Yksinäisyydessä nimittäin. Minulla on vain yksi ainut ystävä, lepakko - jumalan kiitos, mutta muita läheisiä ihmissuhteita ei ole. Työkavereita näen vain työpaikalla.
Kännykkäni ei pirise tai piipitä viestin tulosta.
Monikaan ei tiedä, että asiani ovat näin huonosti, koska näytän ulospäin aina iloista naamaa.
Olen johtavassa asemassa ja täytyy sanoa työni olevan minulle henkireikä. Siellä minullakin on ihmisiä ympärilläni, toki selväähän on, että jutut ovat pintapuolisia ja liittyvät tavalla tai toisella työhön.
Elämäni on aina (silloinkin kun vanhempani vielä elivät ja veljeni asui suomessa) ollut erittäin yksinäistä. Johtuen varmaankin lesboudestani, koska olen lähtöisin pienestä kaupungista missä ei edes tiedetty homoja? olevankaan. No ei sellaisista asioista siihen aikaan edes uskallettu puhua.
Vietän siis aiken vapaa-aikani yksin AINA.
Seuraa olen yrittänyt etsiä niin täältä netistä kuin ravintoloistakin, mutta ei ole minulle ketään tarkoitettu.
Erittäin ahdistavaa tälläinen elämä - elää ylhäisessä yksinäisyydessä huppeassa ylimmän kerroksen kerrostalossa.
Itsemurha on viime aikoina tullut mieleeni tämän tästä. Yksin ei ole hyvä olla.
Onko ketään muuta joka kärsii näin paljon yksinäisyydestä kuin minä?
Kännykkäni ei pirise tai piipitä viestin tulosta.
Monikaan ei tiedä, että asiani ovat näin huonosti, koska näytän ulospäin aina iloista naamaa.
Olen johtavassa asemassa ja täytyy sanoa työni olevan minulle henkireikä. Siellä minullakin on ihmisiä ympärilläni, toki selväähän on, että jutut ovat pintapuolisia ja liittyvät tavalla tai toisella työhön.
Elämäni on aina (silloinkin kun vanhempani vielä elivät ja veljeni asui suomessa) ollut erittäin yksinäistä. Johtuen varmaankin lesboudestani, koska olen lähtöisin pienestä kaupungista missä ei edes tiedetty homoja? olevankaan. No ei sellaisista asioista siihen aikaan edes uskallettu puhua.
Vietän siis aiken vapaa-aikani yksin AINA.
Seuraa olen yrittänyt etsiä niin täältä netistä kuin ravintoloistakin, mutta ei ole minulle ketään tarkoitettu.
Erittäin ahdistavaa tälläinen elämä - elää ylhäisessä yksinäisyydessä huppeassa ylimmän kerroksen kerrostalossa.
Itsemurha on viime aikoina tullut mieleeni tämän tästä. Yksin ei ole hyvä olla.
Onko ketään muuta joka kärsii näin paljon yksinäisyydestä kuin minä?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Voisin sanoa aivan samat sanat kuin sinäkin. Paitsi että olen mies. Mutta suunnattomasta yksinäisyydestä kärsin minäkin. Joudun keksimällä keksimään kaikenlaista tekemistä itselleni kun ei koskaan ketään seuraa ole.
Viime aikoina on käynyt niin että jos kyytiini on sattunut liftareita olen ollut niin innostunut että kyyditsen heidän aina perille asti että saan jutella ja viimeksi ostin kahdelle venäläiselle (about 20-vuotiaat mies ja nainen) nuorelle hampurilaisateriat ja annoin vielä rahaa mukaan.
On aika lohdutonta kuulla kuinka toisilla on kalenterissa kaikenlaisia perhetapahtumia ja minulla ei koskaan mitään. Kukaan ei ole pyytänyt kummiksi minua vaikka työskentelen kirkossa. Minä en voi tavata ketään ystäväpariskuntaa kun he haluavat tavata aina pareittain, että on sekä emännälle että isännälle juttuseuraa. En kehtaa mennä ilman avecia mihinkään juhliin. Hyvä kun työni pystyn hoitamaan kunnialla.
