiä hiljaisuuden rikkoi hyytävä ulina, joka tuntui kiirivän kaikkialla.
”Nyt on aloitettava.” Fèal sanoi. ”Ja muistakaa hän ei saa päästä ringistä tai loitsu ei toimi.”
He asettuivat rinkiin siten, että siitä muodostui viisikanta.
He odottivat hetken hiljaa. Pian metsästä astui suden hahmoinen Joachim, jonka silmät hehkuivat tulipunaisina ja joka astui suoraan ringin keskelle.
Fèal alkoi lukea loitsua kirjasta ja pian susi alkoi muuttua, kunnes se oli taas ihminen, alaston mies jonka kasvoista kuvastui tuska ja kärsimys kaikista niistä vuosista, jotka hän oli joutunut vaeltamaan sutena kirouksen alla.
Fèal jatkoi yhä loitsun lukemista ja Joachim alkoi kouristella ja hän huusi tuskasta, kun jokin musta muodoton jokin irtautui hänestä ja alkoi lähestyä Fèalia.
”Thuetha no!(tänne et pääse!)” Fèal huudahti ja olento perääntyi.
Se alkoi lipua kohti Williamia, joka lausui samat voimalliset sanat, joka sai olennon taas perääntymään.
Olento yritti päästä muihinkin, mutta jokainen huudahti nuo sanat, jotka estivät olentoa valtaamasta heidän ruumistaan.

Kun olento huomasi ettei päässyt heihin käsiksi se yritti päästä taas Joachimin ruumiiseen, mutta hän lausui sanat jotka oli kuullut eikä olento voinut häntä enää vallata.
”Lutha kanan salast leh!(palaa takaisin helvetin liekkeihin)” Fèal sanoi ja otus päästi kirskuvan tuskan huudon.
Sitten he kaikki huusivat yhteen ääneen; ”Lutha kanan salast leh!”
Olento huusi kirskuva huutoaan ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään se muutti muotoaan mustaksi sudeksi ja hyökkäsi.
Siinä silmän räpäyksessä Liliankin oli muuttanut muotoaan, sillä hänen mielessään kaikuivat nyt ennustuksen sanat.

Hän hyökkäsi mustan suden kimppuun, ennen kuin tämä ehti loikata Féalin päälle.
Ennen kuin sudenhahmoinen olento ehti tehdä mitään oli Lilian iskenyt hampaansa syvälle sen kurkkuun.
Lilian huusi yhä uudestaan ja uudestaan mielessään ”Lutha kanan salast leh!”
Se tuntui tehoavan. Mustan suden kurkusta kuului kurluttava ääni ja se nytkähti pari kertaa, ennen kuin jäi velttona makaamaan Lilianin jalkoihin.
Lilian perääntyi ja tunsi samalla muuttuvansa ihmiseksi. Hän katsoi kuollutta sutta, joka muuttui mustaksi usvaksi, jonka tuuli hajotti.
Joachim makasi yhä ringin keskellä ja tuntui hetkessä vanhentuneen. Hän kohottautui istumaan ja katsoi jokaista.
”Kiitos.” Hän sanoi ja äkkiä hän oli kokonaan poissa, oli kuin ringin keskellä ei olisikaan ketään koskaan ollut.
”Tämä on vielä tuhottava.” Fèal sanoi ja hymyili hiljaa, sillä hän tiesi, että kaikki oli nyt ohi ja tuo synkkä aika oli enää, vain paha muisto toisten joukossa.

Taivas ei enää ollut synkän musta vaan kirkas ja sitä täplitti loistavat tähdet ja kuu, joka valaisi maisemaa pehmeästi.
Tuli rätisi ja ilmassa tuoksui savu, nuotion palaessa.
He seisoivat juhlallisena nuotion ympärillä, kun Féal heitti kirjan liekkeihin, jotka tarttuivat siihen ahnaasti.
Pian kirjasta oli jäljellä vain kasa tuhkaa.

”Minun pitää pian lähteä.” William sanoi.
Lilian nyökkäsi vaikka tiesikin, että tulisi ikävöimään häntä aina.
Ennen kuin hän lähti, hän kuiskasi Lilianin korvaan. ”Muista mitä sanoin sinulle.”
Lilian hymyili ja vastasi. ”Muistanhan minä.”
Féal ja William katosivat metsään usvan sekaan, kuin olisivat itsekin olleet usvaa vain.
”Emme näe heitä enää, mutta ehkä sitten, kun oma aikamme koittaa ja siirrymme rajan toiselle puolelle, näemme heidät taas.” Catherine sanoi ja pyyhkäisi jotain kimmeltävää silmänurkastaan.
”Kukaties.” Lilian vastasi ja he menivät mökille.

THE END