Olen ollut ongelmasyöjä kymmenisen vuotta. Nyt oon 25 vuotias. Ties kuinka monelle terapeutille ja lääkärille olen ongelmastani puhunut... Syön mielialalääkkeitä kuudetta vuotta. Välissä oli tauko kun odotin lastani, mutta ongelmat kasvoivat päässäni ylitsepääsemättömiksi, joten vaihdoin imettämisen lääkkeisiin poikani ollessa 5kk. Itseni takia nöyrryn jatkuvasti puhumaan avoimesti kaikista tunteistani yhä uudelle terapeutille. Siksi en jaksa niistä enää täällä kirjoitella, mutta sanon että ongelmani ydin on naiseus itse. Biologinen naiseus, naisten vaivat, naiseuden "muotti", media, yhteiskunta... Feministipalstalla olen nyt kirjoitellut kuukauden ajatuksistani.
Tältä palstalta paistaa mieletön epätoivo. Ihan kuin kaikki möyrisivät paksun täkin alla yhä uudelleen samaa reittiä toistaen, löytämättä ulospääsyä, vaikka täkkiä nostamalla näkisi YMPÄRILLEEN, ylipäätään NÄKISI. Itse opiskelin naiseuden naistenlehdistä. En kokenut saavani tarpeeksi lämpöä vanhemmiltani. Vartalostani tuli väline, jonka avulla saisin hyväksyntää. Aloin laihduttaa, aloin ahmia, aloin inhota vartaloani ja ahdistuin. Ja yritin taas laihduttaa. Varmasti niin tuttua monelle! Nykyään inhoan enää rintojani, jotka senkun kasvoivat lapsen saatuani (70D)ja ovat painavat. Välillä, kuten sanoin, inhoan myös naiseuttani. Se on rankin tunne minkä tiedän. Mutta voiton puolella olen, vuosien myötä kaiketi jotain oppinut!
En tiedä, miten hitossa kiteyttäisin oppimani sen pituiseen tekstinpätkään, minkä jaksaisin kirjoittaa ja te lukaista. Yksi asia, minkä olen oppinut kantapään kautta, on, että ainakaan minulle (eikä suurimmalle osalle ongelmasyöjiä) LAIHIKSET EIVÄT SOVI. Jos tietää, että ravintoterapeutti suosittelisi muuttamaan syömisiä, UNOHDA IHAN KAIKKI KUURIT JA ALOITA NIIN KUIN AIOT JATKAA, lopun elämäsi. Arvokkaan elämäsi, joka on kaikki mitä meillä täällä on. KESKITY SIIHEN, MILTÄ TUNTUU. Kun nyt olen itse äiti, tajuan mikä valtava hellyysvarasto mussa on. En ole sitä itseni kanssa saanut kokea! Mutta jotenkin kun luin tekstejänne, tunsin tuon saman valtavan välittämisen kuin omaa lastani kohtaan. Toivoisin, että jaksaisitte pitää itsestänne huolta. Antaa mielenne levätä kaikesta siitä helvetillisestä rumbasta, joka niin helposti imaisee mukaansa. Rauhaa ja tasapainoista oloa varmaan jokainen ihminen hakee läpi elämänsä, eri tavoin. Muistan hetket jolloin mulla on ollut niin paha olla, että oli pakko liikkua, heijata itseään polvia vasten tai ajatella, etä kävelen yössä niin kauan kunnes luhistun. Niinäkin hetkinä tiesin, että jotkut Sankarit ovat selvinneet vieläkin pahemmasta ahdistuksesta hengissä. Ihminen ei ole koskaan liian vanha hellittäväksi pienen vauvan tavoin. Mielessäni otan sut, itseäsi kiduttava nainen, syliini ja silitän vaan, ilman aikaa ja ympäristöä.. TIEDÄN, että kun on syömishäiriön syövereissä, tarvitsee käytännön tukea ja etenemistä hetki kerrallaan. Saattaa kuitenkin auttaa jaksamaan, jos tietää että on saman läpikäyneitä ja elämässään silti eteenpäin päässeitä. Eläkää itseänne varten, itsesänne ja muista välittäen. "Yleisiin" kauneusihanteisiin nojaava elämä on pelkkää isoa, paikallaan junnaavaa valhetta. Sen takana kuultaa elämänmakuinen ELÄMINEN, herääminen, tekeminen, aistiminen, naururypyt, rakkaus!