Ennen istuin tietokoneella vapaaillat mutta nyt olen alkanut kävelemään iltaisin mm. eri paikkakuntien hautausmailla ja jossain kahvilassa saatan käydä mutta usein sielläkin tulee vain paha olo kun näkee pariskuntia.
Kirjoita minulle jos haluat! Näkyyköhän se mun osoite jossakin vai pitäisikö se laittaa tähän tekstiin? Laitan yhden anonyymin osoitteen jota en varsinaisesti käytä mutta voit kirjoittaa siihen:
[email protected]
T: kirkonmies
Elätkö tavallaan kaksoiselämää? Varmasti aika moni ihminen on sisimmässään yksinäinen. Yksinäinen siitäkin huolimatta, että ympärillä on ihmisiä, jopa oma perhe.
Ihmisen yksinäisyys taitaa olla tunne, joka johtuu enemmän yhteyden kokemisen puutteesta muihin ihmisiin kuin fyysisestä yksinolosta. Sinä kyllä kirjoitit viettäväsi vapaa-aikasi konkreettisesti yksin, mutta siitäkin huolimatta tulee mieleen, että on vaikeampi löytää se yhteys ihmisiin kuin löytää joku ihminen istumaan sohvalleen. Olenko ihan väärässä?
itsaria ajattele.
Mielestäni jokaiselle on sopiva kumppani jossain.
Nuorempana minäkin aika erakko olin ja olin täysin varma, ettei kukaan koskaan ikinä alkaisi
mun kaa mitään...olin melkosen ujo ja puhumaton.
Hurjimpia jutskia oli, kun ilkesin yksistään mennä jonnekkin kahvilaan 80-luvun alussa. Taisinpa kerran jopa käydäkkin.
Ekasta duunipaikasta sain pari kaveria jotka sitten pyysivät mua mukaan. Oltiin jotain alle 20vuotiaita. Mitä vanhemmaks tulee, sen huonommin työkavereitten kans tulee ystävystyttyä.
No nämä kaksi muuttivat kauaksi ja sitten oltiin taas ihan yksin.
Hain alkosta pullon ja ajattelin, että nytpä menen yksin ravintolaan. Sielä oli ihan kivaa ja tutustuin yhteen hetskunaiseen, jonka kanssa sitten käytiin kahveellaa parantamassa maailmaa aina sillointällöin.
No sitten kuulin, että Helsinkissä olis semmonen ravintola...kauanpa kesti , ennenkö sinne uskalsin mennä.Taisin korttelin kolmisen kertaa kiertää.
Ja melkosta kyräilyä olikin, taisin olla ainut hippityyppi kuvioissa silloin.Kerran viikossa niillä oli bileet miehille ja naisille. Melkosen äkkiä huomasin, ettei naisten pöytään kannattanut mennä istumaan, joten hauskempaa oli, kun meni poikien kans istumaan ja haki sieltä sitten naisia tanssimaan.Ja mähän en edes tanssia osannut, mutta on se viuna ihmeellistä.
Nykyään kaikki on helpompaa. Kännykät ja sähköpostit on, jos jonkun kivan tapaa, niin helpommin voi anonyymin sähköpostiosoitteen "tuntemattomalle" antaa, kuin oman osoitteensa.Eli nippu sähköpostiosoitteella varustettuja käyntikortteja taskuun.
En tiedä missä asut, mutta varmaankin Helsinkissä on eniten paikkoja, mistä voipi oman kullan löytää.
Yksi ystäväni teki lepakkoreisuja Helsinkiin, eli meni hotelliin viikonlopuksi ja haeskeli emäntää paikoista. Nykyään hällä on oma vaimoke kotona. Vaimoke muutti muualta hänen luokseen.
Jos etsii jotain kantakirjakamelia, voipi olla ettei niin helposti löydykkään, ne harvemmin ravintoloissa ovat. Ja jos ovatkin, niin voipi olla vaikea päästä juttuun.
Netissä voi koittaa tutustua, mutta sanoisin melkoisen vaikeaksi.
Mulla kolme tyyppiä, joihin olen tutustunut ensin
sähköpostilla ja sit ollaan nähty ja nyt kirjotellaan edelleen ja yksi , jota en ole koskaan tavannut.Ihan kaveripohjalta.(ja 5v.ajalta)Yks on 10v nuorempi ja kaks 20v. nuorempia. Eli varmaan ei ole helppoa alkaa kirjoittelemaan 40 ja risat ihmisten kanssa.Ne joitten kanssa olen yrittänyt, ovat jotenkin liuenneet. Varmaan osa ollut miehiä.
Cityn deitistä, ehkä kannattaa kokeilla.
Ja täälläkin monet valittavat, etteivät löydä ketään.Eli jos on kanttia mennnä kotoa hakemaan.
Kannattaa myös olla ensin puhelinyhteydessä. Oon kuullut treffeistä, missä toinen paljastuukin äijäks. Eihän haittaa, vaikka olenkin mies juttuja..
Sitten tietysti tarttee uskaltaa tehdä jotain toisin. "Pahin" mulla lienee, kun yhelle kännykän kautta tutustumalleni ehdotin, että hyppää junaan ja tuu viikonlopuks meille.Oltiin juteltu ja tekstailtu. No sekin oli omaa luokkaansa ja hyppäs junaan.Monta vuotta sitten yhdessä oltiin.
Pitkän matkan takia hän sitten tänne mun luokse muutti, kun mulla oli töitä ja hällä ei.
Eli sitä koitan sanoa, että kaikkee kannattaa kokeilla, ennenkö heittää veivin nurkkaan.
vai yksinolo? Yksinäisyys on eristyneisyyttä ja useimmiten kiinni omasta itsestä ja mielestä. Yksinolo on taas oman itsen läsnäoloa ja silloin on hyvä olla yksin ihan omassa seurassaan. Tiedostan itsessäni erakon piirteitä, sillä tarvitsen paljon omaa tilaa, vapautta ja rauhaa ja yksityisyrittäjäluonteena minun on vaikea pyytää apua. Olen tottunut selviämään yksin. Mutta vaikka kaipaan ja tarvitsen ehkä normaalia enemmän yksinoloa, olen huomannut ettei yksin ilman minkäänlaista yhteisöä ole hyvä olla. Joskus saattaa tulla ihan kamalan lohduton ja yksinäinen olo..ihan kuin olisin ainoa ihminen maailmassa, vaikka minulla on ystäviä ja rakkaita paljonkin elämässäni. Ydinperhettä ja kiinteän suvun yhteisöä ei kuitenkaan ole, vanhemmat ovat kuolleet ja työssäni joudun pärjäämään yksin..tai itse olen osani valinnut.
Ei kannata eristäytyä. Itse asiassa kuka tahansa voi olla se ymmärtävä ja tärkeä lähimmäinen etenkin silloin jos itsemurha-ajatuksia tulee mieleen. Avautuminen ja oman tarvitsevuuden ja heikkouden näyttäminen kannattaa, laskeutuminen ihmiseksi muiden joukkoon sieltä norsunluutornista. Puhun omasta kokemuksesta.
Jos haluat uusia ystäviä, laita sähköpostiosoitteesi tänne, niin kirjoitan sinulle:)
...
tarkoitin tosiaan erakkoa. Laita sähköpostiosoitteesi erakko, niin kirjoitan jos uudet ystävät kiinnostavat:)
Minulle on käynyt 30 täytettyäni niin, että huomaan olevani lähes kaiken vapaa-aikani itsekseni. Toisaalta, asia ei kamalasti kiusaa minua.
Vietin nuorena opiskelijana hyvin vilkasta, sosiaalista ja kiireistä elämää ja minulla oli paljon ystäviä ja tuttavia.
Nyt on elämä rauhoittunut. Vietän aikaani tietokoneen äärellä, katsellen elokuvia ja kirjoitellen sähköpostia muualla asuville ystävilleni. Silloin tällöin käyn moikkaamassa sisaruksiani tai he tulevat moikkaamaan minua. Onneksi myös vanhempani asustavat lähellä.