Tältä palstalta paistaa mieletön epätoivo. Ihan kuin kaikki möyrisivät paksun täkin alla yhä uudelleen samaa reittiä toistaen, löytämättä ulospääsyä, vaikka täkkiä nostamalla näkisi YMPÄRILLEEN, ylipäätään NÄKISI. Itse opiskelin naiseuden naistenlehdistä. En kokenut saavani tarpeeksi lämpöä vanhemmiltani. Vartalostani tuli väline, jonka avulla saisin hyväksyntää. Aloin laihduttaa, aloin ahmia, aloin inhota vartaloani ja ahdistuin. Ja yritin taas laihduttaa. Varmasti niin tuttua monelle! Nykyään inhoan enää rintojani, jotka senkun kasvoivat lapsen saatuani (70D)ja ovat painavat. Välillä, kuten sanoin, inhoan myös naiseuttani. Se on rankin tunne minkä tiedän. Mutta voiton puolella olen, vuosien myötä kaiketi jotain oppinut!
En tiedä, miten hitossa kiteyttäisin oppimani sen pituiseen tekstinpätkään, minkä jaksaisin kirjoittaa ja te lukaista. Yksi asia, minkä olen oppinut kantapään kautta, on, että ainakaan minulle (eikä suurimmalle osalle ongelmasyöjiä) LAIHIKSET EIVÄT SOVI. Jos tietää, että ravintoterapeutti suosittelisi muuttamaan syömisiä, UNOHDA IHAN KAIKKI KUURIT JA ALOITA NIIN KUIN AIOT JATKAA, lopun elämäsi. Arvokkaan elämäsi, joka on kaikki mitä meillä täällä on. KESKITY SIIHEN, MILTÄ TUNTUU. Kun nyt olen itse äiti, tajuan mikä valtava hellyysvarasto mussa on. En ole sitä itseni kanssa saanut kokea! Mutta jotenkin kun luin tekstejänne, tunsin tuon saman valtavan välittämisen kuin omaa lastani kohtaan. Toivoisin, että jaksaisitte pitää itsestänne huolta. Antaa mielenne levätä kaikesta siitä helvetillisestä rumbasta, joka niin helposti imaisee mukaansa. Rauhaa ja tasapainoista oloa varmaan jokainen ihminen hakee läpi elämänsä, eri tavoin. Muistan hetket jolloin mulla on ollut niin paha olla, että oli pakko liikkua, heijata itseään polvia vasten tai ajatella, etä kävelen yössä niin kauan kunnes luhistun. Niinäkin hetkinä tiesin, että jotkut Sankarit ovat selvinneet vieläkin pahemmasta ahdistuksesta hengissä. Ihminen ei ole koskaan liian vanha hellittäväksi pienen vauvan tavoin. Mielessäni otan sut, itseäsi kiduttava nainen, syliini ja silitän vaan, ilman aikaa ja ympäristöä.. TIEDÄN, että kun on syömishäiriön syövereissä, tarvitsee käytännön tukea ja etenemistä hetki kerrallaan. Saattaa kuitenkin auttaa jaksamaan, jos tietää että on saman läpikäyneitä ja elämässään silti eteenpäin päässeitä. Eläkää itseänne varten, itsesänne ja muista välittäen. "Yleisiin" kauneusihanteisiin nojaava elämä on pelkkää isoa, paikallaan junnaavaa valhetta. Sen takana kuultaa elämänmakuinen ELÄMINEN, herääminen, tekeminen, aistiminen, naururypyt, rakkaus!
Vastaukset 2
Vanhimmat
ovat oikeasti takapuolesta.
Lehdissä ne aina toitottaa,että yrittävät mukamas tuottaa positiivista naiskuvaa ja pah!Pikemminkin jokainen lehti on täynnä noita laihdutusohjeita ja sitä miltä pitäisi näyttää.
Toivottavasti löydät tien ongelmastasi ulos..
Olit kirjoittanut valtavan hienosti! Kiitos tekstistäsi! Minullakin joskus tuo samankaltainen paha olo...pakko heijata itseään. Tunnistin Sinusta samoja asioita, kuin itsestänikin. Nyt olen onneksi sairaalahoidossa. Alkoi elämä mennä pisteeseen josta ei enää olisi selvinnyt. Nyt vaan toivon, että saan ja joudun olla sairaalassa tarpeeksi kauan. vasta nyt olen tajunnut, että vanhempieni rakkaus ja tuki sekä hyväksyntä eivät ole minua kasvattaneet. Noita kolmea asiaa minä en ole saanut. Minut on kasvattanut televisio, lehdet, mainonta ja naiskuvani on todella vääristynyt! Nyt tuntuu ihanan tasapainoiselta, kun sitä olen (Taas) alkanut eheyttämään ja erottamaan sen mikä on totta ja mikä on tietokoneella tehtyä. Kun sairastuin anoreksiaan ja 170cm pitkänä painoin 46kg en silti ollut kapea uumainen, iso rintainen, kaunis, pyöreä pakarainen yms. Olin luiseva lapsi. Anoreksia oli vaihe tavanomaisen bulimian seassa.
Pelastakaa vanhemmat lapsenne!