Toisinaan tunnen oloni hyvinkin yksinäiseksi, toisinaan en. Ylimääräistä energiaa tilanteen muuttamiseksi ei vielä ole löytynyt. Tuttavia kyllä olisi, mutta Ystäviä ei oikein enää ole.
Puoliso on kuudetta vuotta työkomennuksella Ruotsissa. En pystynyt lähtemään hänen mukaansa, ja sekin tuo oman haikean lisänsä tähän kaikkeen.
Onneksi voimme iltasella istuskella webkameroidemme kanssa jutustelemassa. Muuten ikävä olisi paljon suurempi!
Minäkin olen todella yksinäinen -yksinäisempi tuskin voisi ihminen olla. Oloani on helpottanut se että voin tutustua ihmisiin netissä. Minunkaan puhelimeni ei soi enkä saa tekstiviestejä. Olen ollut monta vuotta yksin. Liikun yksin ravintoloissa kerran viikossa ja käyn paljon kävelyllä keskustassa. Kateutta tai katkeruutta en tunne pareja tai kaverisuhteita omaavia kohtaan. Vaikka toivoisinkin että minulla olisi edes yksi kaveri tai seurustelusuhde. Iloitsen siitä että olen niin mieleltäni kuin ruumiiltanikin terve,mutta muuten koen jatkuvan yksin olemisen todella painostavana. Yöni saan sentään nukuttua.
Olisi ollut hauskaa jos sinulla olisi ollut joku anonyymi sähköposti osoite niin oltaisiin voitu puida asiaa ,ja näin välttyisit sinäkin synkiltä ajatuksilta jottemme vajoaisi masennukseen.
Niin, luin viestisi. Mä en oikeastaan ole kovin yksinäinen tällä hetkellä, mutta olen käynyt siellä. En voi sanoa, että tiedän mitä se on, jos kerrot olleesi yksinäinen aina. Noh, olen ehkä siinä suhteessa erilainen. Olen lesbo, minulla on tyttöystävä, mutta minulla olisi tilaa ystävälle. Jostain syystä sain sinusta kuvan, että olet fiksu ja melko analyyttinen persoona. Jos haluaisit tutustua ensin vaikka meilitse, niin tavoitat minut osoitteessa [email protected].
mutta pakko sanoa tämä. Aattelet alitajuisesti jo valmiiksi, että mikään ei toimi, erakkona olet ja erakkona pysyt. Synkän tyytyväisyyden vallassa voi vapaasti riutua itsesäälissä ja leikitellä itsemurha-ajatuksilla. Kysymys ei ole lesboudesta vaan sinusta. Niissä samoissa ahtaissa pikkukylän perukoilla on kasvanut moni. Lopeta esittämästä rikasta pientä naisressua. Mitä sinä haluat???
Uusi harrastus, uusi näkökulma, uusi elämä?
Saat anteeksi, kun et tiedä mistä kirjoitat.
Minulla on muutamia harrastuksia, joissa olen aktiivisesti mukana. Olen tutustunut etenkin toisen harrastuksen myötä ihmisiin (heteroihin). Mutta kuten tiedät niin heteroilla on perheet ja elämä täynnä lapsien hoitoa, jne.. niin minä en mahdu heidän vapaa-aikaansa muuta kuin harrastuksen parissa.
Asun yli 200 000 asukkaan kaupungissa, muutin tänne n. 20-vuotta sitten opiskelemaan. Valmistuin ja perustin pienen yrityksen.
Olen käynyt aikanani paljonkin meikäl. bileissä ja ravintoloissa, mutta tajunnut miten pintapuolisia ihmisiä siellä on. Ja tutustuminen johonkin yksinäiseen naiseen on mahdotonta, koska kukaan ei ole yksin siellä vaan jengeissään. Ja mikäli joku yksinäinen nainen sattuisi olemaan, kuten muutaman kerran olen nähnyt niin oli niin humalassa ettei kiinnostanut mennä juttelemaan.
Naisjengejä näissä paikoissa enemmänkin käy sekä miehiä.
Seuraa olen etsinyt siis todella kauan miltei 20-vuotta. Ennen vanhaan Setan lehdessä oli kirjeenvaihtoilmoituspalsta, josta olen löytänyt -90 luvulla itselleni naisystävän. Tämä suhde ei ollut oikea suhde vaan sellainen, että kaksi yksinäistä rupesivat olemaan kimpassa.
Etsin ja toivon löytäväni naisen, jolle minä ihmisenä merkitsen jotain ei vain ulkonäköni eikä omaisuuteni.
Täytyy ilmeisestikin muuttaa pääkaupunkiseudulle siellä, kun tuntuu jokaisella menevän hyvin ja kaikki ovat onnellisia.
niinpäs, minäkin tunsin aina jotenkin olevani erilainen siellä ahtaassa puritaanisessa peräkylässä jossa kasvoin ja koetin tukahduttaa tunteeni siitä mikä olen. Muut perustivat perheitä ja minä vain kummaksuin miksi en kuulu joukkoon.
ei siellä ollut koskaan ketään kuka olisi edes =) kuullut mistään homoseksuaalisuudesta, ja en todellakaan halunnut kokeilla edes mitään koska tiesin että olin yksin.kokeilut ei olleet minua varten vaan juuri se elämäntyyli jota en tiennyt olevankaan.
Jään kulostelemaan myös mitä kirjoituksia tänne saamme aikaiseksi.
Olen käynyt muutaman kerran alan paikoissa mutta en tuntenut kuuluvani niihin mitenkään, yksin muiden joukossa sielläkin.
Mitenkähän me muut samanmoiset tavoittaisimme toisemme.
Joskus tuntuuu niin yksinäiselle yhä..mitenkä me lesbojoukon "hiljaiset" mahtaisimmekaan kohdata.?!
Minä löysin itselleni naisen ja olinkin hetken onnellinen kunnes hän jatkoi omaa polkuaan jättäen minut yksin taas kerran kulkemaan tätä polkuani.
Ei minuakaan moni tiedä, miten yksinäinen todellisuudessa olen.En kuulu siihen heteroporukkaankaan koskaan en voi tuoda omia ajatuksiani julki, koska siinä maailmassa jossa osin elän ei ole värikkyyttä siinä määrin kuin minä näen ja elän.
Totta, jos lähtee porukalla, ei sieltä sitten ketään löydäkkään.
Eli meikä ainakin ottaa kunnon pohjat, koska on niin syntymässä säikähtänyt, ettei pääsis selvinpäin nurkastakaan pois =;D ja ei kerro kelleen , että lähtee bilettään.
Mun känä on kyllä semmonen, että puhetta piisaa ja tanssihaluja löytyy. Se on aikas hyytävää, kun ei koskaan sammu ja luulee itteänsä kovinkin fiksuksi keskustelukumppaniksi.Ja kaiken huipuksi muistaa lähes kaiken.Aaaarg.
Viimeksi olin tuomassa väriä DTM:n tanssilattialle 2004 tammikuussa.Tutustuin yhteen nuoreen pariin, yhteen ladyyn (joka sitten melkeen jätti mut tanssilattialle..antoi kyllä @-osoitteen, mutta ei ikinä vastannut)
ja sitten tähän nykyiseen mussukkaani.=:D
,jonka kanssa alettiin kk päästä vakavammin seurustelemaan.
Eli tuulta päin, ei sitä koskaan tiedä mitä kohdalle sattuu.
Ja örvelöökään ei ole sen jälkeen tullut otettua =:D. Se ensimmäinen askelhan aina on se vaikein.
Herää kysymys, että MIKÄ IHME voi estää sinua tapaamasta ihmisiä?? Vaikutat tekstisi perusteella ihan tavalliselta naiselta. Kun emme sinua todellakaan tunne ja käsillä on vain oma tarinasi, on vaikea esittää kovin osuvia näkökulmia.
Herää myös ajatus, että kenties sittenkin estät itse itseäsi jollain tavoin. Oma kokemukseni on (myös lähipiiriä tarkastellen), ettei ihmisiä voi välttyä tapaamasta ja heihin tutustumasta, mikäli itsellä on siihen todellinen tarve. Ihmismieli on erinomaisen taitava luomaan esteitä, joita ei itse huomaa. Niihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos asia toistuu vuodesta toiseen, vaikka elämä ja ihmiset ympärillä muuttuvat.
En myöskään allekirjoita ajatustasi siitä, että bileissä liikkuvat naiset olisivat pintaliitäjiä alusta loppuun. Pyörin itse niissä jokunen vuosi sitten useinkin ja koska puhun ihmisten kanssa toisinaan paljonkin, tiedän varsin hyvin, että bileissä on myös hyvin fiksuja, huumoripitoisia, oppineita, muutakin kuin seksiä vonkaavia naisia. Kyllä siellä on erittäin moni muukin etsimässä sitä naista, joka ottaisi ihmisen vastaan. Pitää muistaa, että monet ovat siellä pitämässä hauskaa, viihteellä, tanssimassa, kuten itsekin olin bileissä käydessäni. Selvinpäinkin saattaa siis olla mielentilassa, jossa ei jaksa ryhtyä heti maailman syntyjä pohtimaan, vaikka niitä muulloin pohtisi taukoamatta. Rentoutuminen ja vapaalle vaihtaminen ei ole vielä pintaliitoa. Ensivaikutelman perusteella siis tuskin kannattaa ihmistä tuomita.
Joo, muuta vaan Helsinkiin:) Täällä kuitenkin on paremmat mahdollisuudet meikäläisten elää ja ehkä jopa löytää elämän rakkaus.
Itse en kadu päivääkään kun muutin vuosia sitten piskuisesta kotikaupungistani (n.30 000 asukasta) Helsinkiin:)
Puistattaa kun ajattelenkin jos olisin jäännyt sinne "tuppukylään". Muistan vieläkin hyvin kun mietin silloin (vähän päälle parikymppisenä), että jos tänne jään en tule ikinä löytämään "elämäni naista". Hetskukulissin ylläpitäminen oli tuskallista (silloin en vielä ollut tullut "kaapista ulos".) ja yksinäisyys kalvoi silloin tällöin (tai no,aika useastikkin) koska ei ollut ketään jolle olisi voinnut kertoa "suuntautumisestaan". Itsari kävi monesti mielessä, että jos tätä paskaa "kaapissa" eloa se tulee olemaan niin saa olla koko feikki elämä.
Kiitän frendiäni tänä päivänäkin siitä, että hänen kauttaan sain tiedon vapaasta asunnosta stadissa ja eikun menoksi:)
Täältä löytyi tyttöystäväkin (vuosia,vuosia oltu yhdessä) ja kaikenlisäksi vielä ravintolasta. Mulle se oli "ihme" koska en ikinä oikein ole viihtynyt rafloissa. Sitä lähti muka pitämään hauskaa sinne, mutta mieluummin olisi ollut jossain muualla kuin tupakansavussa ja humalaisten keskellä; aika "kotikissa" olen:) Ja olin vakaasti sitä mieltä, että rafloista, ujona ihmisenä, en tule ikinä löytämään vakavaa ja kestävää suhdetta, naista joka pitäisi enemmän kotona olemisesta (mahdoton yhtälö; kotona viihtyvä ravintolassa), salilla käymisestä ja urheilusta yleensä, matkustelusta jne.
Mutta, niin vaan se "elämäni nainen" ilmestyi eteeni:) ja todellakin silloin kun vähiten odotti! Ja niin on yhteistä taivalta yli seitsemän vuotta jatkettu.
Stadiin muutettuani uskalsin jopa tulla pikku hiljaa "kaapista ulos"; kerroin pikku hiljaa asiasta ystävilleni ja työkavereille. Valehtelematta kaikki suhtautuivat upeasti:) Tänä päivänä myös vanhempani ja sisarukset tietävät. Hekin sen ovat jo hyväksyneet.
Ja mikä pointti tossa jutussani sitten oli; no ei kai mikään:D mutta ITSELLÄNI ainakin elämänhalu ja ilo olla sitä mitä oikeasti on tuli silloin kun pääsin muuttamaan Helsinkiin.
Jos olisin jäännyt sinne pikkukaupunkiin niin en tiedä olisiko enää tässä vai olisiko edelleen heterokulissi yllä ja helvetin onneton tai nirri pois.
Minä muutin seitsemän vuotta sitten helsinkiin siinä toivossa että löytäisin tyttökaverin ja myös muita ystäviä. miten kävikään? en ole tähän päivään mennessä löytänyt tyttökaveria mutta muutaman hyvän päivän tutun lesbopiireistä. eli ei kaikkia voi onnistaa. harmittaa kun lähdin silloiselta asuinpaikkakunnaltani, Jyväskylästä, koska siellä minulla oli edes pieni ystäväpiiri niin heteroita kuin lesbo- ja homoystäviä. olenkin ajatellut kun työsuhteeni päättyy vuoden vaihteessa lähteväni takaisin J-kylään. täällä helsingissä tunnen itseni todella yksinäiseksi ja luontokin on kaukana.
ja minä kun olen vielä raitis niin ravintolat eivät ole IKINÄ kiehtoneet minua. mutta olen silti joskus poikennut mm. Kaisaniemessä mutta siellä tuntuu että jokainen on ollut jokaisen kanssa jne. ei kiitos. haluan elämältäni jotain vallan muuta. haluan vain tällä kirjoituksellani kertoa ettei helsinki tai muu pääkaupunki seutu takaa onnea ja tyttökaveria tai muitakaan ystäviä.
Tottahan se on, että ei Helsinki välttämättä kaikille mikään "onnela" ole.
Onnekseni tapasin, nykyiseni, melkein heti Helsinkiin muuttoni jälkeen (vuosi muuton jälkeen eli 1998) niin, että olin vielä täysin tyhmän tietämätön tuosta, mistä itsekin kirjoitit, että todellakin lepakkopiireissä kaikki vaikuttavat olleen kaikkien kanssa:(, josta nykyiseni minulle kertoi. Hän itsekin oli kyllästynyt niihin samoihin naamoihin vuodesta toiseen.
Kyllä Helsingistä luontoa löytyy:) jos haluaa asua muualla kuin Kalliossa. Meistä kumpikin rakastaa olla luonnon helmassa ja siksi asutaankin lähellä Pirkkolan metsiä.
Ymmärrän kyllä hyvin, jos sinua ei kiehdo Helsinki. Itselläni se kuitenkin oli aikanaan ns.pelastus, että voin olla sellainen kuin oikeasti olen. Mutta, näin "vanhemmiten", sitä on ajatellut asumista muuallakin, kumpikin meistä. Jos se ei olisi työstä ja rahasta kiinni, niin sitä varmasti asuttaisiin, kliseisesti, järven rannalla:) tms.
Mutta kun se ei nyt ole mahdollista, niin, tällä hetkellä, Helsinki on paras vaihtoehto:)
Anyway, kaikkea hyvää sulle.
tuo Sinun elämäntilanteesti; on koti, työ, elämänkumppani ja suvaitsevia ympäristö..
Olet onnenpekka!
kyllä pilvisen sään jälkeen tulee aina poutaa..
Tämä, jo tänne kirjoittaminen on askel parempaan suuntaan - varmasti löydät ystäviä, kunhan vain tapaat oikeanlaisia tyyppejä..
Tutunoloista tekstiä, tuttu tunne tuo yksinäisyys.
Itse olen raitis ja tuntui aikoinaan ihan toivottomalta tutustua toisiin lesboihin, kun tajusin suuntautumiseni. Tuntui kuin ei olisi muita paikkoja tavata lesboja kuin ravintola-illat. Tänä päivänä minulla on ystäviä että kavereita, niin ne muutama tosi läheinen että joitain ei niin läheisiä. On oma kulta ja tarkoitus on muuttaa maaseudulle oman kullan luo. Itse asun tällä hetkellä Hesassa ja kyllä täälläkin tuo yksinäisyys voi painaa.
Itse olen kohdannut lesboja erilaisissa riennoissa ja kyllä, myös ravintoloissa. Tosin varsinkin alkuaikoina tuo ravintoloissa yksin juokseminen oli yksinäistä puuhaa ja yksin olinkin pitkään, sillä tuntui kuin tuo jaffalasi tai kahvimuki kädessäni oikein huusi raittiuttani ja tuntui kuin kukaan ei olisi halunnut raitista kaveria. Näin jälkikäteen katsoen olin varmaan niin epävarman oloinen jo eleissänikin, että siinä saattoi olla syy yksinoloon, vaikka halu saada kavereita tai tavata se yksi ja ainoa oli kova. Tänä päivänä, kun ravintolaan menen, niin eipä minua hetkauta mikä itselläni on kädessä ja en kyllä paljoa niissä käykään ja uskallan se jaffa-lasi kädessä kyllä itsekin mennä juttelemaan tuntemattomien kanssa.
Netin kautta olen myös tutustunut ihmisiin, joita sitten olen tavannut livenä ja sitä kautta tultu kavereiksi. Samalla lailla olen tutustunut myös tulevaan asuinkumppaniini eli sätissä juteltiin aikamme ja tavattiin, silmät kohtasivat ja jokin osui ja niin meitä molempaa vietiin ja tuosta on jo kolmatta vuotta.
Pieni vinkki pääkaupunkiseudulla asuville ja täällä vieraileville. Tribadi-viikkoa vietetään syyskuussa Hesassa ja tuolloin on monta tilaisuutta tavata naisia monessa paikassa ja helppoa tutustua myöskin eli http://www.tribadit.fi löytyy ohjelma.
Minusta melkein tuntuu, että joka ikinen kokee olevansa yksin. Nekin, jotka uivat seurapiirilammikoissa, kiitävät pintapaikoissa, liimautuvat aina johonkin toiseen ihmiseen/ryhmään tai näyttävät olevan koko ajan puuhastelemassa jotakin, kiireisinä.
Joukoissa sitä vasta yksin onkin, kahdestaan tai pienessä (mukavassa) porukassa onnistuu paremmin aistimaan pätkän yhteisyyttä. Voi olla yksin, muttei yksinäinen. Voi olla yksinäinen, vaikkei ole yksin. Kliseitä, mutta totta.
On jotain perusyksinäisyyttä, reaktiot siihen vaihtelevat. Olen ikänaissarjaa, mutta muistan hyvin yksinäisen pikkutytön kaihon, nuoren naisen kipeän seurantarpeen ja kummallisen onttouden tunteen, kolmekymppisen maailman järkkymisen (myöhäisherännyt lesbo) ja lopulta kumppanin löytämisen (otin ohjat käsiini ja etsin). Yksinäisyys lopahti siihen, pikemminkin rupesin kaipaamaan rauhaa, ainakin minimoiman niitä muita sosiaalisia kohtaamisia kuin välttämättömiä.
Työelämä varsinkin on jo pitkään ollut melkein ylivoimaisen päällekaatuvaa palaveeraamista ja kontakteja monen monilla, eikö? No, minulle on käynyt niin, että seuraa kaipaavasta on tullut seuraan (seuroihin) varovaisesti suhtautuva, ja ikävä kyllä erakoitumisesta yhä enemmän pitävä tapaus. Ja ihan liian usein (oikeasti: harvoin) on yritettävä vääntäytyä sinne tänne "mukaan". Vaikka hauskaahan se on ollut, jos on lähtenyt.
Siis yksinäisyyteen tottuu, siitä alkaa pitää kiinni. En tiedä, onko hyvä vai paha. Mutta pitänee ottaa huomioon "korkea ikäni", saattaa olla luonnollinen prosessi. Sinua erakko kehoittaisin hakeutumaan alan paikkoihin ja tapahtumiin, Jos niitä ei ole paikkakunnallasi, matkusta ja irrottaudu aika ajoin. On hyvä tavata kohtalokavereita ja ymmärtäjiä. Edes pintapuolisesti, jutella vapaasti. Äläkä masennu, jos 15 ensimmäisellä kerralla ei kohtaa niinsanotusti "ketään". Ehkä se 16. kerta tuo sävyjä iltaan. Hanki meilikavereita, deittaile. Tiedän kokemuksesta, että "hulppeisiin huoneistoihin" ei kukaan tule kutsumatta, ei ainakaan niihin :).